TAITEEN KAUNEUS JA SULOUS

”Taiteen puhtaimmat lähteet on avattu: onnellinen se, joka ne löytää ja niistä juo. Ainoa tie, jota kulkien tulemme suuriksi, on antiikin jäljittely.” Piazza della Signoria, Firenze 2010. Kuva SJT.

Kauneus on yksi luonnon suurimmista mysteereistä!

Johann Joachim Winckelmann

Johann Joachim Winckelmann (1717–1768) koki merkityksellisiksi vain ne elämänsä viimeiset 13 vuotta, jotka hän oli viettänyt Italiassa. Saksassa eletyt neljä vuosikymmentä olivat menneet hukkaan. ”Nyt ainakin kuolen tyytyväisempänä”, hän kirjoitti kirjeessä tuttavalleen. Roomaan Winckelmann pääsi kirjoittamansa kirjan Ajatuksia kreikkalaisten teosten jäljittelystä (1755) tuoman menestyksen ansiosta. Winckelmann oli ryhtynyt asiantuntijaksi asiassa, johon hän oli tutustunut vain kirjallisuuden kautta. Mutta tämä kaikki oli vasta alkua:

Sirotin vain muutaman jyvän suuremmasta kylvöstä, jonka tulen tekemään, kunhan aikaa ja tilaisuutta löytyy.

Ei ole lainkaan harvinaista, että poloinen ihminen ajautuu elämässään tekemisiin outojen asioiden parissa, ja tuota pikaa se kaikki on yhtä luonnollista kuin taulu seinällä, puu pihassa tai kivi kengässä. Itse olisin voinut elää täyden meditatiivisen elämän Pahajoen laaksossa, joenrannan ja metsänreunan välisellä kaistaleella kertalaakista tulleessa maailmassa. Pahanilkisten henkien temmellyksessä sinkouduin kummallisen maailman valtateille ja syrjäpoluille. Mitään lisäarvoa ei vähäisistä matkoistani ja vaelluksistani kertynyt. Täysin rinnoin voin yhtyä Winckelmannin lausumaan konkluusioon: ”Kuulun onnettomuudekseni niihin, joita kreikkalaiset nimittivät sanalla opsimatheis, myöhään oppineet.” Myöhään jos milloinkaan!

Winckelmannin mukaan sen ajan taiteentuntijat tyytyivät pelkkään taideteosten luokitteluun: aihe, tekniikka ja koko. Siinä kaikki – taiteen päälle he eivät ymmärtäneet. Winckelmann astui näkijäksi näkijän paikalle ja avasi kirjoituksissaan kokonaan uuden lähestymistavan taideteosten tulkintaan. ”Jalo yksinkertaisuus” oli Winckelmannin suuri teema, jota seuraten hän tiivisti taiteen standardeiksi ”ajatuksen, muodon kauneuden, sulouden ja toteutuksen”.

Winckelmann määritteli kauneuden ”moninaisuudeksi yksinkertaisuudessa”. Kauneus on edelleenkin kohtuullisen käypä termi taiteen sanastossa. Mutta kaiken kehtaamisen tuolla puolella on sulo ja sulous. Tuskinpa nykyään löytyy mistään maailman kolkasta niin karskia asiantuntijaa, joka uskaltaisi sen taideteoksen äärellä ääneen lausua. Kuulostaako sulous yhtä pöyristyttävältä saksaksi (die Grazie), italiaksi (grazia) ja englanniksi (grace) kuin suomeksi. Luultavasti kuulostaa. Ja miten se muka mahtuu Winckelmannin edellyttämiin järjellisyyden rajoihin:

Sulous on sitä, mikä on järjellisesti miellyttävää. Se on laaja-alainen käsite koska se kattaa kaikki toiminnot. Sulo on taivaan lahja, muttei samaa kuin kauneus.

Winckelmann ei ollut ensimmäinen joka yritti määrittää (hyvän) taideteoksen ominaisuudet. Jo 200 vuotta aiemmin Giorgio Vasari oli hahmotellut omat parametrinsä: ”säännönmukaisuus, järjestys, sopusuhtaisuus, hahmotustaito ja tyyli”. Ja jo 500 vuotta aikaisemmin oli Tuomas Akvinolainen lukinnut kauneuden maksiimeiksi ”eheyden, sopusuhtaisuuden, yhteensopivuuden ja kirkkauden”. Kummatkin ovat lähes samoilla linjoilla – vaan ei hajuakaan suloudesta. Kaiken takana kummittelee tietenkin Platonin hahmo, mutta kummitelkoon. Platon näki kauneuden luovan kaikkein ”kirkkainta loistoa”, joka sai muodon erottumaan muodottomasta aineen massasta. Ilman muodon kauneutta ei ole mahdollisuutta saada edes vajavaista käsitystä korkeammasta täydellisten ”ideoiden maailmasta”.

Mieluusti ostan nuo Tuomaan määreet ”eheys” (integritas) ja ”kirkkaus” (claritas) niin modernin kuin nykyisenkin taiteen kriteereiksi. Eheys on harmoniaa ja sopusointua, joka pitää koossa dynaamisten elementtien ristiriitaisuudetkin. Kirkkaus on ikiaikaista (taide)havainnon kautta tiedostuksessa ilmenevää loistoa ja hehkua. Hyvässä taideteoksessa loistaa lajityyppinsä mukainen eheys ja sisäinen hehku, kuten Tuomas kauneuden ihanteita Platonia mukaillen kuvasi. Havainnon ja tiedotuksen välistä suhdetta pohti myös Winckelmann:

Kauniin kokemisen työvälineenä on ulkoinen aisti, sen sijaintipaikkana on sisäinen aisti. Ensinmainitun täytyy olla luotettava, jälkimmäisen herkkä ja hieno.

Goethe vieraili 1780-luvulla Roomassa ja joutui oitis Winckelmannin – tuon valloittavan näkijän – pauloihin niin, että luonnon kauneuskaan ei tuntunut enää miltään. Se oli sietämätöntä, mutta maailma on mitä on. Oivallisimpien säihkyvinkään olemassaolo ei estä vähäpätöisempiä möyrimästä joutavissa askareissaan, hän runoili päiväkirjaansa – tai jotakin sinnepäin. Winckelmann oli lähtöisin vaatimattomista oloista – suutarin poika Stendalin synkästä pikkukaupungista – joten hänelle tuollainen elitistinen näkökulma ei ollut mahdollinen. Sitä paitsi hän näki vain antiikin taiteen ylevyyden, kauneuden ja sulouden. Nykytaide tuotti hänelle ongelmia – vaan kenellepä ei 1700-luvun taide olisi tuottanut (ja tuottaisi) ongelmia.

Winckelmann oli pystyttänyt ideaalinsa antiikin kreikkalaisen kuivanveiston puhtaanvalkean muotokielen varaan; hän oli jopa osasyyllinen siihen että kaikkialla museoissa pestiin antiikin veistoksista värijäämiä pois. Winckelmann ei saanut koskaan tietää, että kreikkalaiset maalasivat veistokset ja temppelit räikeillä väreillä, mikä tukee Nietzschen väittämää kreikkalaisten omituisesta väritajusta. He jopa varustivat veistokset lasisilmien ja kammottavin peruukein. Heille veistosten muodon kauneus ja plastisuus ei merkinnyt mitään – aivan kuin humanoidit olisivat veistäneet nuo turhat pystit kunnon kreikkalaisten kiusaksi. Platon jopa epäili, että inhimillisen ymmärryksen ylittävät täydelliset taideteokset olivat ”jumalten työtä”. Jos Platon oli liittänyt taiteellisen inspiraation jumalalliseen hulluuteen, niin tuskinpa sitä Winckelmannkaan kyseenalaisti.

Sulous pystyy parhaiten vakuuttamaan meidät siitä, että antiikin taideteokset ovat uusia paremmat.

Winckelmann ihaili Italian taiteessakin niitä taiteilijoita, jotka olivat ottaneet antiikin ihanteekseen. Sitten Winckelmannin maailmaan astui Lorenzo Bernini (1598–1680), ”hyvin lahjakas mies, joka ei unissaankaan ollut nähnyt suloutta”. Syynä oli ajan turmeltunut maku ja taiteilijan piittaamattomuus antiikin ihanteista. Berninin kardinaalimunaus oli ottaa aiheikseen tavanomaiset luontokappaleet – länkisääriset lyhyenlännät inhimilliset oliot – sitä vastoin että olisi antiikin taiteilijoiden tavoin kuvannut luonnon ylittäviä ideaaleja hahmoja. Ei ihmekään, että ”Sulotar jätti Berninin lopullisesti koska ei tullut toimeen hänen aikeidensa kanssa”.

Winckelmann epäili myös Michelangelon kadottaneen – ainakin osassa tuotantoaan – Sulottaren suosion liiallisen älyperäisyytensä ja tulisen mielikuvituksensa takia. Sen sijaan täydet pisteet Winckelmannilta sai Rafaello, joka oli maalannut vaatetuksenkin niin kepeän suloiseksi, että näytti siltä kuin figuurit täydellisine muotoineen olisivat olleet alasti loisteliaan laskostuksen alla. Toisin oli laita myöhempien tulokkaiden, kuten Berninin ja Pietro da Cortonan. Raskaina valuvien vaatetusten allakin kaikki hahmot rupesivat ”Berninin ansiosta vaikuttamaan vesipöhöisiltä”.

Ehkä Winckelmannia häiritsi Berninin veistosten avoin eroottisuus, jota vielä lisäsi valtoimenaan riehuva tekstiilien ylenpalttinen draperia. Monet ovat kuitenkin sitä mieltä, että L'Estasi di Santa Teresa (Pyhän Teresan hurmio) (1652) on lähestulkoon parasta mitä marmoriin on milloinkaan nakuteltu – henkeäsalpaavaa kauneutta ja ekstaasin viiltävää tuskaa. Mutta Winckelmann ei löytänyt siitä kaipaamaansa esteettistä suloutta. Hän jopa epäili, että ne henkilöt jotka etupäässä ihailevat naisvartalon löysähköä kauneutta, ”kokevat kreikkalaisen kauneuden vaillinaisesti, sillä sen kauneimmat hahmot ovat enemmän omaa sukupuoltamme kuin vastakkaista”. Kamoon Winckelmann!

Se mikä meillä on päivittäin silmiemme edessä, ei juuri herätä haluja.

Winckelmann esittää tutkielmassaan Mitä on kauneus taiteessa ja miten opettaa kokemaan sitä (1763) merkittävän väittämän: ”Jos joku ihailee kehnoa, ei siitä silti aina pidä päätellä, että häneltä puuttuu kauniin kokemisen kyky.” Tästä päädyin ihmettelemään ihmisiä, jotka ovat valmiit vapaehtoisesti kantamaan käsivarsissaan, säärissään ja olkapäissään kammottavia ja mauttomia kuvatuksia – tatuointeja. Olen jopa eräässä lehtihaastattelussa ehdottanut, että tatuointeja harkitsevat menisivät ennen lopullista päätöstä taidekurssille, josta saisi edes alkeellisen tiedon ja tajun visuaalisesta estetiikasta. Kuinka väärässä olen ollutkaan – vaan nyt olen saanut uutta valaistusta hämäryyteeni.

Tatuoinnin ottajaa ei kiinnosta muiden ihmisten kauneusihanteet. Tatuointien tulee ollakin kömpelöitä ja suorastaan ”oksettavan rumia”, että ne kirvoittaisivat kantajansa kahleet menneisyyden häpeällisistä kulminaatiopisteistä. (”Kipupisteistä”, kuten eräs päästä varpaisiin tatuoitu haastateltava televisiossa toteaa.) Tatuoinnit mahdollistavat häpeän sublimaation, joka vapauttaa kokemaan kauneutta niin (kipeässä) menneisyydessä kuin ehdottomana aukeavassa nykyisyydessäkin. Tatuointien ”huonouden” tulee heläyttää myötähäpeän puna katsojan – tuon alati nimeämättömän toisen – poskille. Meidän tatuoitumattomien on sen sijaan sorruttava muihin typeryyksiin, voidaksemme jälleen jatkaa kirkasotsaista elämäämme.

En ole unohtanut joukkopsykoosin voimaa, joka saa ihmisparan tekemään mitä hyvänsä ilman mitään syytä. Nykyään tatuoimaton nainen on yhtä harvinainen ilmestys kuin nainen ilman nenää. En takaa sitäkään, ettenkö millä hetkellä hyvänsä syöksyisi tatuointiklinikalle – vai mitä ne ovat – ja kaiverruttaisi pakaraani inhaa kuvaa. Ja kuka tietää vaikka siellä jo olisi sellainen. Hei, tuokaa peili!

Sulous pystyy parhaiten vakuuttamaan meidät siitä, että antiikin taideteokset ovat uusia paremmat. Opetuksen on alettava suloudesta, kunnes voidaan kohota korkean abstraktin kauneuden tasolle.

Johann Joachim Winckelmann: Jalosta yksinkertaisuudesta, suomentanut ja esipuheella varustanut Vesa Oittinen, Kuvataideakatemia 1992.