maanantai 15. toukokuuta 2017

ÄIDIT LÄHTEVÄT


SJT: Äidit lähtevät, 1966, öljy, 110x130 cm. Kuva SJT.


Tosi taide ei halaa eikä hoivaa – se täräyttää ilmat pihalle!
    – SJT

Muistikuvat pieneltä paikkakunnalta 1960-luvulla ovat muuntuneet ajan saatossa unen kaltaisiksi. Kouluajoista en muista juuri mitään, paitsi alituisen linja-auton odottamisen joko matkahuollossa tai kirjastossa. Yhteiskoulusta kaikki muistot ovat kammottavia. Sodan jälkeisiä traumojaan potevat opettajat saarnasivat vaihtoehdotonta totuuttaan ja oppilaat istuivat pulpeteissaan kuin kidutuspenkeissä. Katselin ikkunasta oravien mellastusta männikössä ja vaivuin henkiseen horrokseen, josta heräsin vasta vuosien jälkeen ryhdyttyäni maalaamaan.

Matkahuollon savuisessa baarissa vanhat äijät joivat valeriaanalla terästettyä pilsneriä ja söivät kuumassa vedessä turvotettuja makkaroita. Mieluummin istuin kirjastossa, jossa sentään saattoi paeta kirjojen kiehtovaan maailmaan. Pahajoelle linja-auto kulki vain illansuussa viiden aikoihin, joten vartomista riitti joka päivälle. Jostakin luin, että Pahajoella oli avattu ”kyläkirjasto” jo 1859. Mutta kukaan ei muistanut missä sellainen kirjasto olisi voinut olla. Ehkäpä se oli siirretty 1908 valmistuneelle kansakoululle, jossa oli lasiovellinen ”kirjakaappi”, jonka sisältö oli äkkiä luettu. Pääasiassa siellä olikin ns. poika- ja tyttökirjoja.

Meillä kotonakaan ei paljon kirjoja ollut. Isoisäni luki venäläistä kirjallisuutta – etupäässä sotaromaaneja. Isäni luki satunnaisesti mitä tahansa, mikä sattui käteen osumaan. 1960-luvun alkupuolella hän osti minulle joululahjaksi Sarten Inhon (1938/1947). Yllättäen isäni halusi lukea sen ensin. Jälkeenpäin emme sanallakaan keskustelleet kirjasta – kai se veti meidät sanattomiksi. Olin tuolloin vasta neljäntoista, joten minulle kirjan merkitys jäi arvoitukseksi. Yhä muistan sen inhon, jota kirjan päähenkilö koki maasta poimimansa kiven kosteaa ja niljakasta alapuolta kohtaan. Ehkäpä vastenmielisyyteni kivien kääntelyyn juontuu sieltä.

Asuin Pahajoella suurten mäntyjen ja yhden kuusen vartioimassa talossa keskellä kylää kohoavalla mäellä. Vinttihuoneeni ikkunasta näkyi suoria männynrunkoja ja niiden läpi metsän laidassa kulkeva kylätie. Iltaisin auringonlasku väritti männynrungot kuparinhehkuisiksi, kun taas aamupäivisin puiden varjostamassa huoneessa vallitsi salaperäinen hämäryys. Kirjoitin ikkunan ääressä männyistä ja mäntyjen läpi. Yhteiskoulun äidinkielenopettaja vieraili kerran huoneessani ja tunnisti heti ikkunasta avautuvan maiseman runojeni näkymäksi.

Minä kirjoitan
puut ulkoa sisälle
minä kirjoitan
tien mutkaan talon
talon taakse puutarhan
    – SJT (julkaisematon runo 1960-luvun alusta)


Jo tässä runossa aavistaa uhkakuvan, joka konkretisoitui Sartren Inhon luettuani. Inhon päähenkilö oli myös puiden riivaama, hän pelkäsi että eräänä päivänä puut nousevat maasta juurilleen ja lähtevät liikkeelle. Puut valtaavat koko ihmisten rakentaman miljöön, tunkeutuvat sisälle rakennuksiin ja kasvavat kaiken umpeen. Minä jos kuka elin tällaisen uhkakuvan varjossa; puut vartioivat jokaista askeltani ja myrskyöinä niiden oksat piiskasivat ikkunoita. Mutta jos joku aikoi kaataa yhdenkin puun pihastamme, kahlitsemme sisareni kanssa itsemme puuhun kiinni.

Tähän taloon ei tule sanomalehtiä, joten kuulin vasta muutama päivä sitten, että Jevgeni Jevtusenko on kuollut. Ostin Jevtusenkon runoteoksen Olen vaiti ja huudan (1964) Alavuden kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin join olutta kirjan suomentajan Markku Lahtelan kanssa Ähtärin Kantakrouvissa. Jälleen olisi ollut hyvä mahdollisuus keskustella kirjallisuudesta, vaikkapa Jevtusenkosta. Vaan minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mistä me keskustelimme. Ei kai mistään sen kummemmasta.

Taivaasta
minä putoan
huvipuiston kuoppaan
ja taas ylös
sen yläpuolelle.
Minä näen sinistä
minä näen punaista
nyt kaikki hävisivät
jäivät vain värit!
    – Jevgeni Jevtusenko (runosta Karuselli 1960)


Isäni oli ostanut kinofilmikameran joskus 1960-luvun alussa. Eräänä päivänä kuvasin potkukelkkailevaa isoäitiäni. Myöhemmin katsoessani kuvia diaheittimellä päätin tehdä aiheesta maalauksen. Yleensä maalasin melko ekspressiivisesti, mutta nyt sain päähäni käyttää pelkistettyä valokuvaa ja jättää pensselöinnin vähemmälle. Maalaus oli jo melkein valmis, kun huomasin mummon siluetin kelkkailevan yhtä aikaa kahteen eri suuntaan. Ensin mummo näytti olevan tulossa kohti katsojaa, mutta yhtäkkiä hahmo vaihtoikin suuntaa – mummo olikin menossa ties minne, ehkäpä Karjalaan takaisin. Se oli järisyttävä huomio.

Maalauksen nimen otin Jevtusenkon runosta Äidit lähtevät (1960), jossa runoilija kirjoittaa herkästi ja taitavasti: ”He eivät lähde äkkiä, / he menevät hitaasti / oudosti, lyhyin askelin pitkin vuosien askelmia.” Siis aivan toisin kuin maalauksessani, jossa mummo kiitää vinhaa vauhtia niin kuin vain juorun perässä kiidetään. Jevtusenkon runo ei ole – ainakaan enää – niin hyvä kuin sen muistin olevan. Runossa on paljon tyhjäkäyntiä ja haparointia eri suuntiin mahdollisimman suuren paatoksen löytämiseksi. Se on niin venäläistä mutta totta: ”kyynelet salaten me katsomme: / hiljaisina karuina rivistöinä / äidit kulkevat pois meidän luotamme.”

Omaan kirjoittamiseeni ei Jevtusenko juurikaan vaikuttanut. Ei minulla ollut sellaista eikä minkäänlaista maailmaa kapinoitavaksi. Noihin aikoihin ajauduin kirjoittamisessani
kriisiin ja pitkään hiljaisuuteen. Muutin Helsinkiin opiskelemaan maalaustaidetta ja jouduin monien yksioikoisten ihmisten mielipidemyrskyjen vaikutuspiiriin. Päiväkirjaani kirjoitin tylyn arvion toimistani: ”En kadu mitään muuta niin paljon kuin sitä, että lähdin käymään edes naapuripitäjässä. Olisi pitänyt pysyä Pahajoella.”

Tosi runous ei ole mikään kaunis kilpa-auto, joka mieltä vailla kiitää ympäri suljettua rataa, se on ambulanssi, joka ajaa lujaa pelastaakseen jonkun...

    – Jevgeni Jevtusenko


Jevgeni Jevtusenko: Olen vaiti ja huudan, suom. Markku Lahtela, Kirjayhtymä 1964.
Jean-Paul Sartre: Inho, suom. Juha Mannerkorpi, Tammi 1947.

SJT ja J. Manninen esittelivät uusia maalauksiaan yhteisnäyttelyssä Alavudella keväällä 1968. Taustalla SJT:n öljymaalaukset Äidit lähtevät (1966) ja Tie (1965). Kuva SJT.

tiistai 9. toukokuuta 2017

AURINGONLASKUN AIHEUTTAMA MIELENHÄIRIÖ


Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen joka ei ole laskeutunut kellarin tiedostamattoman hämärään ja noussut vinttihuoneen häikäisevään tiedostuksen valoon. Turhaan eivät runoilijoiden kammiot keiku puidenlatvojen tasalla. Kuva SJT.


Me näimme uudet tyrannit, vahvat ja lukuisat, pystyttämässä lippuaan rannalle. Taivas taisteli puolestamme. Se satoi heidän päälleen ja nostatti myrskyt ja myrkylliset tuulet. Heitä ei enää ole, ja me elämme vapaana.
 – Évariste de Parny (1787)


Keväinen päivä kääntyy iltaan, aurinko paistaa. Nousen yläkerran vinttikamariin kokemaan laskevan auringon lumoa. Tähän aikaan vuodesta paiste on raakaa porottamista ohi puutarhan lehdettömien koivujen ja haapojen. Kesällä ja syksyllä kaikki on toisin, kun auringonsäteet etsivät tietään läpi tuuheiden lehvästöjen. Jos kaikki parametrit osuvat kohdalleen, on illan valoshow täydellinen. Olen siitä onnellinen, vaikka vähemmilläkin yllätyksillä olisin voinut elää.

Kääntäessäni katseeni koivunlatvoista sisätilaan huomaan lattialla ajelehtivan kaikenlaista pikkuroskaa ja pölyn kajehtivan esineiden pinnoilla. Pölyn toki ymmärrän, mutta mistä nämä roskat ovat tulleet huoneeseen, jossa kukaan ei ole käynyt koko talvena. Yhtä visainen arvoitus on pyyhkeiden ripustuslenkit, jotka ovat joka ikinen kerta niin tiiviisti kiertyneinä etteivät koukusta irtoa – vaikka kukaan ei ole niitä käyttänyt.

Päivänselvää on että ihminen ei ole asuntoa sotkenut, vaikka kaikkialla on pölyä ja töhnää kuin kunnottomat hipit olisivat sitä asuttaneet. Ainoa järkevä johtopäätös on, että asunto sotkee itse itsensä. Ei kai tässä sentään tarvitse ryhtyä uskomaan pikkuväkeen – kotitonttuihin ja maahisiin. Tosin sopivassa valaistuksessa – ja mielentilassa – puutalon narisevalla vintillä on helppo uskoa mitä vain.

Kaupunkien kerrostaloissa asuvat ”tasa-asujat” ovat kokonaan kadottaneet nämä salaperäiset mahdollisuudet, joita omakotitalossa asuminen tarjoaa. Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen joka ei ole laskeutunut kellarin tiedostamattoman hämärään ja noussut vinttihuoneen häikäisevään tiedostuksen valoon. Turhaan eivät runoilijoiden kammiot keiku puidenlatvojen tasalla.

Huomenna siivoan, tänään kuuntelen musiikkia. Kirjastosta jäi sopivasti käteen kokoelma Maurice Ravelin lauluja, esittäjinä Nora Gubisch ja Alain Altinoglu. Aikoihin en ole kuunnellut Ravelia, en varsinkaan lauluja. Olisikohan niin, että olen jopa pitänyt niitä tylsänpuoleisina. Sitäkin olen usein ihmetellyt, että miksi jotkut CD-levyt äänitetään niin hiljaisiksi, että joutuu kääntämään nupin kaakkoon ennen kuin saa minkäänlaista äänivallia aikaiseksi.

Tämä on niitä levyjä. Mutta tarpeellisella volyymilla alkaa määrätietoinen piano raivata uutta maaperää, kyntää kivistä peltoa – siihen on laulun tultava. Voimalla ja yllättävällä kepeydellä laulaja liitää pianon luomassa voimakentässä. Uskon, että se on ollut Ravelin tarkoituskin. Jos jokin tässä musiikissa on jo varhain tunnistettua impressionismia (ellei peräti ekspressionismia), se on sitä juuri pianosäestyksen kepeässä ja nopeasti tunnetiloihin reagoivassa ilmeessä.

Sehän soi kuten säveltäjä sen on tahtonut, mitä muuta tahtoa sillä voisi olla. Levykokonaisuuden aloittaa sarja Histoires naturelles (1906) Jules Renardin proosarunoihin vuodelta 1897. Ja kuten tapana oli, ensiesitys tammikuussa 1907 aiheutti skandaalin – moista paskaa ei ollut aiemmin kuultu. Tällaiset affektit tunkeutuvat sieluuni. Silti on kyettävä sanomaan, että Nora Gubisch ei laula erityisen kauniisti, vaan paremminkin kylmän tehokkaasti. Pianisti Alain Altinoglu ei hänkään armoa tunne, piano soi paikoin kuin riivattuna.

Yllättäen musiikki iskee nahkeaan tajuntaani hämmästyttävän kauniina – perun kaiken aiemmin sanomani. Gubischin ääni soi salaperäisenä, syvänä ja selkäpiitäni koetellen. Teos on Trois chansons madécasses (1925– 1926). Se on sävelletty Évariste de Parnyn (1753–1814) runosarjaan (Three Madagascan Songs, 1787), jota on sanottu kaikkien aikojen ensimmäiseksi proosarunoksi. Sävelkudokseen on ilmestynyt myös kaksi ylimäärästä soitinta, huilu ja sello.

Ajattelin raapaista runosta häikäilemättömästi pari julman kaunista säettä suomeksi, mutta katseeni harhautui ilta-auringon viime säteiden ilotulitukseen ja koivunoksien mustanpuhuvaan grafiikkaan. Ja se vei mielenkin mennessään. Osasyynä tietenkin italialainen punaviini, joka ei ole yhteensopiva ranskalaisen musiikin kanssa. Joten de Parnyn innoittamana aloitettu mutta sfääreihin karannut raapustus on pantava omiin nimiin:

Varhainen kaste
hiuksissani kuuntelen
yölinnun huhuilua.
Täysikuu ilmoittaa
hetken koittaneen.
Lehvistä koostettu
vuode on valmis.
Olen sen yrtein
koristellut.

Salaman leimaus
ja lumous on poissa.
Hengityksesi rohisee,
turvonneet silmäsi
tuskin avautuvat.
Hervoton pääsi
retkahtaa rinnalle.
Vähänkö olet kaunis,
rakkaani.
            – SJT (2017)


Maurice Ravel: Mélodies, Nora Gubisch & Alain Altinoglu (2012).

Osasyynä tietenkin italialainen punaviini, joka ei ole yhteensopiva ranskalaisen musiikin kanssa. Kuva SJT.