perjantai 16. maaliskuuta 2018

TALO – JA YKSI KARMEA PAINAJAINEN



Maaliskuisessa päivänpaisteessa risupartojen talolle antama nimi ”Angstila” on kaikkea muuta kuin osuva. Ylhäällä päädyssä on ikkuna salaperäiseen vinttihuoneeseen, jonne sisäänkäyntiä ei talosta löydy lainkaan. Kuva SJT.

Life is a bridge, pass over it, don't build the house.


Pitkään noudatin tuota niin monien mestareiden sanomaksi arveltua neuvoa, kunnes tajusin sen syvän sidoksen niin kulttuuriin kuin olosuhteisiinkin. Vaikea on kuvitella minkään sortin mestaria meditoimaan lumisen kuusipuun katveeseen, kun ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Vielä vaikeampaa on kuvitella tuollaisen kepeän tokaisun irtoavan sinisiksi kylmettyneiltä huulilta. Lämpimän sisätilan kutsu käy tuossa tilanteessa lopulta ylivoimaiseksi. Olkoon elämä silta, mutta näillä leveyspiireillä taloksi käyminen on vähintäänkin kätevää ja mukavaa.

Kuten sanottu, pitkään vaelsin paikasta toiseen asuen ja työskennellen milloin minkäkinlaisissa loukoissa. Jotkut noista loukoista olivat palatsin kaltaisia ja toiset taas lähes asumattomiksi kelpaamattomia lääviä. Tuotantoa kuitenkin karttui ja siinä ohessa kerääntyi muutakin tavaraa, jota oli niin esillä kuin käsilläkin. Konkreettisten asioiden – kuten maalauksien – kanssa työskentelevälle kertyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta materiaalia teosten toteuttamista ja ideointia varten. Taiteilijan työ ei ole niin vapaata kuin olin joskus nuoruudessani kuvitellut, päinvastoin kaiken muun säätämisen ohella se on jatkuvaa varaston ylläpitoa.

Olin Roomassa työskentelemässä kun kuulin, että olin saanut kotimaassa häädön asunnostani ja työhuoneestani – kaikki tavarani oli viety johonkin pommisuojaan. Noina aikoina Italiasta puhelut tilattiin suomeen, joten puhelu saattoi tulla sinä päivänä tai jonakin muuna päivänä. Moneen kuukauteen ei ollut mahdollisuutta saada selvyyttä maallisen omaisuuteni kohtalosta. Jo toisen kerran jouduin etsimään tavaroitani pommisuojasta. Tavaran suhteen Mestari oli kyllä oikeassa; sen puolesta ei kannattanut suurta murhetta kantaa. Mutta siinä häätötunnelmissa tulin kuitenkin johtopäätökseen, että oli hankittava oma talo.

Ei vieraita vuosikausiin,
vanha kissakin jo kuollut.
Ei suuria suunnitelmia,
kunhan nappaan näkymän
havainnon sumeaan silmään.
Iltapäivällä otan lasillisen viiniä,
leikkaan leivän ja keitän teen.
Illalla juon koko pullollisen.
(1999)


Paljon ehti tapahtua muutosten virrassa ennen kuin ajatus talosta konkretisoitui. Työskentelin välillä Tanskassa ja Ruotsissa ja missä milloinkin. Taloudellinen tilannekin oli saatava kuntoon – vanhat velat ja ulosotot oli maksettava ennen kuin uutta lainaa oli mahdollista hakea. Kopernikaanisen kumouksen väitettiin olleen suurin kumous historiallisena aikana, se oli esineellistänyt maapallon avaruudessa kiitäväksi kiveksi muiden kivien joukkoon. Se oli myös perussyy siihen, että maailmasta oli tullut tavara ja tavaranvaihdon väline. Kaikki muut syyt olivat tekosyitä.

Syksyllä 1995 vastoin Mestarin neuvoa ostin vanhan osuuskaupan Hallilan kaupunginosasta. Talossa oli jo valmiiksi vuokralaisiakin, pari vanhaa mummoa ja vesijohtoliike Huber. Ryhdyin oitis talonmiehenä hoitamaan talon asioita ja perimään vuokria. Yläkerran vinttihuoneisto – runoilijan kammio – oli vapaana, joten muutin sinne. Sieltä näkyi vain kuhmuraisia puunrunkoja ja taivasta. Näkymä pelkisti mielikuvissani koko ympäristön valosta riehaantuneeseen kuvaan, joka avautui kohti avaruuksia fantasmagorisesti värähdellen. Pimeyden tullen näkymä kiteytyi kuin kaiken olevaisen ytimeksi.

Kuu, sama vanha pieru,
öisen taivaan pilvet
ja puiden mustat siluetit
niin kuin ne ovat.

Vinttikomeron ovi
avautuu parahtaen – sen
hyllyillä lojuu viikattuna
vanhoja kuunsäteitä.
(2005)


Eräänä päivänä katsellessani vintin ikkunasta taivaan pilviä, päätin antaa Huberille häädön. Jo pelkästään sellaisen voimaannuttavan elämyksen takia kannatti hankkia talo. Risupartaiset ja holkkipolviset taiteilijaystävät kävivät soimaamassa kapitalistiksi. Kovin vähästä muuttui status – ei tarvinnut kuin keikahtaa ojasta allikkoon. Myöhemmin otin harmikseni pari risupartaa (ja yhden kukkahatun) vuokralaisiksikin. Seuraavana kesänä ne istuskelivat kaljoittelemassa puutarhan katoksessa ja uhosivat ostavansa koko talon – kunhan se iso apuraha kolahtaa. ”Kyllä sitten nauru maistuu, kun annetaan vuokraisännälle häätö.”

Mierolle lähdön päivää ja mitä tahansa kannatti odotella omassa talossa ja omassa puutarhassa. Sieltä ei niin vain ketään häädetäkään. Elämä on sellaista, todettiin yhteen ääneen, vaan eihän se sellaista ole – ei koskaan. Näyttelykeikkoja riitti edelleenkin: Lontoo, Reykjavik, Kööpenhamina, Silkeborg, Madrid, Budapest, Hampuri, Munka-Ljungby ja mitä lieneekään. Järjestötoimintakin vei aikaa, samoin näyttelyiden jurytykset ja kuratoinnit. Siinä ohessa kirjoitin vielä taidekritiikkejä, valokuvasin ja taitoin kirjoja. Ja helkkari soikoon, kaiken lisäksi vielä maalasin – sehän se vasta aikaa veikin.

Velat ja ulosotot tulivat maksettua ja mierolle lähtö viivästyi. Maailmalla uusi taide jumittui yhä sumeammin kuvalliseen kuvaan ja unohti kumouksellisen luonteensa. Näyttelyt kävivät vuosi vuodelta tylsemmiksi – näkemisen ja kokemisen juhlat ajat olivat lopullisesti ohi. Vähitellen maailma ympärillä hiljeni – talossa asuvalle ei ole muuta paikkaa mihin päänsä kallistaisi kuin talo. Sellainen olio ei saa apurahoja eikä muitakaan etuisuuksia. On vain erilaisia maksuja, kuten kiinteistövero, jolla ei saa muuta kuin talvisin lumiauran jäljiltä kinoksen pihatielle estämään talosta poistumisen. Se on kai sitä kuntatason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan.

Nojaan porraskaiteeseen
ja kuuntelen tuulen suhinaa.
Yhä vain aurinko putoaa metsään
ja yhä vain ikuisiksi ajoiksi vaiennut
ääneen lausumaton yskii ja rykii
kuin kouristuksen kourissa.
Yksin istun tukka harmaantuen
tyhjässä talossani vartoen
kello kymmenen uutisia.
Lamppu sirittää kuin sirkka,
sen alla olisi jotakin luettavaa,
mutta en jaksa katsoa mitä.
Opiskelen sellaisuutta, muka.
(1999)


Aloin vähitellen suhtautua taloon taideteoksena, kuin suurena kolmiulotteisena maalauksena. Olin asettunut taloon kuin maalaukseen, astunut sen sisään ja ryhtynyt töihin. Maalaus konkreettisena esineenä on kuin talo, sekin vaatii hyvät perustukset ja rakennelmat, kiilakehykset, kankaan pingotuksen ja pohjustuksen. Maalausprosessi on kuin asumaan ryhtymistä, tilojen dynaamista järjestelyä, valaistuksen ja värityksen säätämistä. Lopuksi se vaatii kehykset ympärilleen seisoakseen erillisenä yksikkönä tienoon laidalla vasten tulenkarvaisena hehkuvaa taivaanrantaa. Mestarin sanoin (asioiden) näkemisestä oli tullut absoluuttinen välttämättömyys.

Oli päivänselvää, että maalaus maalauksena oli menossa kohti meditatiivista ilmentymistä tarinankerronnan ja laskelmoivan tiedostuksen tuolle puolen. Olin kirjoittanut eräässä runossa, että sellaisessa kaukaisuudessa ei mahdu edes seisomaan. Mutta se oli pelkkää runollista propagandaa. Päin vastoin siellä on kaikki tilat, kokonainen avaruus – niin Rilken sisäavaruus kuin Proustin sisäiset puutarhat. Maalaus on kaikkien äänien hiljaisuutta, sillä ei ole mitään sanottavaa kenellekään, se on kuin talo maailmassa – se näyttäytyy niille jotka sen näkevät. Kun taas maalari niistetään hitaasti hivuttaen olemattomaksi ja näkymättömäksi. Ja lopulta se on mykkä kuin kivi.

Kuljen päivittäin imaginaarisessa
puutarhassani – nuuhkaisen meiramia,
ihailen mustaseljan runsaita kukintoja
ja leikkaan aroniat maan tasalle.
Jälleen kerran ilta hämärtyy
ja vähä vähältä esineet menettävät
tavanomaisen painonsa.
Olen kuin mykkä kivi, jota taivaan
tähdet ja yön mittaamattomat
etäisyydet saartavat.
(2007)


Talolla on oma kohtalonsa ja oma tahtonsa, kuten on maalauksellakin. Menee vuosia ennen kuin taideteokset, kirjat, äänilevyt ja muut tavarat löytävät luontevat paikkansa. Talo myös karsastaa uutta tulijaa ja hankaloittaa elämää parhaansa mukaan. Pääsulakkeet palavat toistuvasti ilman mitään järjellistä syytä tai ränni putoaa päähän pelkkää ilkeyttään. Monia vuosia ihmettelin talon pihan puoleisessa päädyssä korkealla olevaa ikkunaa. Millaiseen tilaan se loi ja luo valoaan? Yläkertaan johtavasta portaikosta tai mistään muualtakaan sinne ei ole sisäänkäyntiä. Tontutko siellä asustavat? Vai onko siellä se kauppiaan kätkemä aarre? Lopulta tuli hankittua tarpeeksi pitkät tikkaat, joiden avulla onnistuin ikkunan kautta vilkaisemaan tuota perin outoa vinttihuonetta.

Vastoinkäymiset nousevat tyhjästä kuin arka tuuli aamunkajon jälkeen. Tulee vesivahinko, viemäritukos, peltikatto vuotaa, saunan kaakeliseinä romahtaa ja lämmitysjärjestelmä tekee lakon pakkasen paukuttaessa nurkkalautoja. On käännyttävä vakuutusyhtiön puoleen ennen kuin saapuvat asianomaiset tahot työmiehineen, kaivinkoneineen ja sorakuormineen. Lopulta talo hyväksyy uuden asukkaansa ja suostuu tarjoamaan suojaa ja turvapaikan maailman murheita vastaan. Auliisti se tarjoaa myös tilat asumisen kätkeytymiseen ja luovaan työskentelyyn. Ja mikä tärkeintä, talo antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa, kuten Mestari huomauttaa mustaseljapuun varjosta.

Murhe lehahti pihaan,
istui koivunoksalle, räpiköi
räystään alla ja mittaili vanhaa
kiviaitaa, vaan ei löytänyt
sopivaa pesäkoloa.
(2015)


Eräänä päivänä sain kutsun opetusministeriöstä tärkeään tilaisuuteen. Hieman kyllä ihmettelin kun kirjekuoressa nimeni yläpuolella oli titteliksi merkattu ”Kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla palkitsematon taiteilijamitättömyys”. Ajattelin, että ehkä se oli sellaista valtiotason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan. Juna kiiti halki maiseman ja olin perillä jo hyvissä ajoin. Kuuntelin hartaan näköisenä suuren salin perällä kun viereeni työntynyt pitkänhuiskea ministeriön virkamies kuiskutteli korvaani:

Suomessa on hyvä asua ja nauttia kohtuuden ja tasapuolisuuden ilmapiiristä. Meillä Suomessa kaikki on kohtuullista ja kaikki saavat ansionsa ja mittansa mukaan. Miten se toisin voisi ollakaan. Sinäkin olet juuri saanut taiteilijaeläkkeen ja onnittelukortinkin siltä opetusministeriltä, joka kättä vatkaten sen jo ajat sitten lupasi sinulle ja kaikille muillekin 5-vuotisen apurahan saaneille, kunhan vain muistat pysyä oikeassa puolueessa. Kelpaa tällaisessa maassa taidetta tehdä tai olla vaikka tekemättä.


Tuollaisen karmean unen näin eräänä yönä talon vintillä nukkuessani. Niiltä seisomilta tein jo lähtöä konjakkipulloa ostamaan. Miten se muutenkaan voisi olla. Mutta eihän se totta ollut. Unen ja valveen rajamailla on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Taidemaailma ja puoluepoliittinen todellisuus eivät hevin kohtaa minkäänlaisessa järjellisessä ulottuvuudessa. Poliittiselle establishmentille taidemaailma on turha ja tarpeeton kummajainen – se kaivetaan esille vain juhlapuheissa ja vaalipropagandassa. Karmean apuraha- ja taiteilijaeläkeruletin puitteissa ylläpidetään alituista koston kierrettä. Näennäiset taidepolitiikan uudistukset ovat johtaneet maailmaan, joka on kadottanut antiikin hyveistä niin tasapuolisuuden kuin kohtuudenkin.

Oikea todellinen elämä on karannut kauas horisonttiin – ani harvat siitä enää edes unta näkevät. Jo antiikin aikana yhteisön (poliksen) koettiin jakautuvan luonnollisesti rikkaisiin ja köyhiin, niihin joilla oli poliittinen puhe ja niihin joilla sitä ei ollut. Yhä nykyään tuo antiikin hyväksi havaittu käytäntö on politiikan johtotähtenä. Kuinka muutenkaan voisi olla. Poikkeustilasta on tullut sääntö, sanoo Mestari, ne tahot (puolueet, järjestöt) jotka ajavat jotakin asiaa (epäkohtaa) ovat ilman epäilyksen häivääkään valmiit tekemään myös kaikkensa, että asiat pysyvät juuri sellaisina kuin ne ovat. Kuinkas muutenkaan.



Työskentely- ja näyttelytiloja. Kuvat SJT.



Kukaan ei koskaan näe unta sellaisesta maailmasta, eikä kukaan koskaan herää sellaiseen todellisuuteen. Sotien jälkeen isät ja äidit panivat parastaan ja kasvattivat työvoimaa jällenrakennuksen ja kasvun ihmeen tarpeisiin. Nyt nuo suuret ikäluokat ovat suuri rasite, josta pitäisi päästä nopeasti eroon – mutta miten. Taiteilijaeläkkeitten määrä on vakio tai niin nyt vain on sovittu – niitä kutsutaankin ylimääräisiksi, ei niistä riitä edes kaikille ”ansioituneille”. Sitä paitsi päätökset heiluvat poliittisten mielipiteiden tuulessa – ei sellaisessa pelissä kukaan ole tarpeeksi ansioitunut. Mutta ei hätää, ruletti pyörii – ja aika tekee tehtävänsä.

Taiteilijan vapaus – muut ihmiset eivät vapaudella mitään teekään – voi toteutua vain asettumalla työskentelemään poliksen ja sen instituutioiden ulkopuolelle. Mutta järjestelmän vankila – panoptikon – on sillä tavoin rakennettu, että se ei ole mahdollista. Historian ja järjestelmän langettamasta roolista (tuomiosta) ei ole muuta pakotietä kuin taide – ja sekin on silkkaa illuusiota. Poliksen vallitseva puhe pitää yksilön vallassaan kuin hypnoosi – oudot sanat ja puheenparret tulvivat suustani, vaikka lähes epäinhimillisin ponnistuksin yritän jotakin muuta sanoa. Sumun tavoin kaiken peittävä puheen pölinä on nostettu suureen arvoon. Olemme hukkuneet alituiseen molotukseen, siitä huolimatta sitä halutaan lisää radioon, televisioon ja kaikkialle. Puhun, olen olemassa. Lörpöttelyn rajat ovat maailman rajat.

Lyijynsinisenä kaartuu taivas.
Aurinko helottaa täydeltä terältä
kunnes paiskautuu horisontissa
ryskyen metsän vehreyteen.
Illan mittaan ilmaantuvat pilvet.
Tuulenpuuskat takovat ikkunoita
ja paukuttavat kattopeltejä.
Välillä on aivan tyyntä.
(1999)


Herättyäni ei painajaisesta ole jäljellä muuta kuin jääkylmä otsa ja kuumottavat korvat. Elämähän on unta, onneksi – heräämistä yhdestä unesta toiseen. Aamu ei ole vielä valjennut, katulamppujen kajo heijastaa seinille oksien ryteikön. Vedän housut jalkaani ja villapaidan ylleni ja palaan talon muodostamiin käytäntöihin. Keitän teetä ja paistan kikhernejauhomunakkaan. Avaan radion ja kuuntelen uutiset. Taidemaailmassa on tunnistettu simulakrumi – aito kopio – jolla ei ole rasitteenaan originaalin taakkaa. Mitä siitä pitäisi sanoa, että lopultakin on löydetty jotakin aidosti aitoa. Helvetti soikoon, aivan sama.

Kierrän kellarissa pannuhuoneen ja tiedostamattoman pakolinjoja ylläpitävän hiukkaskiihdyttimen. Katselen kellariklubin seiniä, joilla roikkuu vielä viimevuotiseen ”Avoimien ovien” -tapahtumaan ripustettuja teoksia. Siirrän muutaman maalauksen nojaamaan seinää uutta kesää ja uutta näyttelyripustusta silmällä pitäen. Talven aikana lattialle on ilmestynyt tyhjiä pahvilaatikoita, listanpätkiä ja sahanpurua. Nousen portaat työhuoneeseen, avaan tietokoneen ja nostan maalaustelineeseen uuden kankaan. Aloitan äärimmäisen hitaan meditatiivisen matkan läpi imaginaaristen tilojen kohti vinttikammion ikkunoista tulvivaa tiedostuksen valoa.

Mielikuvitus rakentaa seinät ja talon vaikka varjoista, toteaa Mestari, kun taas mielenkykynsä kadottaneelle paksuimmatkaan muurit eivät suo turvapaikkaa. Maailma on maailmallistanut tiedostuksemme irti alkuperäisestä kosmisesta yhteydestä ja tehnyt meistä kaikkeuden taloon kelpaamattomia vaeltajia ja levottomia tien etsijöitä. Jos ja kun oleminen löytää vähäisenkin suojan, alkaa luova ajattelu viritä heti ja tehdä työtään tuhansine esiin ryöppyävine kuvineen. Turhaa on etsiä kotipaikkaa kaukaisuuksiin pakenevasta taivaanrannasta.

Mestari (Laozi)

Muutin tähän taloon
parikymmentä vuotta sitten
eräänä vähälumisena talvena.
Keväällä, auringon paistaessa
jo pälviin, ilmestyi rapulle
iso harmaa kissa.
Siinä se istui päivittäin
ja katseli hiljaista kylänraittia.
Toisinaan istahdin sen viereen
ja puhuin sille niin kuin
kissalle puhutaan.
Elämä oli verkkaista ja
tapahtumaköyhää, vain
naapurin mummo saattoi
sujahtaa rollaattorilla ohi.
Täällä eletään vaarallisesti,
sanoin kissalle, kissa nyökkäsi.
Yhtäkkiä kissa katosi,
häipyi kaukaisille vuorille,
ikään kuin se olisi saanut
kaiken sanotuksi.
(2015)


Talossa harjoitetaan myös julkaisutoimintaa:
Juha Ilvas – Tellervo Lahti: Maalattu maailma – Painted World, Non Art Books 2009.

Talossa on AVOIMET OVET – OPEN DOORS 70/50 -tapahtuma 9.–10.6.2018



Talossa työskentelee myös vierailevia taiteilijoita. Kuvat SJT.