maanantai 28. marraskuuta 2016

EPÄTODENNÄKÖINEN PAKOMATKA


Olin asettunut asumaan ja työskentelemään entisen parantolan yhteen yli sadasta studiosta. Konstepidemin, Göteborg 1994. Kuvat SJT.


Ei siinä sen kummempaa ollut,
aamu ja muutama pilvi taivaalla.
Illaksi oli jo luvassa sadetta.
(SJT, Göteborg 1994)


Ajauduin viime viikolla jonkinlaiseen järjestelyn puuskaan, kun kuulin että minusta – tai paremminkin tästä omituisesta talosta – oltiin tulossa tekemään lehtiartikkelia. Pöydillä ja ikkunalaudoilla ajelehtivat ”asiat” olivat äkkiä järjestetty, mutta vanhoja luonnoksia ja sekalaista materiaalia sisältävät hyllystöt olivat kaikenlaisen järjestyksen ulottumattomissa. Toisinaan tunkeudun hyllystöjen uumeniin ja tongin kuin myyrä tonkimisen ilosta. Tällä kertaa käteeni osui paksu muistikirja vuodelta 1994.

Ensimmäiset panot – siis muistiinpanot – ovat maaliskuulta, kun olin lähdössä Göteborgiin työskentelemään. Kesken lähdön kiireiden olin suunnitellut runoa, jonka nimeksi on merkitty Myötänielijä. Runolle on kaavailtu kolme osiota: Nihilö, Kehilö ja Epäily. Ei ihmekään, että se on jäänyt niille sijoilleen. Allekirjoituksena on Ensio Mäntyaho. Olin pikkupojasta saakka – tai ainakin siitä saakka, kun ymmärsin syntyneeni Ension päivänä – kuvitellut olevani Ensio, vaikka enhän minä mikään Ensio ole – Mäntyaho vielä vähemmän.

Muutama merkintä on kirjoitettu matkalla. Sivun ylälaidassa on lainaus Eliotilta. Muistan, että olin varannut mukaani kirjoja, joista olin luvannut kirjoittaa arvostelun. Yksi niistä oli Peter Ackroydin elämäkertateos T. S. Eliot (1989).

Ehdotonta totuutta ei ole olemassa – on vain joukko tyylejä ja tulkintoja, toinen toisensa päälle asettuneina loputtomassa ja ilmeisen tarpeettomassa tapahtumaketjussa.
(T. S. Eliot)


Yllättävää, että Eliot – runoilijana ja amerikkalaisena – on ollut totuusrelativismissaan aikansa filosofien kärkijoukossa jo iloisella 1920-luvulla. Tuon saman olisi saattanut sanoa vaikkapa Foucault muutama vuosikymmen myöhemmin. Totuus ei kuitenkaan kokonaan kadonnut filosofien työkalupakista, kuten Alain Badioun kirjoitukset osoittavat. Mutta noihin aikoihin Badiou sätki vielä kapaloissaan. Asioiden ja ideoiden lisäksi täytyy olla myös jotakin, joka/mikä tiedostaa ne. Laivan kannella infernaalisen kevättalven viimassa oli helppoa uskoa tuohon berkeleyläiseen tulemaan.



Seuraavat merkinnät on kirjoitettu Göteborgissa, Konstepidemin kulttuurikeskuksessa, jonka yhteen yli sadasta studiosta olin asettunut asumaan ja työskentelemään. Götanmaan kevään ollessa jo hyvässä vauhdissa olen kirjannut ylös 17.4. vähäisen runontyngän. Sen saatteeksi on sorvattu säkeet: ”Moiset mäet ja talot niillä, noro niskassa ja kivi kengässä.”

Näen sataman
lähtevine laivoineen.
Mäet korkeat ja talot niillä:
Fiskekyrkan, Kungstorget
ja Götaplatsen.
Epätodennäköinen
pakolainen on saapunut
Kattegatin rannoille.


Sotkuisissa sutaisuissa valitetaan sohvan puutetta ja studion ikkunoiden likaisuutta. Sohvaa luovan työn ja mietiskelyn välineenä ei korvaa mikään. Ikkunat oli helppo pestä sisäpuolelta, mutta ulkopuolta se ei onnistunut, sillä studioasuntoni seisoi suoraan jyrkänteen reunalla. Oliko niitä pesty sitten parantola-aikojen – öiseen aikaan olin yhä kuulevinani sairaiden ankaraa yskimistä. Herättyäni se kuitenkin osoittautui yövuoroa ajavan raitiovaunun kolinaksi.

Joku oli raapustanut studioni seinään mietelmän: ”All national art is poor, all good art is national.” Se ei juurikaan inspiraatiota tarjonnut. Mutta asunnon paksu vieraskirja oli tärkeää luettavaa, sieltä selvisi mistä taiteilijatarvikkeita sai edullisesti ja mitä viinejä kannatti systembolagetista ostaa. 15.5. olen jälleen yrittänyt kirjoittaa runoa – ilmeisesti torin vaiheilla kun työnimeksi on tullut I Götaplatsen.

Päivä jouten kuluu
nään oksalla linnun
ellen papukaijan.
Seuralaiseni, neiti muuten,
ehdottaa punsseja.
Aurinko on kääntynyt
jo lounaaseen,
pöydät tyhjentyvät.
Yritän iskeä misukan,
kunnes huomaan
se vaimovanha on.


Vaivuin pikkuhiljaa götanmaalaiseen synkkyyteen. ”Ahdistus on niin rankkaa, että siinä voisi seisoa.” Toisaalta elettiin kevään heräämisen toivorikkaita ja huolettomia aikoja. Näyttelyiden avajaisia oli vähintäänkin kerran kuussa. Ja Konstepideminissä olivat jo huhtikuussa alkaneet joka viikonloppuiset puutarhapartyt. Ilmoitustaululta saattoi tarkistaa, kenen pihassa milloinkin juhlittiin – toki juhlat olisivat löytyneet suuntaamalla askeleensa kohti meteliä. Muutoin oli rauhallista ja hiljaista – kenenkään residenssiin ei tunkeuduttu ilman lupaa. Joku oli laskenut, että keskuksessa työskenteli taiteilijoita yli kymmenestä eri maasta.



Aluetta rajaavaan rautaverkkoaitaan oli raksittu miehenmentävä aukko. Oikaisin siitä toisiaan lähikapakkaan, Gyllene Pragiin, vaatimattomalle lounaalle tai tuopille. Elin omassa marginaalissani residenssistipendin ja päivärahan turvin. Se oli huomattavasti varakkaampaa ja turvatumpaa elämää kuin naapurissa olevan opiston pihassa norkoilevilla maahanmuuttajilla, joiden keskuuteen tupsahdin aidanaukosta kuin vieraalta planeetalla. Eräänä päivänä he kysyivät huonolla ruotsillaan, mistä olin tulossa ja minne menossa. Vastasin yhtä huonolla ruotsilla, etten tiennyt minne olin menossa. Lopulta kutsuin heidät studiooni katsomaan maalauksiani. Eräänä iltana he tulivat – järkytin niin itseni kuin naapuritkin valtavalla taiteenystävälaumalla.

Maalauksissani asiat sujuivat samaan tapaan keskuksen pakovoimaa karttaen. ”Mikä tahansa, mikä on keskustassa, ei ole siirrettävissä marginaaliin, olipa se kuinka heikko tahansa. Sillä on puolellaan määräävään paikan arvovalta. Seuraavaksi yritän tyhjyyden asein siirtää – tai oikeastaan kammeta – keskuksen sijoiltaan.” Väritkään eivät suostuneet sijoittumaan aloilleen ilman kapinaa, vaikka mereltä peilaava valo yritti parastaan. ”Kaikki maailman asiat ovat minulle lasten leikkiä verrattuna kahden väripinnan sijoittamiseen vierekkäin, pinta pintaa vasten.”

”Muistakaa runoilijaa.” Kesän lämpöaallon huumaamana olin jälleen kirjoittamassa runoa. Nyt ylhäällä kaupungin yläpuolelle kohoavilla kallioilla, joilla tapasin kuljeksia silloin tällöin mukanani eväsleipä ja pullo viiniä. ”Ylhäällä oleva on alhaalla olevan kaltainen.” Sen olin luultavasti napannut C. G. Jungin kirjasta Job saa vastauksen (1974), joka myös oli matkalukemisenani. Viimeistelin runoa vielä studiossa yö myöhälle kovassa puutuolissa istuen – seuraavalla viikolla minulle oli luvattu tuoda sohva.

Gothenburg

Taiteilijat palaavat Gyllene Pragista
            pitkät niskatukat saparoiksi solmittuina.
Ikkunat sammuvat ja viinilasit väljähtyvät.

Taitan lyijykapselista korkille purjeen ja lähetän
            sen purjehtimaan maalinroiskeiselle merelle,
            jossa leivänmurut ajelehtivat kuin jäävuoret.

Unet tulevat kahtena vyyhtinä, päivää vielä mukanaan,
            kuin luokoon heinikkoon unohtuneet säpit.
Suuntimat ovat volatilia ja terrana:
            Superius est sicut quod inferius.

Ei siitä kummempaa tullut: taiteen uusiksi parametreiksi
            julistettiin kiivaus, kuulaus ja kauheus.
Pilvet tihnusivat vettä pitkin päivää,
            mutta jo illaksi ennustettiin poutaa.
(SJT, Göteborg 1994)





tiistai 1. marraskuuta 2016

KULTTUURIA VAI BARBARIAA


Suomalaista fanituskulttuuria, Heikki Mäki-Tuurin öljymaalaus vuodelta 1987, Kuva SJT.


Yllemme on ruumiillistunut leijumaan merkitys, joka vie meitä eteenpäin sokeudessamme mutta odottaa pimeydessä meidän tulevan siitä tietoisiksi tullakseen näkyviin ja alkaakseen puhua.
Michel Foucault


Näinä historiattomina aikoina meidät on heitetty maailmaan, jossa kuulemme yhä uudelleen ja uudelleen asioita, jotka olemme kuulleet jo moneen kertaan aikaisemminkin. Kirjansa Klinikan synty (1963/2013) alkusanoissa Foucault sanoo suurin piirtein samaa, että olemme tuomittuja ”rakentamaan kärsivällisesti diskursseja koskevaa diskurssia ja kuulemaan sitä, mikä on jo sanottu”. Joten en ole yksin ajatusteni kanssa.

Muistan vielä nekin ajat, jolloin tuon tuostakin kuuli uuden ja mullistavan asian, joka suisti ihmispolon tietämisen ja ymmärtämisen äärilaidalle – arkitodellisuuden tuolle puolen. Uutta ajateltavaa oli niin paljon, että päätä huimasi. Yhä muistan miten isoäidilläni oli tapana varoittaa liiallisen lukemisen ja erityisesti liiallisen ajattelun vaaroista. Pahajoellekin oli perustettu ”kyläkirjasto” jo 1859, mutta se oli äkkiä läpiluettu.

Nykyään meistä on tullut kaiken ymmärtäjiä. Haluamme kuulla vain sellaista diskurssia, jonka jo valmiiksi ymmärrämme. Yhä uudestaan toistelemme samoja mielipiteitä, joista on mukava olla samaa mieltä. Eri mieltä ollessammekin olemme samaa mieltä, mutta huudamme kovempaa ja kiroilemme enemmän. Jos vaikka avaruusolio tulisi tiellä vastaan, takoisimme sen päähän heti vallitsevan käytännön: ”Täällä saa sanoa vapaasti mielipiteensä, kunhan muistaa että se on prikulleen sama kuin kaikille muillakin.”

Kuin pitkästä painajaisesta olemme heränneet merkityksettömän diskurssin maailmaan. Ei ole mitään väliä mitä sanotaan, kunhan sanotaan. Tosin T. S. Eliot totesi jo aikoinaan (joskus 1910-luvulla), ettei häntä kiinnosta mitä Ezra Pound sanoo: ”Minulle riittää että Pound itse uskoo tietävänsä, mitä hän on tekemässä.” No, nyt tiedämme, että ainakin Pound itse joutui katumaan puheitaan. Siitä ei ole tietoa, katuiko Eliot koskaan historiaan jäänyttä tokaisuun. Vaikka oikeassahan Eliot oli. Ihmisten välinen kanssakäyminen onnistuu vain, jos me uskomme sen mitä kanssaihmiset sanovat, sanoivatpa he mitä hyvänsä.

Nykyään kukaan ei kadu mitään. Poliitikot valehtelevat kirkkain silmin ja toimittajat väsäävät lööppejä tosiasioista piittaamatta. Taannoin HS:n päätoimittajana piipahtanut Mikael Pentikäinen teroitti toimittajiaan tekemään uutisistakin tarinoita – jos vastakkain ovat tylsä tosiasia ja hyvä tarina, kerro tarina. Näinkin erikoisilla mielipiteillä voi keikkua valtamedian huipulla näinä ”naamakolumnien” aikoina. Pentikäisen mukaan tarinat tarttuvat mieleen ja niitä on helppo kertoa eteenpäin: ”Tarinoilla voi maalata mielikuvia. Ne ovat tehokasta viestintää, kun ne luovat tunteita ja tehoavat siksi monin verroin paremmin kuin business bullshit.” (Tätä shittiä on nyt oikein kirjan muodossa saatavana. Oi Otavaa!)

”Kriitikko eroaa muista toimittajista siinä, että hänellä on oikeus olla väärässä”, tokaisee Norman Lebrecht kuin puskasta. Kuinka omituiselta tuo kuulostaakaan, kun väärässä oleminen näyttää nykyään olevan kaikkien toimittajien johtotähtenä. Itse asiassa väärässä oleminen on enää ainoa mahdollinen olemisen muoto – mitä sitä häpeämään. Kokonaiset uutistoimitukset värkkäävät falskia ja väärää tietoa. Palturia ja bullshitiä lasketellaan häikäilemättä – tosiasioiden metsästäminen jää vastaanottajan vastuulle. Näin ei todellakaan ole ollut aina, vaikka kuulin jonkun taustalla niin sanovan.

Sellainenkin ”filosofinen” suuntaus on kuin narrativismi, joka suuntautuu tietenkin kieleen ja kirjoitetun tekstin tutkimiseen. Suuntauksen pääpukari Frank Ankersmith on ehdottanut, että yksittäisten lauseiden analysoinnin sijaan keskityttäisiin tutkimaan kokonaisia tekstejä. Ajatella! Tekstejä ei toki sanota teksteiksi, vaan narraatioiksi tai narratiiveiksi tai narratiivisiksi substansseiksi. Tähän on palattava, jos tästä hulluudesta mitään sanottavaa selkiintyy. Ja täytyy muistaa kysyä, olemmeko me menossa kohti parempaa kulttuuria vai kohti barbariaa?

Paikallislehti on pääkirjoitusta myöten huolissaan fanitus- eli kannatuskulttuurin alennustilasta Suomessa – ja erityisesti maakunnissa. Me jäyhät suomalaiset pääsemme penkkiurheilijaporukoissakin vain harvoin sellaiseen apinanraivoon kuin oikeissa ja vanhemmissa kulttuurimaissa päästään. Lehdessä muistutetaan, että tappion ei pidä antaa lannistaa, vaan on huudettava kaksin verroin ja lyötävä entistäkin raivokkaammin rumpua ja rellestettävä räikkää. ”Tällainen intohimo kasvattaa menestyksen nälän aivan uusiin mittasuhteisiin.”

Saman lehden kolumnisti (kokovartalokolumnisti) kertoo liikuttavan tarinan naapurin Eskosta. Eskon hillitty herrasmiehen käytös on jo pitkään riipinyt kaupungin urheilu- ja toimintaväen hermoja. Kunnes yllättäen menneenä kesänä jalkapallo-ottelussa nähtiin Eskon huutavan katsomossa kannatushuutoja kitapurjeet hulmuten. Kolumnistimme mukaan Esko oli jopa yhtynyt ”kloppien” korviahuumaavaan meteliin, eikä sille kukaan tuhahdellut paheksuvasti. ”Eläytymisestä peliin on tulossa hyväksyttyä.”

Kerrotaan, että Esko on sittemmin paikallisessa sporttibaarissa viskannut jääkiekko-ottelua seuratessaan kaljapullon päin screeniä. Siinä vasta miesten mies, totesi naapurin Pekkakin eilen ihailevasti. No, Pekka ei uskalla kotonaankaan heittää yhtään millään yhtään mitään. Myös kolumnistimme on riemuissaan kannatuskulttuurin saapumisesta tänne juroon kaupunkiin. ”Pitää vain rohkeasti liittyä kannustukseen mukaan tai jatkaa sitä, jos muut vaikenee. Vain sinä voit tehdä asialle jotain”. ”Näin luodaan yhteenkuuluvuutta.”

Vauhkoontuneen median perässä on turha yrittää pysyä. Uuden kohu-uutisen mukaan katutaide jyrää alleen kaiken – se on hotinta hottia! Ulkomailtakin on jouduttu tilaamaan katumaalareita, kun omat ”tuhrijat” eivät riitä täyttämään kysyntää. Paikallislehdessä haastateltu rakennustyömaan toimitusjohtaja on innoissaan. Hän ihmettelee, miten esimerkiksi työmaa-aidat ovat ylipäätään näyttäneet siltä, miltä ne ovat näyttäneet. ”Niissähän on hyvää tilaa katutaiteelle, jollekin kauniille.” Illan TV-uutisissa selviää sekin, mistä informaatio on peräisin, on haastateltu satunnaisia vastaantulijoita alikulkutunnelissa. Kai se on ihan mukavaa, sanovat vastaantulijat.

Tilanne on kuin suoraan Konstantinos Kavafisin runosta Barbaareja odotellessa (1898/2005). Ihmiset ovat kokoontuneet torille ihmettelemään, miksi kukaan ei tee mitään. Miksi senaattorit eivät säädä lakeja. Miksi ylipäänsä on noustu ylös. Vastaus on yksinkertainen, koska barbaarit tulevat tänään. Miksi tehdä mitään, kun barbaarit tulevat ja panevat kaiken uusiksi. Aurinko laskee ja ilta koittaa, mutta barbaareja ei vain kuulu. Levottomuus puhkeaa väkijoukossa. ”Ovatpa menneet naamat totisiksi”, laulaa runoilija. Miten meidän nyt käy, kun barbaarit eivät tulekaan!


Some find comforting to think life as a story. Others find that absurb. So are you a narrative or non-narrative?
Galen Strawson

Sopivaa vastalääkettä narratiiviseen tarinaähkyyn tarjoaa Galen Strawsonin artikkeli I am not a story.


Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään, suom. Tuomas Anhava, Otava 2005.
Michel Foucault: Klinikan synty, suom. Simo Määttä, niin & näin 2013.