sunnuntai 28. helmikuuta 2016

PARAS KAIKISTA OLIOISTA ON VALO

     
 Henri Matisse: Jazz, 1947, Nordjyllands Kunstmuseum. Kuva SJT.


Paras kaikista olioista on valo. Aisteille ilmenevä valo ei ole kuin kalvas kuvajainen mielen käsittämästä jumalallisesta valosta.
Filon Aleksandrialainen

Havaintoon liittyvä intentio kulminoituu vieraantumisessa, jota voidaan verrata tekijän vieraantumiseen, kun hän uhraa itsensä luomisen vaatimuksille.
Mikel Dufrenne


Maalaus koostuu kolmioista, neliöistä, palloista, kartioista ja sen sellaisista, kuten jo Giotto (1267–1337) huomasi renessanssin alkuhuuruisina aikoina maalatessaan hämmästyttäviä freskojaan, jotka kuvasivat maallista vaellusta alati seuraavia kärsimyksiä, kuten La strage dei innocenti, Compianto sul Christo morto ja L'Inferno. Tavallinen katsoja ei kuitenkaan noita perusmuotoja nähnyt, vaan lumoutui värihehkuisesta tarinankerronnasta. Ei niitä nähnyt edes aikansa kohukirjailija Boccaccio ylistäessään Giottoa maailman parhaimmaksi maalariksi, joka ”kuvasi maalauksissaan luontoa niin verrattoman aidosti, että melkein saattoi luulla, etteivät ne olleet ihmiskäden tuotteita”.

Giottolla oli käsissään jo kaikki maalaustaiteen peruselementit: tilan sommittelu, balanssin ongelmat ja värien dynamiikka. Hänellä oli myös tuo luontainen hämmästyttämisen taito, jonka Duchamp määritti modernin myllerryksessä taiteilijan tärkeimmäksi ominaisuudeksi. Julia Kristeva toteaa artikkelissaan Giotton ilo (1987), että noina aikoina länsimainen maalaustaide eli kriittistä aikaa, jolloin ei ollut lainkaan varmaa päätyisikö maalaustaide keskeisperspektiivin yhtenäiseen kuvatilaan vai valitsisiko se jonkin muun mahdollisen ilmaisuväylän. Giotton ei olisi tarvinnut kuin kompastua kynnykseen tai kopauttaa päänsä kattoparruun ja hän olisi ollut puhdaslinjainen abstraktikko. ”Helvetissä maalaus riistäytyy valliolleen, se hakee omia ääriään; seuraava askel olisi representaation hylkääminen, jäljelle jäisi vain väri ja muoto – tai ei mitään.”

Myöhemmin myös Cézanne huomasi näkyvän maailman koostuvan selkeistä abstrakteista peruskappaleista, joiden varaan maalauksen kompositio olisi hyvä pystyttää. Miten helpottavaa olikaan tietää, ettei maalaus koostunut kananmunista, juustoista, kirveistä, lintuhäkeistä, mallinukeista, vartaloista, moottoriteistä, tiedotusvälineistä, liikennemerkeistä, autopommeista, puista, vuorista, taivaanrannoista eikä kaikesta siitäkään roinasta mikä jäi nimettyjen esineiden – subjektien ja objektien – väliseen tyhjään välimaastoon.

Hyvänen aika sentään!


Kautta aikain maalarit olivat keskittäneet huomionsa sommittelun pääelementteihin ja ylenkatsoneet konkreettisten objektien väleihin jäävää ei-kenenkään-maata ja kuvanneet sitä välttämättömänä pahana turhauttavan epämääräisellä värisotkulla. Paitsi tietysti joku Düder, joka maalasi välimaastossa harhailevan roskankin karvanpäälle tarkasti. Suuret mestarit jättivätkin usein muotokuvien toisarvoiset taustat ja täytealueet oppipoikien maalattavaksi. Mutta nyt tuo joutomaa ja väliaine on sekin yhtä arvokasta geometrisen selkeää maalattavaa kuin hedelmien kyljet, pilvien hahtuvat, puiden lehvästöt tai alastonmallien posket ja pakarat.

Kaiken sen mikä aikaisemmin oli julistettu esillä ja käsillä olevaksi maailmaksi – ja ehkä ainoaksi sellaiseksi – sai onnekas maalari heittää lopultakin roskakoriin ja unohtaa saman tien. Kaikki tiet ovat kuljettavissa ja kaikki keinot käytettävissä.

Nyt jos koskaan kannattaa olla maalari!


Monet nykyfilosofit ovat setvineet ihmisen eksistentiaalista olemisen suhdetta olemassaoloon ja maailmaan maalaustaiteen kautta. Maalauksessa olemisen todellisuus asettuu esille aivan erityisellä tavalla. Maalaus on se joka tulee (ihmistä) vastaan ”arvoituksellisena tavattuna”, jossa ei ole mitään mihin vastata. Maalauksen synnyttämä esteettinen havainto on ”havaitsemisen lajeista puhtain ja jalostunein”, kuten Mikel Dufrenne kirjoittaa. Dufrennen mukaan fenomenologinen reduktio toteutuu puhtaimmillaan juuri esteettisessä havainnossa. ”Se haluaa olla pelkästään havainto eikä suostu mielikuvituksen vieteltäväksi, joka houkuttaa liikkumaan todellisen objektin ympärillä, eikä myöskään ymmärryksen, joka kutsuu alistamaan objektin käsitteellisten määritelmien avulla kyetäkseen hallitsemaan sitä.”

Näin esteettinen havainto valaisee havainnoitsijan maailmaa. Seuraan tässä edelleen Dufrennen avaamaa tiedostuksen juntua. Tavallisessa havainnossa – mitä ikinä se onkaan – älyllistäminen johtaa havainnoijan representaatioon ja saivartelemaan havaittujen objektien välisiä suhteita ja kuviteltuja totuuksia. Kun taas suora esteettinen havainto etsii ”objektin itsensä totuutta sellaisena kuin se on välittömästi annettu aistittavassa”. ”Kaikki aistit avoimina tarkastelija antautuu varauksetta objektin ilmestykselle, sen epifanialle. Havaintoon liittyvä intentio kulminoituu vieraantumisessa, jota voidaan verrata tekijän vieraantumiseen, kun hän uhraa itsensä luomisen vaatimuksille.”

Miten maalauksia olisi katsottava – mitä tietä seurattava. Kristeva nostaa esiin rilkeläisen ahdistuksen nimeämisen vaatimuksena. ”Kulkea lävitse sen mikä erottaa sanat siitä mikä on samaan aikaan vailla nimeä ja jotain enemmän kuin nimi: maalaus.” Siis on aika jättää nimeäminen silleen ja tunkeutua suoraan maalauksen värien dynaamiseen maailmaan, joka on enemmän kuin puheen merkitykset. Mutta nimeäminen on juurtunut syvälle havainnoitsijan selkäytimeen – näkeminen ilman nimeämistä osoittautuu kerta kerran jälkeen (lähes) mahdottomaksi.

Vapautuksen ja lohdun tähän ahdistukseen voi tuoda Dufrennen ehdottama esteettinen kokemus. Toisaalta esittävässä taiteessa on se hyvä puoli, että vaikka ei ymmärtäisikään ”taidetta sinänsä” voi kuitenkin saada lohtua värien lumovoimasta ja kerronnallisesta materiaalista – kauniista kuvista. Kuinka kohtuuttomalta se lie kuulostaakin. Mutta suorassa havainnossakaan ei voi nähdä mitä tahansa, huomauttaa Dufrenne, vaan ainoastaan sen mikä läsnäolevassa on välittömästi redusoitavaksi annettu. Riittääkö se muka todelliseen näkemiseen? Vielä pitemmälle menee Matisse huomauttaessaan, että lahjakkainkaan taiteilija ei voi tehdä mitä tahansa. ”Me emme ole oman tuotantomme herroja. Se määrätään meille.”

Minä antaudun, seison kirjoituskammiossani iltapäivän valjussa valossa kädet pystyssä!


Jos taideteoksessa on jotakin todellista ja pysyvää teoksellista ”taidetta” ihmisestä ja ihmisen havainnosta riippumatta, niin mitä se voisi olla? Mitään käsinkosketeltavan aineellista se tuskin on. Voisiko sen suhde materiaan olla kuin valon maailmaan tai sielun ruumiiseen tai vaeltajan tienooseen. Taiteen kohdalla joudutaan pakostakin kaivamaan esiin tuo näinä yhteisöllisyyden aikoina vastenmielinen solipsistinen vaihtoehto: taiteen tienoon kokijaksi on mahdotonta kuvitella muuta kuin yksi subjekti. Useamman kokijan muodostamassa kokemustilassa valollisuus saattaisi yhtä hyvin olla vaikkapa läpinäkymätöntä.

Taiteen riippumattomuus ihmisestä toteutuu (näyttäytyy) ihmisolennon kyvyssä asettua alttiiksi – heittäytyä heitteille, jättäytyä silleen – taiteen arvoituksellisuudelle. Ehkäpä sittenkin tuo Rilken kammoksuma nimeäminen tuo ainakin hetkellistä tukea – edes jonkin sortin tienviittoja – tuohon outoon suhteeseen.

Jos on nähnyt maalauksen, on jo nähnyt ”jotakin”. Tie on näyttäytynyt, se on ryhtynyt suorastaan tyrkylle – silleen jättäminen on tuottanut tulosta!

Nyt jos koskaan kannattaa ryhtyä näkemään!


Julia Kristeva: Giotton ilo, suom. Riikka Stewen, kirjassa Modernin ulottuvuuksia, toim. Jaakko Lintinen, Taide 1989.
Mikel Dufrenne: Intentionaalisuus ja estetiikka, suom. Martta Heikkilä, kirjassa Elämys, taide, totuus: kirjoituksia fenomenologisesta estetiikasta, toim. Arto Haapala ja Markku Lehtinen, Yliopistopaino 2000.

Auguste Herbin: Jaune, 1946, Louisiana Museum of Modern Art. Kuva SJT.


torstai 4. helmikuuta 2016

PERSPOSKISUUDELMIA JA MUITA ERIKOISUUKSIA


J. P. Donleavyn kuvitusta kirjaansa The Unexpurgated Code (1975).


Mikä
Sortaakaan häntä
Liha vaiko
Murhe musta.
Mikä
Aallonpohjasta nostaa
Ihraako lie
Vai riemastusta.


”Nimeni on George Smith. Nousen aamuisin ylös vuoteen oikealta sivulta, koska olen työntänyt vasemman seinään. Olen liikealalla.” Näin tehokkaasti alkaa J. P. Donleavyn romaani Anteeksiantamaton herra Smith (1967). Siinä on itse asiassa kerrottuna koko tarina – ja sillä siisti. Tarinoitahan on vain muutama, joten asian ydin ei olekaan tarinoissa – kuten usein luullaan – vaan siinä, miten ne kerrotaan. Kaikkein parhaimmissa romaaneissa ei ole sen kummemmin tarinaa kuin juontakaan.

Ihana sydän
Liljoissa
Kokomustissa
Tai valkeissa
Kuin lumi.


Herra Smithin tarinakin olisi tässä jo kerrottuna, ellei olisi konttorityöntekijä neiti Tomsonia, joka mutkistaa asioita kaaoksen partaalle saakka. Neiti Tomsonissa salskea vaaleus hymyilee. “Hänen pohkeensa vahvat ja pitkät, kääntyvät usein niin ilmavasti tuonne ja tänne, nilkkaluun vieressä värisee sievä sininen suoni. Hänestä tulisi kotirouva jonka käsissä astiat saattaisivat sulaa.”

Hänellä
Oli suuret.
Ei toivoa
Pienille
Kätösille.


Tässä on puhe arvatenkin neiti Tomsonista, johon herra Smithin tuntemisen viime riekale kohdistuu. Mikä tässä on anteeksiantamatonta, jää arvoitukseksi. Teoksen alkuperäinen nimihän on A Singular Man (1964), jota anteeksiantamattomuus kuvaa perin huonosti. Päinvastoin herra Smith – jolle hylkeet laulavat öisin – on perin runollinen henkilö. Sen voi toki päätellä tekstiin upotetuista lyhyistä, töksähtävistä ja omituisista runoistakin.

Suukko nenännipukkaanne, neiti Tomson.
Sen kun. Mihin vain haluatte.

Tällainen lupaus on liian ylenpalttinen niinkin harvinaislaatuiselle miehelle kuin herra Smith. Siinä avautuu kokonainen erämaa, jonka ylittäminen yksittäiselle ihmiselle on ylivoimainen tehtävä. Tämän myös herra Smith myöntää viittaamalla epämääräisesti toivottoman isoon alaan. Mutta neiti Tomsonilla on uusi ehdotus: ”Osta kuule muutama hevonen ja lähde niiden kanssa johonkin lomakeskukseen. Voisimme tavata. Viettää illan kuistilla tulikärpäsiä katsellen. Odottaisimme tähdenlentoa käsi kädessä kuistin keinussa.”

Tavatkaamme
Omenanvihreässä
Heinäkuussa
Kädenojentaman päässä
Piilossa
Kaukaisimman puun
Alla
Soitamme
Punaista
Pianoa.
Muutumme
Toistemme
Murheiksi.


Jätetään herra Smith, koska jostakin hämärästä uumenesta käteni ovat poimineet oudoimman kirjan, mitä ne kuunaan ovat hypistelleet. Kuinka ollakaan sekin on J. P. Donleavyn kirjoittama, The Unexpurgated Code (1975), joka on täydellinen opas sosiaalisten käytäntöjen viidakossa selviytymiseen. Muinaisina aikoina puhuttiin hyvistä tavoista ja nykyään sosiaalisista taidoista. Donleavyn järeä opus ei ole mikään hyvänkäytöksen kirja, vaan se piruilee avoimesti sosiaalisen kanssakäymisen järjettömyyksillä.

Mademoiselle, may I in a prehensile manner familiarize with a choice contour of your arse.
Don't take liberties with the merchandise you old fart and speak English.


Julkisen esiintymisen eroottista rohkeutta mitataan säädyllisinä pidettyjen alueiden paljastamisella, kuten kaula-aukon syvyydellä. Kaikki riippuu käytännöistä, tavoista ja tottumuksista. Aivan yhtä sopivaa tai sopimatonta olisi vaikkapa persvaon paljastaminen. Ja kuinka ollakaan, sieltäkin löytyisi posket suudeltaviksi. Olisiko se sen typerämpää kuin nykykäytäntöön vakiintuneet ”poskisuudelmat” – viruksien nuohoaminen kanssaihmisten poskipäiltä. Ja sitä paitsi tutkimusten mukaan ”persposkisuudelmat” ovat lähestulkoon virusvapaita. Mutta please armahtakaa minut näistä toimista, ystävät ja sukulaiset voin tarvittaessa kaukaa halata – siinä kaikki.

Are you an ass kisser.
Yes I am, what are you.


Tämä ei kuulosta kepeältä small talkilta. Onko kirjailija pitkään Irlannissa asuneena kadottanut lörpöttelyn taidon. Tämä on niin tuttua, kun ei tiedä mistä puhuisi – ei säästäkään aina voi puhua. Vaan ei hätää, alkuun päästyään keskustelu alkaa sujua leppoisissa merkeissä, kuten sosiaalisissa tapaamisissa on tapana käydä.

Well as a matter of fact I'm an ass kisser too.
Hey gee that makes two of us. Do you want to go first.
O no, after you.
Well thanks, and by the way I like the deep crimson of the carnation you're wearing, I really do.
Well thank you. I really like the way you said that.


Jätetään tämäkin. Kukapa haluaisi tietää, kuinka puhalletaan kuuman keittolautasen yli tai kaikki muut 320 otsaketta, joiden alla kirjoittaja jakaa viisauttaan. Erityisesti minua askarruttaa Donleavyn kirjaansa taiteilema kuvitus, joka putkahtelee harvakseltaan esiin kummallisina piirroshahmoina. Sivulla 283 on ilmiselvästi Donleavyn omakuva.



J. P. Donleavy: Anteeksiantamaton herra Smith, Suom. Eero Huhtala, Otava 1967.
J. P. Donleavy: The Unexpurgated Code, A Complete Manual of Survival & Manners, With drawings by the author, Penguin Books 1975.

J. P. Donleavy: Epitaph, The Unexpurgated Code (1975).