perjantai 21. lokakuuta 2016

MONA HATOUM – KANTAAOTTAVA KOTIHIRMU


Grater Divide, 2002, Kuva SJT 2004.


Oheinen teksti on kirjoitettu keväällä 2004 lorvaillessani näyttelyn ripustuksen lomassa Hampurin puistoissa, museoissa ja puolalaissisarusten pubissa. Hamburger Kunsthalle esitteli mittavaa Mona Hatoum retrospektiota, Over My Dead Body. Teksti on aikaisemmin ollut kotisuvullani, mutta julkaisen nyt sen ja samaan aikaan kirjoitetun runon tarkistettuna versiona. Ilman sen kummempaa syytä, paitsi että Mona Hatoum -näyttely menee parhaillaan Kiasmassa. Runon tapahtumapaikaksi on valikoitunut jostakin tuntemattomasta syystä aivan toinen näyttelyhalli, Deichtorhallen.


Lämpötila on keksieurooppalainen keskiverto, tasan 20 astetta, ja aurinko paistaa. Purjeveneet lipuvat Außenalsterilla tuulettomassa säässä löysin purjein. Musta lintu nousee järvestä ja astelee verkkaan leivänmurulta toiselle. Se raahaa jalkojaan kuin Mona Hatoum tunnetussa Brixtonissa 1985 kuvatussa videossaan, jossa hän hitaasti paljain jaloin laahaa perässään nauhoista nilkkoihin sidottuja mustia saappaita.

Noin kuukausi sitten katsoin näyttelyn jo kertaalleen, mutta vielä toisellakaan kertaa en tiedä, mitä mieltä siitä olen vai olenko mitään mieltä. Ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä, sen puoleen. En ole kirjoittamassa kritiikkiä, teen vain muistiinpanoja vanhasta tottumuksesta.

Mona Hatoum on syntynyt Beirutissa 1952 ja asunut Lontoossa vuodesta 1975 lähtien. Hänen taiteestaan huokuu äärimmäinen todellisuus ja viileä huumori, jota on paikoin vaikea edes huumoriksi tunnistaa. Bisarrina vitsinä menee kiikkerä pinnatuoli, jonka lakatulle vanerille on tarttunut ilmiselvästi naispuolisen istujan karvatupsu. Otan siitä valokuvan ja hymyilen kainosti rouvalle, joka valvoo salia harmaassa univormussaan. Rouvaa ei hymyilytä.

Karmaisevan lihallisesti Hatoum hyödyntää omaa kehollista korpustaan videoteoksessa, jossa hän on niellyt kameran suolistoonsa ja kuvaa pöydälle asetettujen lautasten läpi sisikuntansa verevänpunaisina sykkiviä näkymiä kuin ulkopuolta ikään. Siinä on jotakin samaa kuin Susanne Langerin ajatuksessa ihmisestä täydellisen ulkopuolisena fyysisenä oliona, jolla ei ole sen enempää sisäpuolta kuin sieluakaan. Jos sielua olisi jostakin etsittävä, niin sitä olisi etsittävä mystikkojen tavoin ihmisten (olioiden) välisistä väliöistä – takaperoisista maastoista. Tosin Langer ei usko, että sitä sieltäkään löytyisi, eikä usko ehkä Hatoumkaan.

Cage-à-deux, 2002, Kuva SJT 2004.


Oman osastonsa Hatoumin tuotannossa muodostaa suoranainen terrori kaikenlaista asumisen ja kokkaamisen välineistöä kohtaan. Hän on suurentanut raastinraudat ynnä muut viattomat työkalut sellaisiin hirviömäisiin mittasuhteisiin, että on täysin mahdotonta kuvitella siihen yhteyteen aina iloista perheenäitiä raastamaan porkkanaa tai vatkaamaan puuroa. Pikemminkin ne tuovat mieleen terrorin ja kidutuksen välineet.

Osaan esineistä Hatoum on johtanut uhkaavasti kipinöivää ja rätisevää sähköä. Valokaari iskee suoraan sohvalta sängynpäätyyn ja yölamppu räjähtää käsiin. Pysykää poissa kotoa; koskaan ei tiedä mitä ansoja nuo ahkerat pitsipöksyissään hyörivät kotirouvat ovat virittäneet pääsi menoksi.

Kaksi vanhaa rouvaa penkoo tavaroita museoshopissa. Lopulta he ostavat suurikokoisen Mona Hatoum -julisteen Over My Dead Body, jossa tinasotilas seisoo Monan nenällä ja tähtää tinakiväärillä Monaa silmienväliin. Istun teekuppini ääressä, kun mummot lähtevät köpittämään keppeineen ulos, ovelta he vielä kääntyvät ja heristävät minulle nyrkkiä. Vaarallisiksi ovat käyneet suurkaupungit keskellä kirkasta päivääkin.


Deichtorhallen

Sunnuntaiaamu on kirkas, vain muutama
       pilvenhattara korkealla taivaan kupolissa.
Koirantaluttaja ylittää kanavasillan
       ja rientää puolijuoksua aukion poikki.
Makasiinien punatiiliset seinät
       huokuvat yhä eilistä lämpöä.

Nurmikolle on yön aikana installoitu
       siirtolavalta poimittua epämääräistä rojua.
Punaisiin T-paitoihin pukeutuneet tytöt
       ilmestyvät aukiolle rämisevillä polkupyörillään.
He avaavat valokuvakeskuksen järeät ovet
       ja antavat naurunsa täyttää tyhjän hallin.

Jalankulkutunnelista tutisee keppeineen
       kaksi iäkästä naista kohti näyttelysalia.
Kahviossa punahilkkainen myyjä viipaloi sacher-torttua
       ja hyräilee Allein In Einer Grossen Stadt.
Vanhat naiset hörppäävät kahvit ja könyävät kepeilleen,
       ovelta he vielä vilkaisevat ja puivat nyrkkiä.

Iltapäivään mennessä taivaalle ilmestyy
       lisää pilvenhattaroita, mutta yksikään
       niistä ei osu auringon eteen.

           – SJT (Hampuri 2004


Jardin public, 1993, Kuva SJT 2004.
 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

KOHTI PÄÄPÄÄMÄÄRÄÄ


Aamu on varhainen, kuljen kohti valittua päämäärää. Kuvat SJT 2016.


Jos tie hämärä on
valveillakin, syytä on 
epäillä ymmärryksen jääneen
unessa nähdylle tielle.
  

Wittgensteinin mukaan ”hyvä on tosiseikkojen avaruuden ulkopuolella”, ja niin kauan kuin ”Jumala ei ilmesty maailmassa” mitään objektiivista ja hyvää päämäärää ei voi olla olemassa, vaikka tie olisi kullalla silattu. Foucault on hieman armeliaampi ja nostaa eräässä haastattelussa esille mahdollisen ”hyvän päämäärän jumalan”. Tällä hän antaa ymmärtää, että poliittinen käytäntö on liturgiassaan asettanut itse päämäärän jumalaksi – varsinaiseksi pääpäämääräksi ja yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi – jolla on tuo Wittgensteinin kaipaama ”ehdottoman tuomarin pakottava voima”.

Aamu on varhainen, kuljen kohti valittua päämäärää, sinne minne pää määrää. Suomen kieli on joskus niin oikukas, että se saa nokkelimmankin tiellä kulkevan epäilemään järkensä puolesta. Jo alkumatkasta syntyy epäilys, että minä en omistakaan maailmaa – edes hippusta omaa maailmaani – vaan maailma omistaa minut karvoineen päivineen. Se tarjoaa muka auliisti mahdollisuuksiaan, mutta ottaa ne jo seuraavana hetkenä pois.

Tänään päämääräni on suo. Olen sitä vuosikymmenet vältellyt, mutta nyt se avautuu edessäni. Monet ovat minulle ylistäneet suon hidasta kauneutta, suurta hiljaisuutta ja mainioita pitkospuita. Epäilemättä olen kauneuden ja hiljaisuuden tarpeessa. Kukapa ei olisi. Suo alkaa heti kaupungin laidalta – kaikki kuiva maa täällä on suosta kuivattua. 1800-luvulla tämäkin suo yritettiin useaan otteeseen kuivata, mutta se osoittautui mahdottomaksi, sillä tämä alue on juuri sitä pohjimmaista pohjaa. Turhaan sen nimi ei ole Paukaneva.

Paikoitusalueella on runsaasti autoja siihen nähden, että tästä ei pääse minnekään muualle kuin suolle. Monet yön kulkijat ovat koristelleet kuin lavastajalinnut paikan kotoisaksi tyhjäämällä autojen tuhkakupit ja kaikki muutkin roskat suoraan asvaltille. Myötätuntoiset ajatukseni seuraavat heidän toiviotietään. Roskikset seisovat alueen laidalla tyhjinä ja kannet auki retkottaen.

Suolle johtavan polun alkupäässä on hirsinen informaatiopiste, joka kertoo että olen nyt tässä. Mahtavaa! Hirsiseinän takaa ilmestyy mies menneisyydestä, parrakas nevojen asukas. Hän ei ole näitä nykyajan alisuoriutujia, vaan on kerännyt suolta jo aamuvarhain ämpärillisen karpaloita. ”Pilasivat hyvän suon rumilla pitkospuilla”, hän sanoo ja viittaa kädellään epämääräiseen suuntaan. ”Olisivat hankkineet vaikka vuokrattavia kumisaappaita.” Mies kiinnittää marjaämpärinsä polkupyörän taakkatelineelle ja lähtee verkkaisesti polkemaan kohti Ylistaroa.



Aurinko paistaa ja lämmittääkin, vaikka lokakuu on jo puolivälissä. Alkumatka suolle taittuu liikuntaesteisille tehtyä lankkusiltaa myöten. Pikkupoikia tulee vastaan polkupyörillään; he ajavat kuin riivatut. Lankkusilta päätyy korotetulle tasanteelle, josta voi ottaa ensimmäiset kuvat aapana leviävästä suosta. Tasanteen kupeesta lähtevät kierrätysmuovista valmistetut pitkospuut. Ne notkahtavat miellyttävästi jalan alla. Myös niiden pikimusta väritys miellyttää silmää – kontrasti suon monenkirjavaan taustapintaan on selkeä.

Olen kävellyt jo ties kilometrin tai kaksi, ja yhä mielessäni pyörivät menneiden tapahtumien kuvajaiset. Vähäisestäkin ruohonkorren heilahduksesta ne saavat lisää vettä myllyynsä. Hidastan hieman vauhtia, kaivan kameran taskustani ja otan muutaman kuvan. Vaikkakaan kirjoittamiseen ei niistä ole apua. Mielikuvat ovat paljon värikkäämpiä ja rikkaampia kuin valokuvat. Tosin ne voivat olla ”vääriä”, mutta heti kun sitä epäilee, huomaa epäilevänsä jotakin, jota ei voi epäillä.

Kokonaan minua "tänne heitettyä" ei kuitenkaan noin vain voida tempaista pois. Lohdullista on ajatella Heideggerin tavoin, että olevan kehkeytymisessä – alituisessa esiin nousemisen tapahtumisessa – ihmisellä on tietty luova osuus. Kun ihminen on asetettu alttiiksi olevan taltuttamisessa, ”tällöin hänen etenemistään olevaa vastaan kannattelee ja johdattaa olevaa koskeva tietäminen”. Kysymys on tien tietämisestä, kuten suomen kieli niin vakuuttavasti asian ilmaisee. Ja kuinka ollakaan, taide on ensiarvoisen tärkeässä asemassa olevan esiin avaavassa tietämisessä. Juuri taiteilija sallii teostensa kautta fysiksen esiinmurtautumisen. Kiitos tästä selvennyksestä, filosofi.

Sitä en olisi arvannut, että suolla on näin paljon ihmisiä liikkeellä. Kohtaamiset pitkospuilla ovat intiimejä, vaikka noin sadan metrin välein on pantu levennykseksi pätkä ylimääräistä pitkosta. Näin läheltä kohdaten toista ihmistä ei voi ohittaa tervehtimättä, ja pakoon ei pääse, vetisenä hyllyvä suo pitää siitä huolen. Kun vastaan tulee kokonainen perhe partikkeli partikkelilta, on vain toistettava sinnikkäästi: moi, moi, moi, moi ja vielä kerran koirallekin moi.

Nyt jo tajuan, että suo ei ole minun maastoani. Täällä on ahdistavaa, minkäänlaista näkymää ei avaudu minnekään. Loputtomiin samaa ahtautta, vaikka miten pitkälle kulkee. Rämeinen suon pinta männynkäkkyröineen nousee kaikkiin suuntiin, ja lopulta se törmää taivaaseen. Olen kuin suuren kulhon pohjalla – pohjimmaisella pohjalla. Tällaisessa maastossa vähäisempikin mäki näyttää vuorelta. Ei ole epäselvää, mistä Pohjanmaa on saanut nimensä.

Suon kulkijalla ei ole maisemaa, vaan pelkkä kirjava pinta. Yksityiskohdat ovat liian vähäisiä, että niistä voisi koostaa mieleensä kuvan. Mutta pursun ja sammalen tuoksut ovat väkevät. Yhtään lintua tai muutakaan eläintä ei näy, ehkä niitä ei tähän aikaan vuodesta suolla olekaan. Hiljaisuus ei ole täydellistä, vaikka mitään erityisiä ääniä ei kuulukaan. Lopulta olen tien vierustan männikössä, siinä mistä olin lähtenytkin. Tarkistan vielä informaatiolaavun seinästä: Olet nyt tässä. Mahtavaa! Autot kiitävät maantielle molempiin suuntiin. On kiire, jostakin voi saada ilmaiseksi kupillisen kahvia ja jostakin muoviämpärin. On tämä vaan elämää, viis päämäärästä.

Ennen tiehen
ryhtymistä, se on
löydettävä.



keskiviikko 12. lokakuuta 2016

KAUNEUDEN TÄHDEN


Ympäristön estetiikkaa, ”rumankaunista”. Via Giulia, Rooma. Kuva SJT 1983.


Kauneus ei ole olioiden itsensä ominaisuus. Se on olemassa vain olioita tarkastelevassa mielessä.”
David Hume

Estetiikan klassikot I: Platonista Toistoihin ilmestyi 2009 ja tänä vuonna ilmestyi jatko-osa Estetiikan klassikot II: Modernista postmoderniin. Tekijöinä ja toimittajina molemmissa laitoksissa ovat olleet Ilona Reiners, Anita Seppä ja Jyri Vuorinen. Kyseessä on ilman epäilystä kulttuuriteko. Teoksiin on koottu länsimaisen taidefilosofian edustajien kautta aikain merkittävimpiä tekstejä, joista suurin osa ilmestyy ensimmäistä kertaa suomeksi. Tekstit on jaettu selkeisiin jaksoihin, joita valaisevat erinomaiset johdannot.

Estetiikkaa on ollut niin kauan kuin on ollut erilaisten elämysten ja taideteosten tulkintaakin. Myös filosofiassa estetiikka on ollut keskeisessä roolissa ainakin Platonista saakka. Erityiseksi tieteenhaaraksi estetiikaksi nimesi A. G. Baumgarten teoksessaan Aesthetica (n. 1750), jossa hän väitti estetiikan olevan ”alemman sielunelämän” (mielikuvitus, tunne) ominaisuus. Siis vastine tieteelliselle ja käsitteelliselle tietämiselle. Monille estetiikka on varsin harmaata aluetta, se rinnastetaan epämääräisesti kauneuteen – ja sillä siisti.

Näinhän kouluelämässäkin on ajateltu – ja ajatellaan. Fysiikka ja matematiikka tulevat ensin: tutkitaan asioiden ja esineiden konkreettiset ominaisuudet ja lasketaan paljonko niitä kuuluu oman tietämisen ja omistamisen piiriin. Sitten vasta – jos sittenkään – tarkastellaan esteettisiä arvoja. Siitä huolimatta pyrkimys kauneuteen ja harmoniaan on ainutlaatuinen inhimillinen kyky. Modernin ajan myötä estetiikan merkitys on vain kasvanut todellisuuden hahmottamisessa ja ymmärtämisessä. Sittemmin ”kauneuden tutkimus” on laajentunut myös ympäristön ja maiseman estetiikaksi.

Suomalainen estetiikan uranuurtajan Yrjö Hirnin mukaan (Esteettinen elämä, 1913) esteettiset elämykset perustuvat muuttumisen ihmeeseen, joka mahdollistaa puhtaan mielihyvän kokemuksen. ”Kauneus herättää meissä niin puhtaan ja täyteläisen mielihyväntunteen, että se unohtaa tietoisuuden vastakohdastaan.” Tosin kaikki sekin mikä paljastuu ”vastakohdassa” – banaali mitäänsanomattomuus, rumuus ja kaaos – ovat nekin osa estetiikkaa. Sitä taustaa, jolle esteettiseksi arvioidut parametrit – ylevyys, sopusuhtaisuus, henkevyys, kirkkaus, loisto – voivat rakentua.

Hans-Georg Gadamer kirjoittaa myös muutoksesta, jossa esteettinen elämys (taideteos) koskettaa oudolla tuttuudellaan, mutta samalla se haastaa vaatimuksellaan todellisen olotilani: ”Sinun on muutettava elämäsi!” Havainnossa on yhtäkkiä paljastunut jotakin uutta ja ennen kokematonta, jota ei olisi tapahtunut, jos olisin pitänyt silmiäni ja korviani iän kaiken samassa päässä.

Estetiikan klassikot I ja II on niin laaja tietopaketti, että siitä riittää yhä uudelleen ammennettavaa ja yhä uudelleen se johdattaa niihin ihmeellisiin maailmoihin, joita estetiikka ja taidefilosofia meille avaa. Esteettinen kokemus ei ole vain ulkopuolisen objektin – taideteoksen – tarkastelua viihdyttävän elämyksen toivossa. Kokijana olen havainnossani osa tuota kokemusta. Ja yhä uudelleen se esittää vaatimuksen: Sinun on muututtava!

Ilmestynyt Ilkassa kolumnina 12.10.2016.


Pari lisähuomiota:

Kaikki kauneus on totuutta.
Lordi Shaftesbury

Jo antiikin Kreikassa ajateltiin, että kaunis on myös hyvää ja hyödyllistä. Sittemmin estetiikka on siirtynyt elämyskokemusten tulkinnasta taidefilosofiaan ja taiteellisen ilmaisun arviointiin. Taideteosten arvioinnin vakioimiseksi on haettu universaalisia esteettisiä parametreja, kuten mittasuhteet, sopusuhtaisuus, henkevyys, kirkkaus ja loisto, jotka ilmenevät muodon, värin ja sommittelun harmoniasta. Wittgenstein ei uskonut, että maailmassa voisi olla absoluuttista hyvää, joten ei kai sitten absoluuttista kauneuttakaan. “Hyvä on tosiseikkojen avaruuden ulkopuolella.” Mutta esteettinen kokemus saattoi parhaimmillan yltää ”ylevään” ja ”mahtavaan”.

Sekin väite, että esteettisyys on vain ihmiselle ominainen tapa tarkastella maailmaa, taitaa olla jo katkolla. Vai mitä pitäisi ajatella lavastajalinnuista. Millaisen motivaation varassa ne toimivat? Nehän eivät vain kasaa – vastakkaista sukupuolta houkutellakseen – ”kauniita” asioita ja esineitä pesänsä koristukseksi, vaan myös poistavat sommitteluun sopimattomat partikkelit. Ikään kuin ne noudattaisivat jo Platonilta tuttua määritelmää täydellisestä (taide)teoksesta, johon ei voi mitään lisätä eikä ottaa mitään pois.

Kuitenkin, kuten Ernst Cassirer toteaa artikkelissaan (Taide symbolisena muotona, 1944), että ihminen on symboleja käyttävä eläin. Pelkästään tieteen ja tekniikan näkökulma ei riitä todellisuuden havainnointiin, tarvitaan myös myytin ja taiteen näkökulma. Usein taiteen merkitys koetaan eräänlaiseksi kaunistelun ja koristelun lisäarvoksi. ”Tällöin sen todellinen merkitys ja asema inhimillisessä kulttuurissa arvioidaan turhan vähäiseksi”, jatkaa Cassirer. ”Vain jos taide käsitetään ajatusten, mielikuvituksen ja tunteiden erityiseksi suunnaksi, uudeksi suuntautumiseksi, voidaan ymmärtää sen todellinen merkitys ja tehtävä.”

Georg Simmel huomauttaa, että nykyihmisen loppuun ajetut ja herkät hermot saavat vain taiteen kautta havaintomaailmansa täyden kokemuksen. Mutta helposti sorrutaan käsitykseen, että esteettinen kokemus on vain elämyksellisyyttä. Että taidetapahtumien ja -näyttelyiden kävijät ovat jonkinlaisia elämyksien metsästäjiä, jotka sydänalat pakahtumisen tunteesta sykkien kaipaavat yhä järeämpiä ”elämyksiä”. Heidegger varoitti jo ajat sitten vetämästä taideteoksia elämyksellisyyden piiriin pelkiksi elämyksen herättäjiksi. Niin elämyksellisyys kuin asiantuntijuuskin tuhoavat ja esineellistävät taideteoksen teoksellisuuden.

Näihin teemoihin täytyy palata. Lukea ja sulatella. Kysymyksiä nousee koko ajan lisää. Pitää muistaa kysyä sitäkin, miten on nykypäivän taiteen ja elämyksien metsästyksen laita. Kun modernismin viileä ylevyys ja henkevyys näyttää olevan lopullisesti takanapäin.

Näyttäisi siltä, että tieteelliset abstraktiot tavoittavat todellisuuden ja lisäksi käsittelevät sen tyhjentävästi. Kuitenkin heti, kun lähestymme taiteen aluetta, tämä osoittautuu harhaksi.
Ernst Cassirer


Estetiikan klassikot I: Platonista Toistoihin, toim. Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen, Gaudeamus 2009.
Estetiikan klassikot II: Modernista postmoderniin, toim. Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen, Gaudeamus 2016.