SIINTÄVÄT EPÄTOIVON HUIPUT

”Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.” Rainer Maria Rilke. Piirros SJT 2017.

Ja kun joskus tulen tienristeykseen ja löydän paikan, jossa harhaanmenoni alkoi, silloin aloitan uudelleen alusta työn ja tien, niin luontevasti ja vakavasti, kuin vain alusta-alkaja voi...

(Rilke, Viareggio 8.4.1903)

E. M. Cioran ei ollut ollut koskaan palkkatyössä, jonka hän muisti ehkä ainoana asiana, josta voisi olla hieman ylpeä. Se ei ehkä pitänyt aivan kirjaimellisesti paikkaansa, mutta mikäpä pitäisi. Asiahan on taiteilijalle perin tuttu, olen itsekin rehvastellut sillä, etten ole koskaan ollut oikeissa töissä. Sekään ei pidä aivan kirjaimellisesti paikkaansa, sillä koulupoikana olin kesäisin isäni maalausfirmassa lankkumaalarina. Cioran oli ennen Pariisiin muuttoaan toiminut Romaniassa opettajana 1936–1937. Jo silloin hän huomasi, miten helppoa on mieltyä askareiden houkutukseen. ”Se on vaara, joka uhkaa laiskuutta, tuota kuin ihmeen kaupalla henkiin jäänyttä paratiisin jäännettä.”

Kadunlakaisijoista snobeihin kaikki tuhlaavat rikollista jalomielisyyttään, kaikki jakavat onnen reseptejä, kaikki haluavat ohjata kaikkien askeleita, mikä tekee yhteiselämästä sietämätöntä ja elämästä oman itsen kanssa vieläkin sietämättömämpää.

(Cioran, Antiprofeetta)

Toinen asia joka ilahdutti Cioranin synkkää elämää, oli jättäytyminen epäilyn ja täydellisen ristiriidan tilaan, jossa olemassaolo saattoi löytää omimman olomuotonsa ilman turhia illuusioita elämän tarkoituksesta. Epäilemättä Cioranin yksinäisyys oli yhtä syvää kuin Rilken runoilijan yksinäisyys. Rilke oli kyllä naimisissa, kuten myös Cioran, mutta sitä ei lasketa. Rilke hoiti suhdetta vaimoonsa Claraan kirjeenvaihdon kautta. ”Yksinäisyyteni pitää ensin olla luja ja varma kuin metsä, johon kukaan ei ole vielä astunut”, hän kirjoitti Vireggiossa 8.4.1903 päivätyssä kirjeessään. ”Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.”

”Kädet yksinään” jossakin – ikään kuin niillä ei olisi mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa. Huomio on niin järkyttävä, että tekisi mieli huutaa. Rilke käsitteli ”käsien teemaa” jo varhaisessa runossaan Rukous (1902). Kirjoittaminenkin on tietysti paskapuuhaa, illuusioiden luomista ja kiintymistä omiin mitättömiin ideoihin. Cioran – niin paljon kuin hän toimettomuutta arvostikin – valitsi fragmentaaristen aforismien kirjoittamisen, ne sopivat eräänlaisena proosan ja lyriikan ristisiitoksena hyvin ikävystymisen, tyhjyyden ja ”naurettavan ihmisen” kuvaamiseen. Mitä muutakaan voi kaiken uskonsa kadottanut kuin tarrautua sanoihin, joista tulee todellisuuden korviketta ja viimeinen lääke olemattomuutta vastaan.

Yhäkö räikeästi nostan katsettani

erilleen esineistä? Tutki käteni:

työkaluina ne lepäävätkö nöyrästi?

Sormuskin sormessa on yksinkertainen

ja valo, täynnä luottamusta, yllä sen, –

kuin valaistuja teitä, jotka keskenään

risteilevät häipyäkseen pimeään...

(Rilke, Rukous)

Rilke kirjoittaa (Meudon 15.9.1905) jälleen Claralle, lyhyen kuumeisen viestin. Hän on yksinäisellä vaelluksellaan löytänyt lähes täydellisen runoilijan kammion, jossa on työhuone, makuuhuone ja garderobi. Siis suuri mustanpuhuva vaatekaappi, jollainen hallitsee eteläisen Euroopan vaatekomerottomia makuuhuoneita. Kun avioliittoaikeet olivat ajaneet Kierkegaardin hulluuden partaalle, hän muutti asumaan tuollaiseen garderobiin. Rilke ylistää asumuksensa esineiden kauneutta ja katsoo ikkunasta avautuvaa Sévren laaksoa ja sen kaukaisia kyliä. Hän lopettaa kirjeen pakahduttavaan huudahdukseen: ”Ajattele, miten hyvä minun nyt on... Ja eläydy siihen...”

Revi siitä, sanottaisiin nykyään, kun meillä on yhä vähemmän mistä repiä. Cioranin mukaan elämän erityislaatuinen käytännöllisyys on siinä, että se tarjoaa täydellisessä merkittömyydessäänkin tolkullisen elämän kaikille. Olipa elämä millainen tahansa – rikas, köyhä, onnellinen, ahdistava, lyhyt, pitkä ja mitä hyvänsä – se antaa kaikille varman ja järkevän alustan, jonka pohjalta voi laatia liikuttavan elämäkerran tai uskottavan profiilin ”someen”. Mutta tällainen varmuus on itsepetosta, sillä ”suurta kertomusta” ei koskaan ole ollutkaan.

Yöaika, jolloin moni valittaa,

eläimet huutavat ja ärhentävät,

on meille kuin kauhuntäysi maa,

ja mitä päiväksi nimittävät,

ei taida olla yhtään tutumpaa.

(Rilke, Itäinen päivälaulu)

On ryhdyttävä toimeen ja opeteltava ”ajattelemaan epäilyjämme ja varmuuksiamme vastaan”, huomauttaa Cioran. Tämä ei ole tie, ei edes polku, tämä on upottava suo, loputon umpihanki. Cioranista ei ole enää mitään kirjoitettavaa, kaikki on jo sanottu. Kirjoittajan kohtalo on sanoa yhä uudestaan se, mikä on jo sanottu useaan kertaan. Nietzsche ajoi meidät torille (”siinä missä yksinäisyys loppuu, tori alkaa”), mutta Cioranin jälkeen torilla on puhaltanut hyinen viima. Mihinkään ei ole luottamista, suvaitsevimmat ja mukavimmat ihmiset löytyvät misantrooppien joukosta. ”Olemassaolo on poikkeustila.”

”Muiden nimissä puhuva on aina huijari.” Entä mikä on omissa nimissään puhuva? Jo henkilökohtainen nimi merkitsee ”eksaktia romahtamista”, kirjoittaa Cioran. Huomasin jo varhain, että olin itse romahtanut omaan ”seppouteeni”, siksi valitsin uuden salaisen nimen, Ensio Mäntyaho, ja myöhemmin taas uuden, Oski Kalte. Se oli kivinen ja päättymätön tie. Ulkomailta tulleissa kirjeissä oli lisää nimivaihtoehtoja: Sepo Tanninenu, Heppi Tanni ja ehkä karmein kaikista, Seppo Jeesus Tanninen. Uusi nimi olisi pitänyt virallistaa, jotta sen arka voima olisi ylittänyt vanhan nimen vahvan hegemonian. Mutta uuden nimen myötä olisin vain romahtanut ”oskiuteen” tai johonkin muuhun nimeen. Mitään ei ollut tehtävissä.

Jälleen kerran – kiertääkseni tosiasioiden vuoren – valitsin epämääräiseen suuntaan viittaavan keskimmäisen nimen, eräänlaisen taiteilijanimen. Juuri taiteilija – jos kuka – on nimensä panttivanki. Jokaisen nimen takaa löytyy romahtanut ”jokakuka”, jonka täytyy yhä uudelleen täyttää – brändätä – nimensä tiukasti rajatut ulottuvuudet. Nimi heiluu kuin piilu nimetyn vaiheilla, siitä ei pääse koskaan eroon, ei edes kuolemalla. Taiteilijan – tuon ”luojaparan” – ”vanhuus on todella loputon”, toteaa Cioran ja tekee ehkä ainoan mahdollisen johtopäätöksen: taide turmeltui lopullisesti, kun se kadotti anonyymiutensa ja ryhtyi omistamisen kohteeksi.

”Olla olematta mitään – loputon voimavara, päättymätön juhla.” Alzheimerin tauti – tiedostuksen ”liiallinen kirkkaus” – vapautti lopulta Cioranin sanojen vankilasta. Tämä on jo kolmas aamu tällä pisteellä, eikä minulla vieläkään ole mitään sanottavaa Cioranista. Luen takkuisen akanan lailla kurkkuun tarttuvan aforismin: ”Kaikissa vesissä on hukkumisen väri.” Aforismi on jo sinänsä kirjoittamisen tyylilajina mahdoton – kuivakkaa pikkusievää näsäviisastelua. En sano, että aina olisi näin, varsinkaan en sano, että Cioranin kohdalla olisi näin. En, sitä en sano. Minä en sano mitään!

Mitä enemmän olemme ihmisten kanssa, sitä enemmän ajatuksemme synkkenevät; ja koska niiden kirkastumisen tarpeessa siirrymme takaisin yksinäisyyteen, löydämme sieltä varjon, jonka ajatuksemme ovat sinne levittäneet.

(Cioran, Tyhjyyden lähteillä)

Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun, teoksessa Misantropian historia, toim. Juri Nummelin, Savukeidas 2013.

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin, Kirjeitä vuosilta 1900–1926, suom. Liisa Enwald, TAI-teos 1997.

Rainer Maria Rilke: Uusia runoja – Neue Gedichte, suom. Liisa Enwald, ntamo 2016.

E. M. Cioran: Katkeruuden syllogismeja, suom. Juhani Ihanus ja Carla Schubert, Loki-Kirjat 2004.

E. M. Cioran: Hajoamisen käsikirja, suom. Simo Määttä, niin & näin 2009.