HUKATTU NUORUUS

Pahajoella nuoriso varttui vielä 1960-luvulla ihmisiksi puissa. Kuvassa kirjoittaja puussa ennen kuin hän (se) lähti Helsinkiin hukkaamaan nuoruutensa. Toinen sälli puussa on naapurin poika Jarmo. Pahajoki 1964.

Ennen kuin voimme kesyttää

tiikerin, se on löydettävä.

– Akong Tulku Rinpoche

Inhimillisen tiedostuksen kompastuskivi on nykyhetken oikullisuus tai täydellinen mahdottomuus. Havainnossa emme koskaan ehdi nyt-hetkeen, vaan kaikki koettu on jo mennyttä. Me elämme menneisyydessä ja toivomme, että se opettaisi meille jotakin tulevasta, jota ei koskaan tule. Postmoderni digitaalinen spektaakkeli on loihtinut silmiemme eteen ikuisesti läsnäolevan tulevaisuuden.

Median ja mainosmaailman tukemana elämme ”nykyisyyden harhassa” kuviteltua täyttä elämää yhä vain vieraammaksi käyvässä tavarataivaassa. Suuri nostalginen katumus suuntautuukin menneisyyteen – ja hukattuun nuoruuteen. Vanhat haalistuneet muistot vaativat tilille, emme ehkä sittenkään eläneet kuvitellussa maailmassamme tarpeeksi syvästi, vaan ohitimme menneisyydessä häilyvät tapahtumat liian kepeästi.

”Katumus täyttää sielun ja tulvii ylitsemme. Miksi onneen kyllääntyi niin nopeasti? Miksi ohikiitävien hetkien ei annettu kestää kauemmin? Todellisuudesta puuttui jotain mikä olisi ollut enemmän kuin todellisuutta.” Näin kirjoittaa Gaston Bachelard elämisen ja asumisen poetiikkaa pohtivassa kirjassaan Tilan poetiikka (1957/2003).

Bachelard johdattaa kysymään, voisiko tuon vihlovan menneisyyden katumuksen paikata taiteen keinoin. Rainer Maria Rilken runous laulaa usein juuri tuosta nostalgisesta kadonneesta ajasta. Runosarjassaan Vergers (1925) Rilke elää uudelleen muistissaan kaihertavan ajan ja paikan muiston: ”Vaan sen jos kaukaa annan, mitä kerran en, / se ehkä silloin täyden hahmon saa.” (suom. Liisa Enwald).

1960-luvulla muutin Helsinkiin opiskelemaan taidetta. Päivät maalasin ja setvin taiteenfilosofiaa, illat vietin konserteissa, avajaisissa ja joskus teatterissa. Jos sanoisin, että seurasin aikaani, liioittelisin. Taiteessa ei ole aikaa, ei mennyttä eikä tulevaa. Jälkeenpäin olen saanut tietää, että silloin elettiin kiivasta politisoitumisen ja ”kaiken vapautumisen” aikaa. Huomasin kyllä, että kaduilla mellastettiin ja poltettiin autojakin. Luulin, että se oli normaalia pääkaupungin meininkiä.

Erään kerran kaunis nainen istahti ravintolassa pöytääni ja esitti visaisen kysymyksen: ”Jos metsässä vastaasi tulisi salaperäinen lampi, menisitkö uimaan vai jatkaisitko matkaasi?” Vastasin jatkavani matkaani. Nainen siirtyi toiseen pöytään ja vei mukanaan juuri tarjoamansa oluenkin.

Vasta myöhemmin luettuani Freudia tajusin, mistä siinä oli kysymys. En hukannut vain nuoruuttani, vaan hukkasin myös tuon maineikkaan 1960-luvun. Taide vei kaiken, mutta se antoi myös elämän – taiteilijaelämän. Vain harvat uskaltavat sellaista edes kuvitella.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 22.2.2017.

Pari lisähuomiota:

Tässäkin jutussa ”minä” on – kuten lukija jo sen oitis huomasi – runoilijan fiktiivinen minä, siis tuollainen heideggerilainen maailmanrannan ”jokakuka”. Siitä huolimatta sen menneisyyden (tai paremminkin ”olleisuuden”) historia saattaa olla hyvinkin todennäköinen.

Ehkä tuo väite taiteilijaelämästä – jollaisen vain harvat uskaltavat kuvitella – vaikuttaa pröystäilevän provokatiiviselta. Kuitenkin meitä sopimusyhteiskunnan ulkopuolella eläviä taiteilijoita ja kaiken sortin freelancereita on jo aika paljon. Täältä marginaalista katsoen kivikovien ”tahojen” säätämä sopimusyhteiskunta näyttää suorastaan kammottavalta ”paikalta”. Paikkahan se ei ole sen enempää kuin taivas tai helvetti on paikka, mutta mikä se sitten on?

Erilaiset sopimukset säätävät kuin sakraalina välttämättömyytenä niin työn kuin siihen lomittuvat tauotkin – vapaa-ajan ja lopulta koko elämän. Tällaiseen maailmaan syntyvä syntyy ikään kuin suoraan toiseen – sopimusyhteiskunnan – kohtuun, jonne vapauden päivänvalo ei milloinkaan tule paistamaan. Ainoaksi elämäntehtäväksi jää raaka taistelu elintilasta ahtaaksi rajatussa maailmassa, jossa yksikään ideologia ei ole vankilaa kummempi.

Monet haluaisivat, että myös taide alistettaisiin koristamaan tätä kuppaista ideologioiden höyryissä piehtaroivaa maailman kuvajaista. Mutta kuten eräässä jo ajat sitten kirjoittamassa runossani kirjoitin, taide ei ole kenenkään eikä minkään asialla:

Tämyys

Jos taideteos olisi ollut

tahtomme mukaan, se olisi

esittänyt jotakin josta olisi voinut sanoa,

että siinä se on juuri niin kuin se on.

Mutta ei, taideteos ei ole kenenkään asialla

– se on aina omalla asiallaan.

Vaikka taideteos on läsnä samassa

todellisuudessa muiden todellisten objektien

kanssa, sillä ei teoksellisuudessaan ole

esineellistä olomuotoa – se on tyhjästä tullut.

Tästä piinallisesta asiantilasta pyritään

eroon asettamalla teos jonkin todellisen mutta

tilapäisesti poissaolevan kuvaksi – puutteen

korvaajaksi – tai ainakin potentiaaliseksi

olevaisen mahdollisuudeksi.

   (SJT 1991)