perjantai 17. maaliskuuta 2017

SIINTÄVÄT EPÄTOIVON HUIPUT


Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.” Rainer Maria Rilke. Piirros SJT 2017.


Ja kun joskus tulen tienristeykseen ja löydän paikan, jossa harhaanmenoni alkoi, silloin aloitan uudelleen alusta työn ja tien, niin luontevasti ja vakavasti, kuin vain alusta-alkaja voi...
(Rilke, Viareggio 8.4.1903)


E. M. Cioran ei ollut ollut koskaan palkkatyössä, jonka hän muisti ehkä ainoana asiana, josta voisi olla hieman ylpeä. Se ei ehkä pitänyt aivan kirjaimellisesti paikkaansa, mutta mikäpä pitäisi. Asiahan on taiteilijalle perin tuttu, olen itsekin rehvastellut sillä, etten ole koskaan ollut oikeissa töissä. Sekään ei pidä aivan kirjaimellisesti paikkaansa, sillä koulupoikana olin kesäisin isäni maalausfirmassa lankkumaalarina. Cioran oli ennen Pariisiin muuttoaan toiminut Romaniassa opettajana 1936–1937. Jo silloin hän huomasi, miten helppoa on mieltyä askareiden houkutukseen. ”Se on vaara, joka uhkaa laiskuutta, tuota kuin ihmeen kaupalla henkiin jäänyttä paratiisin jäännettä.”

Kadunlakaisijoista snobeihin kaikki tuhlaavat rikollista jalomielisyyttään, kaikki jakavat onnen reseptejä, kaikki haluavat ohjata kaikkien askeleita, mikä tekee yhteiselämästä sietämätöntä ja elämästä oman itsen kanssa vieläkin sietämättömämpää.
(Cioran, Antiprofeetta)


Toinen asia joka ilahdutti Cioranin synkkää elämää, oli jättäytyminen epäilyn ja täydellisen ristiriidan tilaan, jossa olemassaolo saattoi löytää omimman olomuotonsa ilman turhia illuusioita elämän tarkoituksesta. Epäilemättä Cioranin yksinäisyys oli yhtä syvää kuin Rilken runoilijan yksinäisyys. Rilke oli kyllä naimisissa, kuten myös Cioran, mutta sitä ei lasketa. Rilke hoiti suhdetta vaimoonsa Claraan kirjeenvaihdon kautta. ”Yksinäisyyteni pitää ensin olla luja ja varma kuin metsä, johon kukaan ei ole vielä astunut”, hän kirjoitti Vireggiossa 8.4.1903 päivätyssä kirjeessään. ”Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.”

Kädet yksinään” jossakin – ikään kuin niillä ei olisi mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa. Huomio on niin järkyttävä, että tekisi mieli huutaa. Rilke käsitteli ”käsien teemaa” jo varhaisessa runossaan Rukous (1902). Kirjoittaminenkin on tietysti paskapuuhaa, illuusioiden luomista ja kiintymistä omiin mitättömiin ideoihin. Cioran – niin paljon kuin hän toimettomuutta arvostikin – valitsi fragmentaaristen aforismien kirjoittamisen, ne sopivat eräänlaisena proosan ja lyriikan ristisiitoksena hyvin ikävystymisen, tyhjyyden ja ”naurettavan ihmisen” kuvaamiseen. Mitä muutakaan voi kaiken uskonsa kadottanut kuin tarrautua sanoihin, joista tulee todellisuuden korviketta ja viimeinen lääke olemattomuutta vastaan.

Yhäkö räikeästi nostan katsettani
erilleen esineistä? Tutki käteni:
työkaluina ne lepäävätkö nöyrästi?
Sormuskin sormessa on yksinkertainen
ja valo, täynnä luottamusta, yllä sen, –
kuin valaistuja teitä, jotka keskenään
risteilevät häipyäkseen pimeään...
(Rilke, Rukous)


Rilke kirjoittaa (Meudon 15.9.1905) jälleen Claralle, lyhyen kuumeisen viestin. Hän on yksinäisellä vaelluksellaan löytänyt lähes täydellisen runoilijan kammion, jossa on työhuone, makuuhuone ja garderobi. Siis suuri mustanpuhuva vaatekaappi, jollainen hallitsee eteläisen Euroopan vaatekomerottomia makuuhuoneita. Kun avioliittoaikeet olivat ajaneet Kierkegaardin hulluuden partaalle, hän muutti asumaan tuollaiseen garderobiin. Rilke ylistää asumuksensa esineiden kauneutta ja katsoo ikkunasta avautuvaa Sévren laaksoa ja sen kaukaisia kyliä. Hän lopettaa kirjeen pakahduttavaan huudahdukseen: ”Ajattele, miten hyvä minun nyt on... Ja eläydy siihen...”

Revi siitä, sanottaisiin nykyään, kun meillä on yhä vähemmän mistä repiä. Cioranin mukaan elämän erityislaatuinen käytännöllisyys on siinä, että se tarjoaa täydellisessä merkittömyydessäänkin tolkullisen elämän kaikille. Olipa elämä millainen tahansa – rikas, köyhä, onnellinen, ahdistava, lyhyt, pitkä ja mitä hyvänsä – se antaa kaikille varman ja järkevän alustan, jonka pohjalta voi laatia liikuttavan elämäkerran tai uskottavan profiilin ”someen”. Mutta tällainen varmuus on itsepetosta, sillä ”suurta kertomusta” ei koskaan ole ollutkaan.

Yöaika, jolloin moni valittaa,
eläimet huutavat ja ärhentävät,
on meille kuin kauhuntäysi maa,
ja mitä päiväksi nimittävät,
ei taida olla yhtään tutumpaa.
(Rilke, Itäinen päivälaulu)


On ryhdyttävä toimeen ja opeteltava ”ajattelemaan epäilyjämme ja varmuuksiamme vastaan”, huomauttaa Cioran. Tämä ei ole tie, ei edes polku, tämä on upottava suo, loputon umpihanki. Cioranista ei ole enää mitään kirjoitettavaa, kaikki on jo sanottu. Kirjoittajan kohtalo on sanoa yhä uudestaan se, mikä on jo sanottu useaan kertaan. Nietzsche ajoi meidät torille (”siinä missä yksinäisyys loppuu, tori alkaa”), mutta Cioranin jälkeen torilla on puhaltanut hyinen viima. Mihinkään ei ole luottamista, suvaitsevimmat ja mukavimmat ihmiset löytyvät misantrooppien joukosta. ”Olemassaolo on poikkeustila.”

Muiden nimissä puhuva on aina huijari.” Entä mikä on omissa nimissään puhuva? Jo henkilökohtainen nimi merkitsee ”eksaktia romahtamista”, kirjoittaa Cioran. Huomasin jo varhain, että olin itse romahtanut omaan ”seppouteeni”, siksi valitsin uuden salaisen nimen, Ensio Mäntyaho, ja myöhemmin taas uuden, Oski Kalte. Se oli kivinen ja päättymätön tie. Ulkomailta tulleissa kirjeissä oli lisää nimivaihtoehtoja: Sepo Tanninenu, Heppi Tanni ja ehkä karmein kaikista, Seppo Jeesus Tanninen. Uusi nimi olisi pitänyt virallistaa, jotta sen arka voima olisi ylittänyt vanhan nimen vahvan hegemonian. Mutta uuden nimen myötä olisin vain romahtanut ”oskiuteen” tai johonkin muuhun nimeen. Mitään ei ollut tehtävissä.

Jälleen kerran – kiertääkseni tosiasioiden vuoren – valitsin epämääräiseen suuntaan viittaavan keskimmäisen nimen, eräänlaisen taiteilijanimen. Juuri taiteilija – jos kuka – on nimensä panttivanki. Jokaisen nimen takaa löytyy romahtanut ”jokakuka”, jonka täytyy yhä uudelleen täyttää – brändätä – nimensä tiukasti rajatut ulottuvuudet. Nimi heiluu kuin piilu nimetyn vaiheilla, siitä ei pääse koskaan eroon, ei edes kuolemalla. Taiteilijan – tuon ”luojaparan” – ”vanhuus on todella loputon”, toteaa Cioran ja tekee ehkä ainoan mahdollisen johtopäätöksen: taide turmeltui lopullisesti, kun se kadotti anonyymiutensa ja ryhtyi omistamisen kohteeksi.

Olla olematta mitään – loputon voimavara, päättymätön juhla.” Alzheimerin tauti – tiedostuksen ”liiallinen kirkkaus” – vapautti lopulta Cioranin sanojen vankilasta. Tämä on jo kolmas aamu tällä pisteellä, eikä minulla vieläkään ole mitään sanottavaa Cioranista. Luen takkuisen akanan lailla kurkkuun tarttuvan aforismin: ”Kaikissa vesissä on hukkumisen väri.” Aforismi on jo sinänsä kirjoittamisen tyylilajina mahdoton – kuivakkaa pikkusievää näsäviisastelua. En sano, että aina olisi näin, varsinkaan en sano, että Cioranin kohdalla olisi näin. En, sitä en sano. Minä en sano mitään!

Mitä enemmän olemme ihmisten kanssa, sitä enemmän ajatuksemme synkkenevät; ja koska niiden kirkastumisen tarpeessa siirrymme takaisin yksinäisyyteen, löydämme sieltä varjon, jonka ajatuksemme ovat sinne levittäneet.
(Cioran, Tyhjyyden lähteillä)


Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun, teoksessa Misantropian historia, toim. Juri Nummelin, Savukeidas 2013.
Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin, Kirjeitä vuosilta 1900–1926, suom. Liisa Enwald, TAI-teos 1997.
Rainer Maria Rilke: Uusia runoja – Neue Gedichte, suom. Liisa Enwald, ntamo 2016.
E. M. Cioran: Katkeruuden syllogismeja, suom. Juhani Ihanus ja Carla Schubert, Loki-Kirjat 2004.
E. M. Cioran: Hajoamisen käsikirja, suom. Simo Määttä, niin & näin 2009.




perjantai 3. maaliskuuta 2017

ŽIŽEKILLÄ ON ASIAA JA "ASIAA"


Alkuviikko meni hiihdellessä, Žižekin synkkään tuijotukseen törmäsin vain mennen tullen työpöydän kulmalla. Kuva SJT 2017.


Ajatteleminen ja tietäminen eivät ole sama asia. Ajattelu, taideteosten lähde, ilmenee ilman muuttamista ja muodonmuutosta kaikissa suurissa filosofioissa, kun taas tietämisen tärkein muoto on tiede.
Hannah Arendt (Vita activa, s. 172)


Poikkesin viikonlopulla avajaisissa ja huomasin pettymyksekseni, että en kyennet kokemaan esille ripustettuja teoksia taiteeksi. Oliko loskainen vaellus pitkin Pajupuron rantaa pilannut katseeni vai mistä oli kysymys. Tavan mukaan ajauduin avajaisista paikalliseen Pubiin taidepuhetta pitämään. Kotiin palattuani huomasin lainanneeni Slavoj Žižekin kirjan Pehmeä vallankumous (2009). Alkuviikko meni hiihdellessä, Žižekin synkkään tuijotukseen törmäsin vain mennen tullen työpöydän kulmalla. Sitten iski vasempaan pakaraan ankara noidannuoli. Ei muuta kuin pari päivää lepoa Žižekin kanssa, jos sitä voi levoksi kutsua. Heti kirjan avattuani Žižek alkoi purkaa näkemiseen ja kokemiseen liittyviä ongelmiani.

Taide ja tiede toimivat sublimaationa ”katkaisemalla ihmisten uppoutuneisuuden siihen elettyyn kokemukseen, joka heillä on todellisuudesta”, Žižek huomauttaa. Tiede sublimoi abstraktion tuomalla (loihtimalla) todellisuuden piiriin uutta todellisuutta, joka usein on taidettakin mielikuvituksellisempaa ja arveluttavampaa, kuten atomipommi, biologiset aseet, geenimuuntelu jne. Žižekin lacanilaista eetosta seuraten taide askartelee eletyn todellisuuden piirissä ja nostaa siitä esiin objekteja ”Asian tasolle”. Esimerkkinä Žižek mainitsee Duchampin, jonka ”pisoaari taideobjektina muunsi olemuksellisesti pisoaarin aineellisuuden Asian ilmenemismuodoksi”. (Tässä yhteydessä AsiaLacanin teksteistä tuttu la Chose – on siis taiteen asialla.)

Tiede vie sublimaation täydellisyyteen saakka ja katkaisee lopulta Asialta kaulan. Tuloksena on tavanomaista elettyä todellisuutta, olipa sen ilmenimismuoto ollut alkujaan miten fantastinen tahansa. Kuten vaikkapa kuulennot. Todellisuutena sekin ilmiö uppoaa eletyn kokemuksen arkipäivään. ”Huh heijaa, pitääkö tässä taas lähteä kuuhun, vasta viime kuussahan kävin siellä.” Kun taas taiteessa sublimaatio jää vajaaksi ja keskeneräiseksi, ja juuri tämä sublimaation epätäydellisyys mahdollistaa taidekokemuksessa niin Asian arvokkuuden kuin kantilaisen ylevyyden elämyksenkin.

Taidekokemuksen onnistuminen edellyttää myös katseen epätäydellisyyttä ja katseen harhautumista (eksymistä) välimaastoon ohi tyrkyllä olevien kohteiden. Asiaa selventääkseen Žižek kertoo miten hän erään kerran tarkasteli kahden peilin avulla takaraivolleen ilmestynyttä ylimääräistä nystyrää. (Isoäitini epäili ja tiesi, että sellaisen (äly)nystyrän saa liiallisesta ajattelemisesta, mikä tässä tapauksessa sopii kuvaan.) Peilien kautta Žižek näki itsensä oudosta näkökulmasta, jossa oma kuva ei katsonutkaan takaisin, vaan esittäytyi maailmaan vetäytyneenä vieraana objektina. Myös hänen katseensa tuntui paenneen jonnekin, ikään kuin joku olisi varastanut sen.

Samalla tässä karanneessa katseessa, kuten Žižek huomauttaa, näyttäytyi näkymätön Asia eli tuo Lacanin vihonviimeinen objekti a, joka on (aina) tiedostavan havainnon ytimessä, mutta joka jää katseelta näkymättömäksi, kuten jää itse katsekin. objekti a on tietysti myös kuulohavainnossa jo ennen kuin pihaustakaan on kuulunut. Bernard Baasin mukaan ”tuo kumma ääni (objekti a) on yhtaikaa vieras ja vieraannuttava: se on vieras, koska se ylittää symbolisten jäsentymisten tutun järjestyksen ja vieraannuttava (ja samalla ahdistava), koska se kutsuu subjektia asettumaan alttiiksi tyhjyydelle (olemisen puutteelle), josta se on peräisin”.

Heideggerin käsite ”virittyneisyys” ammentaa (luultavasti) tuosta samasta ”olemisen puutteen” lähteestä. Ihminen on (aina) jo valmiiksi merkityssuhteessa maailmaan jonkin mielialan – ”virittyneisyyden” – kautta. Ja kuten filosofi huomauttaa, ”täälläolo” huonossa vireessä on vain taakaksi. ”Se, että mielialat voivat mennä piloille ja vaihdella, tarkoittaa vain, että täälläolo on aina jo jollakin mielellä.” Huonostakaan mielialasta ei voi luopua, sen voi vain korvata toisella mielialalla. ”Mieliala on ontologisesti täälläolon alkuperäinen olemistapa, jossa se on avattu itselleen ennen mitään tietämistä ja tahtomista ja niiden avaamisulottuvuuden tuolle puolen”, kuten Heidegger kirjoitta teoksessaan Oleminen ja aika (2000).

Mielialan ”virittyneisyys” resonoi objekti a:n tavoin ihmisen maailmasuhteessa jo ennen ”tietämistä ja tahtomista”. Ja vielä kerran filosofi teroittaa: ”Ja sitäpaitsi, mielialan herraksi ei koskaan tulla vailla mielialaa, vaan aina vastakkaisen mielialan avulla.” Virittynyt mieliala on avautunut maailman tiedostamiselle ja käsittämättömän ymmärtämiselle, jolloin ”eksistoiva täälläolo voi ymmärtämisen pohjalta kehittää erilaisia näkemistavan, ympärilleen näkemisen ja pelkän katseen tarkentamisen mahdollisuuksia”. Katseessa huomio kiinnittyy aina johonkin, ja joksikin nähdyn voi korvata vain näkemällä jotakin muuta. Mutta voiko huonon katseen korvata, kuten huonon mielialan, jollakin paremmalla katseella?

Huonon mielialan korvaaminen paremmalla on tuttu juttu. Mielialan oikut oppi jo lapsuudessa. Kun isoäitini sanoi, ”mitä siinä murjotat, nyt ollaan iloisella mielellä”. Ja hepskukkuu, kuin taikasauvan iskusta oltiin iloisia kuin keväiset peipposet. Mutta entä katse, miten se korvataan toisella katseella. Ja mikä takaa, että se toinen (uusi) katse on yhtään sen parempi kuin vanhakaan. Millaiset ovat hyvän katseen kriteerit, kannattaako kiinnittää huomiota syvyysnäön terävyyteen vai harhailevaan suurpiirteisyyteen, havainnon kirkkauteen vain impressionistiseen suttuisuuteen. Mieliala on sentään yksinkertainen juttu, tiedän siltä istumalta, miltä tuntuu. Mutta jos joku kysyy, mitä näkyy, alan kuin idiootti luetella tienoossa lojuvia esineitä ja niitä paimentavia olioita. Tuollaisella luettelolla ei ole mitään tekemistä näkemisen kanssa.

Seuraavaksi Žižek käsittelee Absoluutin ilmenemistä taiteessa. Onko tällä Absoluutilla jotakin tai mitään tekemistä Asian ja/tai objekti a:n kanssa, sitä en osaa tässä vaiheessa sanoa. Žižekin mukaan Absoluutti ilmenee ”niinä ylevinä hetkinä, jolloin jokin yliaistinen ulottuvuus loistaa läpi arkisen todellisuutemme”. Nyt ollaan aivan asian (ja Asian) ytimessä. Platonin tunnetut ontologiset tasot olivat ”ideat, niiden aineelliset kopiot ja kopioiden kopiot”. Aineellinen todellisuus – aistimaailma – ilmenee (aistimaailman ja taivaidenkin ulkopuolisten) ikuisten ideoiden kopioina – ja taide näiden kopioiden kopioina. Syystäkin Platon hylkäsi taiteen kuuluisalla tokaisullaan, että taide on kelvoton tapa tuottaa lisää todellisuutta, jota jo muutenkin on liikaa. Tai jotakin sinne päin.

Tässä päättelyketjussa jää huomaamatta se, kuten Žižek huomauttaa, ”että Idea voi ilmetä vain siinä etäisyydessä, joka erottaa arkisen, aineellisen todellisuutemme (toinen taso) sen kopiosta”. Aineellisen objektin kopio ei viittaa eikä väitä olevansa itse kopioitu objekti, vaan sen idea. Ja näin taiteessa (kopion kopiossa) on jotakin enemmän kuin alkuperäisessä, se saa Idean ilmenemään ja näyttäytymään. Ei ihme, että pelkkä ajatuskin sai Platonin suivaantumaan. Žižek viittaa Lacaniin: ”Taide (kopion kopiona) ei kilpaile aineellisten objektien kanssa, jotka ovat ”suoria” ensimmäisen tason kopioita Ideasta. Pikemminkin taide kilpailee itse yliaistisen Idean kanssa.”

Wau! Nyt on pakko saada happea ja lähteä hiihtämään. Perskules, unohdin että minullahan on pakara hyytynyt ja koko vasen lonkka jumissa. No, ehkä varovaista kävelyä postilaatikolle ja takaisin. Vaan Žižek puhuu ja puhuu – on vaikea kuvitella, että hän olisi tämän tekstin kirjoittamalla kirjoittanut. Voisin viettää seuraavat kymmenen vuotta Žižekin tekstien parissa. Avaisin kirjan summittaisesta kohdasta ja kirjoittaisin kommentteja. Aihepiirit eivät loppuisi, sillä jo tämän kirjan puitteissa Žižek ratkaisee Lähi-idän kriisin, selvittää Euroopan tulevaisuuden, setvii psykoanalyysin mahdollisuuksia kyberavaruudessa, pui eettisen väkivallan olemusta ja kansallisvaltion ongelmia sekä katkaisee reaalisen kierteen ja toteaa siinä ohessa kaikki ihmiset zombeiksi. Vain muutaman rusinan tattaripuurosta poimiakseni.

Mutta miten siinä käy mielialan, kun se on nyt jo pohjalukemissa. On ryhdyttävä pikapikaa kirjoittamaan terapeuttista runontynkää hilatakseni sen takaisin räystään reunalle. Žižekin – kuten muunkin filosofian – ongelma on se mielipideavaruus, jonne me ihmiset olemme itsemme ahtaneet. Siellä ei ole tilaa muuta kuin toisille korvaaville mielipiteille. Perimmältään me olemme samaa mieltä (lähes) kaikesta, tosin eri syistä ja ehkä joskus eri näkökulmistakin. Näin me saamme aikaan väittelyä ja suunnattomasti lisää kaiken tukkivaa mielipidekaaosta. Mikään ongelma ei tule sitä kautta ratkaistuksi muuta kuin vahingossa sattuman toimesta. Voimme vain uneksia Rilken lanseeraamasta kokonaisvaltaisesta tiedostuksen intersubjektiivisesta ”sisäavaruudesta”.

Kaikki tuntevat keinon päästä siitä eroon, mutta silti kukaan ei halua päästää siitä irti, ikään kuin umpikujassa pysyminen tarjoaisi jotain patologista libidinaalista tyydytystä.
Slavoj Žižek


Slavoj Žižek: Pehmeä vallankumous, suom. Janne Porttikivi, Gaudeamus 2009.
Martin Heidegger: Oleminen ja aika, suom. Reijo Kupiainen, Vastapaino 2000.
Bernard Baas: Asia, ääni ja aika, suom. Kaisa Sivenius, Loki-Kirjat 2008.