keskiviikko 31. elokuuta 2016

VALON MURJOMAT


       ”Enough is not enough.” Ezra Pound. Kuva SJT 2016.


Oi Jumala, oi Venus, oi Merkurius, varkaitten suojelija,
antakaa minulle tupakkakauppa
tai saattakaa minut mihin tahansa muuhun ammattiin
pois tästä kirotusta kirjoittamisesta,
jossa pitää käyttää aivojaan kaiken aikaa.
– Ezra Pound


Jälleen kerran olen kierrätyskirjan kimpussa. Tällä kertaa se on Joseph Brodskyn Veden peili (1994). Ei siis kovin vanhakaan laitos – ja nyt jo hylättynä. Kirjoittaja on Venetsiassa ”Toisinajattelijoiden biennaalissa” ja kirjoittaa niitä näitä vetisen kaupungin toreilta ja kujilta. Itse en ole koskaan käynyt Venetsiassa, joten en osaa suhtautua millään tavoin veden peilin levottomaan välkkeeseen kaikissa mahdollisissa kaupungin pinnoissa. Luultavasti olen hyvästä syystä pysytellyt sieltä pois. Kirjoittaja vertaa kokemusta siihen, kun sormenpäät koskettavat ensi kertaa rakastetun paljasta olkapäätä.

Tässä kohtaa riennän ymmärtäjänä paikalle. Ylenpalttista herkkyyttä poteneena en vieläkään kykene syömään lounastani loppuun, jos samaan aikaan tv:ssä tohtori Kiminkinen ronklaa saarijärveläisiä. Poikasena pyörryin kun näin naapurin tytön kehräsluun ja siitä lankeavan kalvaan varjon. Kului vuosikymmeniä ennen kuin pääsin ns. ”kolmospesälle” saakka tajuntaani menettämättä.

Eräänä marraskuun iltapäivänä 1977, kuten kirjoittaja toteaa, Susan Sontag soittaa kirjoittajalle ja kysyy: ”Mitä aiot tehdä illalla?” Sontag on tavannut iltapäivän aurinkoisella piazzalla Olga Rudgen – Ezra Poundin lesken – joka on kutsunut hänet luokseen visiitille juuri tänäisenä iltana. ”Minua kauhistuttaa mennä yksin”, sanoo Sontag ja pyytää kirjoittajaa mukaansa. Kirjoittaja suostuu.

Lukija ei usko hetkeäkään, että Sontagia olisi pelottanut vanhan rouvan tapaaminen. Vanhat rouvat nyt eivät vain ole tämän maailman pelottavimpia oliota, olivatpa he kenen hyvänsä leskiä. Kirjoittaja toteaa olevansa omassa itsessään vielä enemmän peloissaan. Tämän lukija saattaa uskoakin, sillä onhan ”Ezra Pound iso kiho, käytännöllisesti katsoen teollisuuden ala”, kuten kirjoittaja maalailee.

Kirjoittajaa risoo myös se, että Pound teki runoudesta niin hankalaa ja vaikeaselkoista – ikiaikaisen ”korjauspajan”. Sekään tieto, että Poundia pidettiin toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiseen vankilamielisairaalaan suljettuna 12 vuotta, ei kirvoita kirjoittajassa muuta kuin toteamuksen, että ”venäläisin silmin katsottuna siinä ei ollut mitään, mistä olisi kannattanut intoilla”.

Poundin runous on jättänyt kirjoittajan kylmäksi. Cantos-sarjan runojen suurimmaksi erehdykseksi hän näkee ”kauneuden tavoittelun”, että ”niin pitkään Italiassa asunut ei ollut sitä tajunnut”. Pound oli runouden uudistaja, ankara modernisti, joka rakasti menneiden aikojen runouden kauneutta, kuten kirjoittaja aivan oikein huomauttaa. Sen sijaan Brodskyn omat runot ovat kuin vettä vedessä, niissä ei kauneutta ole sen enempää kuin käyttöesineissä. Ne huomaa vasta sitten kun ne ovat nyrjähtäneet paikoiltaan tai menneet rikki.

Muistan miten nuorena kollina minua kiehtoi lukemani tieto, että Pound oli neljä vuosikymmentä trimmannut huippuunsa runoa, jota kukaan ei tulisi milloinkaan ymmärtämään. Se jos mikä oli koulupojan mielestä todellista sankaruutta. Ihmisille tulee tarjota jotakin sellaista, mitä he eivät ymmärrä. Se tulisi olemaan minunkin elämäntehtäväni. Mutta politiikasta tulisin pysyttelemään mahdollisimman kaukana, niin fasismista kuin kommunismistakin. Politiikkaan ryhtynyt on aina fasismin ja kommunismin välimaastossa – mielipiteiden kuilun partaalla. Jos hän tulee uskoon (kuten sanonta kuuluu), hänen on hypättävä suin päin kuiluun, kuten Kierkegaard on todistanut.

Kun huolellisesti mietin koirien kummallisia tapoja,
minun on pakko päätellä,
että ihminen on korkein eläin.
Kun mietin ihmisten kummallisia tapoja,
tunnustan, ystävä hyvä, että olen neuvoton.
– Ezra Pound


Matkallaan sovittuun tapaamiseen Olga Rudgen taloon kirjoittaja antaa tuomionsa Poundin hairahtumisesta fasismiin. Hänen mielestään olisi ollut ”miehekkäämpää tunnustaa möhlineensä elämänsä kuin pysytellä itsepintaisesti vainotun neron roolissa, sojottaa käsivarttaan fasistitervehdykseen Italiaan palatessaan, kieltää sen jälkeen tuon eleen merkitys, antaa vastahakoisesti haastatteluja, käyttää viittaa ja sauvaa viljelläkseen tietäjäukon ulkomuotoa sillä seurauksella että muistuttaa Haile Selassieta”. ”Ja nyt minun oli määrä tavata hänen vaimovanhansa.”

Nämä katkerat sanat mielessään kirjoittaja menee tapaamaan Olga-rouvaa taloon, jossa vain muutama vuosi sitten Pound oli hionut ja viilannut runojaan. Kirjoittajaa kouraisee pitkästyminen syvällä heikoksi käyneessä sydämessään, kun hän näkee runoilijan ”rintakuvan jököttävän” olohuoneen lattialla. Hätäisesti ehditään tee tarjoilla, kun vanha rouva aloittaa sormi pystyssä, kuten kirjoittaja terävöittää, sen aarian jota oli kuultu jo vuodesta 1945 lähtien: ”Että Ezra ei ollut fasisti, että he olivat pelänneet amerikkalaisten panevan Ezran sähkötuoliin.” ”Pitäisihän se käsittää että Ezra ei ollut antisemiitti, olihan hänen nimensäkin Ezra.”

Vanhan rouvan puheensorina vaivuttaa kirjoittajan unen partaalle. Hän rekisteröi hajanaisia lauseita sieltä täältä: ”Rapallossa ei silloin ollut saksalaisia.” ”Ezra oli matkustanut vain kahdesti kuussa Rapallosta Roomaan tekemään radiolähetystään.” Välillä Olga-rouva pitää tauon ja kysyy: ”Capito?” Kirjoittaja vaipuu syvemmälle nojatuoliin ja päättää olla vaiti: ”Ole kohtelias äläkä keskeytä vanhaa rouvaa; tuo on pötyä, mutta hän uskoo siihen.”

Talosta poistuessaan kirjoittaja toteaa, ettei ole ”tainnut” koskaan aikaisemmin tavata fasistia, mutta on ollut sen verran tekemisissä kommunistien kanssa, että siinä soi tuttu kaiku. ”Kerrankin kävi niin etten tuntenut surua, jota tavallisesti tunnemme jättäessämme lesken talon, tai ylimalkaan jonkun yksin autioihin huoneisiin.” Toisaalta, toteaa kirjoittaja, ”vanha rouva oli hyvässä kunnossa, kohtalaisen hyvin toimeentuleva, ja kaiken lisäksi hänellä oli vakaumustensa suoma lohtu”.

Pound lukeutui siihen sankkaan ”kulttuurifasismiin” hurahtaneiden kirjailijoiden joukkoon, jotka näkivät artisokkapellolla ilman paitaa kuokkivassa Mussolinissa – pontisten soiden kuivaajassa ja futuristissa – tulevaisuuden airuen. ”Hän (Pound) ei ole kaukana muun kirjallisen fasismin ilmapiiristä”, kirjoittaa Tarmo Kunnas kirjassaan Fasismin lumous (2013). Moraalisesta relativismista huolimatta ”velvollisuuden- ja vastuuntunto ovat hänen runoudessaan ihanteina jo ennen hänen propagandistista tehtäväänsä Italian radiossa”.

Individualistina Poundin ihanteena oli ”runouden kuningaskunta maan päällä”, ”jossa yhteiskunnalliset konfliktit on minimoitu ja jossa vallitsee harmonia kuten Mussolinin Italiassa”. Fasistisessa komento- ja kuriyhteiskunnassa runoilija tuskin olisi viihtynyt. Antisemitistisiä lausuntojaan Pound katui myöhemmin. Kunnaksen mukaan ”Poundinkaan antisemitismi ei ole Hitlerin biologista rasismia. Se on antimaterialistista antisemitismiä, joka liittää juutalaiset moderniin maailmaan, kapitalismiin ja keinotteluun”.

Tavatessaan Mussolinin tammikuussa 1933 Pound halusi esitellä hänelle talouspoliittisia ideoitaan, mutta Il Duce viittasi niille kintaalla. Mussolini kommentoi runoilijan aiemmin lähettämää runoa (Canto XXX) ”huvittavaksi” (”Ma questo è divertente, said the boss”). Olgalle Pound totesi tohkeissaan ettei ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi niin nopeasti tavoittanut runon idean kuin ”pomo”. Ilmassa oli suurta ironiaa – ”huvittava” on ehkä epätodennäköisin sana, joka tuota kryptistä runoa lukiessa saattaisi päähän pälkähtää.

Mussolinin Italian sorruttua 1945 amerikkalaiset vangitsivat Poundin maanpetoksesta syytettynä ja sulkivat hänet viikkokausiksi ulkohäkkiin kuin eläimen. Ezran etsikkoaika imaginaarisessa valon valtakunnassa oli ohi. Syystäkin kysyttiin, minkä maan hän oli pettänyt. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan panneet Ezraa sähkötuoliin, vaan julistivat hänet hulluksi. Vapauduttuaan mielisairaalasta (St. Elizabeths Hospital – ”The Hell Hole”) 1958 Pound palasi takaisin Italiaan – Venetsiaan ja Rapalloon. Ezraa ei naisten seura huimannut, sillä matkassa oli useampiakin naisia (Dorothy ja erikoinen ”sihteeri” Marcella Spann), mutta vain Olga kesti koko pitkän matkan helvettiin ja takaisin.


Lines for Olga

The gondolas dying
in their sewers
& grasshopper dead
on his stalk
& she, Olga, with serene
courage
bearing it all
finding beauty
where the last
vestige of it
still was
finding it in the least items
& in the great
in San Marco
& the piazza
by night.
– Ezra Pound (1962)


Canto XXX

Joseph Brodsky: Veden peili, suom. Marja Alopaeus, Tammi 1994.
Tarmo Kunnas: Fasismin lumous, Atena 2013.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti