maanantai 2. tammikuuta 2017

KISSOJEN PARATIISI


Mooses Tanninen viettämässä joulua kissojen paratiisissa Pahajoella 1960-luvulla. Taustalla keinutuolissa joku palveluskuntaan kuuluva hujoppi. Kuva SJT.


Yhä vain kuljen täällä
joutilaana vetelehtien.
Puut huojuvat jo syksyn väreissä
ja viimeinenkin lintu
on lentänyt pois.


Maiseman estetiikkaa pohtiessaan David B. Richardson päätyy ikiaikaisen kysymyksen äärelle. Kummat olivat ensin, ”luonnon vai taiteen esteettisen arvostamisen konventiot”. Oliko mahdollista poimia osa luonnonnäkymästä ”maisemaksi” ja tarkastella sitä ikään kuin taideteoksen kontekstissa ennen maisemamaalausta vai antoiko maalaustaide tarpeelliset parametrit maiseman esteettiseen kokemiseen. Kirjoittaja viittaa A. N. Whiteheadin näkemykseen, jonka mukaan taide ikään kuin parantelee luontoa ja tarjoaa luonnon havainnointiin esteettisen mahdollisuuden. Tämähän on lännessä varsin yleinen näkemys.

Richardson kiinnittää huomionsa Kiinalaisten ”metafyysiseen kosmologiaan”, jossa luonnon tarkastelu esteettisenä kokemuksena on paljon vanhempaa kuin lännessä. Kiinalaisessa maailmankuvassa Taon läsnäolo kaikkialla orgaanisessa luonnossa loi kosmisen ykseyden, josta puuttui tyystin persoonallisen jumaluuden mahdollisuus. Luonnonnäkymät vuoristoineen, puunkäkkyröineen, puroineen olivat suoraan koettua sielunmaisemaa, joka levisi runouden ja maalaustaiteen kautta myös länsimaihin.

Läntisen maisemaestetiikan synnystä on tuttu tarina Petrarcasta kiipeämässä (huhtikuun 4. päivä 1336) Monte Ventoson laelle, josta hän antaa ensimmäisen maisemakuvauksen. (Francesco Petrarca: Nousu Ventoux'n vuorelle, 1358/2008). ”Mitä hittoa se siellä tekee”, ihmettelivät aikalaiset. Kiinasta maiseman estetiikka levisi myös Japaniin, jossa erityisesti Fuji-vuoren hahmo hallitsee varsinkin zenbuddhalaista taidetta ja maailmankuvaa. Merkillistä on, että esim. Intiassa – buddhalaisuuden syntysijoilla – ei esteettisestä maisemakokemuksesta ole tietoakaan.

Ympäristöesteettinen luontokokemus ei ole taideteos lainkaan, koska se ei ajallisesti ja tilallisesti näyttäydy taideteoksen tavoin sosiaalisessa instituutiossa – taidemaailmassa. Niin tai näin. Havainnon fenomenologian näkökulmasta sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Gaston Bachelardin mukaan ”poeettinen kuva” on aina läsnä jo havainnossa, eräänlaisena äkillisenä leimahduksena ilman esikatselua ja tulkintaa. ”Kun kuva on uusi, on maailmakin uusi.” Bachelard ei rajoita aparaattiaan yhteen teoriaan, vaan vaihtaa tarpeen mukaan fenomenologian psykoanalyysiin tai päinvastoin.

Bachelard vaatii kuviin eläytymistä – kuvien elämistä. Näin rajapinta taideteoksen vastaanottajan ja tekijän välillä katoaa, ja sama ”poeettinen kuvittelu” värähtelee kummassakin. Tämä symbioosi hukkuu kuitenkin helposti liialliseen analysointiin – kriitikon ”objektiiviseen asenteeseen”. Varsinkin psykoanalyyttisellä menetelmällä on ollut taipumus kadottaa kuvan väreilevä ”kajahtelu” analyytikon tutkaillessa ”touhukkaana omien tulkintojensa vyyhteä”. Taiteilijaa (psyko)analysoimalla ei voi selvittää taideteoksen salaisuutta, se johtaa vain surkuhupaisaan päätökseen lähettää taiteilija hoitoon.

Mainiossa kirjassaan Tilan poetiikka (1957/2003) Bachelard tarkastelee äärimmäisen intensiivisesti tilaa inhimillisen asumisen mahdollisuutena, jossa talo (asumus) nousee ihmismielen allegoriaksi. Matkaksi ja tieksi kellarin alitajuisesta hämäryydestä kohti ullakon vinttikammiossa vallitsevaa tiedostuksen valoa. Matkan varrella tapahtuvat monet toimet ja elämisen asiat, kuten taideteosten tekeminen ja kokeminen. Yhä uudestaan ja uudestaan meidän on noustava kellarin piilotajuisista uumenista vintin valaistukseen. Vinttiä hallitsee puhdas poetiikka – runouden harjoittaminen.

Nykyisissä kaupunkiasunnoissa me asumme litteissä laatikoissa, joissa me olemme hukanneet sekä kellarin että vintin, kuten Bachelard huomauttaa. Lapsuudessani kuvittelin usein asumisen tiloja kissojen näkökulmasta. Meillä oli useita suurikokoisia maatiaiskissoja, jotka tuntuivat olevan jopa keskeneräisessä talossa enemmän kotonaan kuin ihmiset konsanaan. Kissat hallitsivat kaikkia asumisen muotoja. Ei ihmekään, että islamilaisessa maailmassa, kuten juuri radiosta kuulen, kissoja pidettiin niin suuressa arvossa, että niille oli varattu oma paratiisikin.

Mitä kissat ajattelevat sellaisesta paratiisista, jossa ei ole ihmisiä komenneltavina, kysyy esitelmöitsijä. Se jää arvoitukseksi, kuten kaikki muukin salaperäisten kissojen kokemusmaailman osalta. Ne, jotka kuvittelevat tietävänsä, mitä kissat ajattelevat huijaavat vain itseään. Olin jo kouluaineissa kirjoittanut kissoista. Oheisen muistiinpanon vuodelta 1962 löysin vintiltä risaisesta vihkosta. Siinä poika ja kissa vartovat keskeneräisen talon kuistilla kauppamatkalla olevaa äitiä kotiin.

On lokakuun alku syvällä pohjoisessa. Seison oviaukossa ja katselen ulos. Maisema on alakuloisen harmaa. Koivujen oksat roikkuvat alastomina ja suuret männyt kohisevat tuulessa. Pilvet vaeltavat matalalla ja lätäköt väreilevät kuin paleleva iho. Jäänvihreiden niittyjen ja mustien peltojen yli poukkoilee kapea polku, jota myöten äitini on tulossa kaupasta. Muuta kulkuväylää tänne ei olekaan.

Talo on vielä rakenteilla. Musta kissa istuu höyläämättömällä lankulla tarkkaillen levollisesti ympäristöä; se vakuuttaa järkähtämättömällä olemuksellaan, että tämä ei ole mikä tahansa talo, vaan tämä talo on koti – kissan koti. Tämä koko ympäristö, keskeneräisine rakennuksineen ja kaikkineen, on kissojen aikaansaannosta. Me ihmiset olemme täällä vain kissojen suopeuden tähden. Me olemme täällä pitämässä talot lämpiminä ja hyvin varustettuina, että nämä patalaiskat kissat voisivat viettää rasituksista vapaata ylellistä elämäänsä ilman että turhat ajatukset vaivaisivat niiden uneliaina nuokkuvia päitä.

Joki tulvii hitaasti lipuvaa hyistä vettä, se kohisee raivoisasti sillan alla, kääntyy sitten jyrkästi ja katoaa läpitunkemattomaan ryteikköön. Joen toisella rannalla on muutamia punaisia taloja, joiden savupiipuista nousee ohutta savua. Kesä – ja aurinkoon taotut muistot – ovat kadonneet yhtä yllättävästi kuin ne tulivatkin. On koittanut ensimmäinen syksy tässä tiettömässä maailmankolkassa. Vihdoin polkupyörää taluttava äitini ilmestyy pihaan kauppakassia ja pitkävartista harjaa kantaen. Kissa hyrähtää käyntiin – se hallitsee tilanteen täysin.
(SJT, Pahajoki 1962)


David B. Richardson: Luonnon arvostamisen konventiot ja taidemaailma (1976), teoksessa Alligaattorin hymy, Ympäristöestetiikan uusi aalto, toim. Yrjö Sepänmaa, Gummerus 1994.
Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, Nemo 2003.