PASKANJAUHANTAA

Bocca della verita. Kirjoittaja ”Totuuden suun” äärellä peräämässä puheittensa pitävyyttä. Rooma 1982.

Mitä paskapuhe oikeastaan on, miksi sitä löytyy niin paljon ja kenen tarkoitusperiä se palvelee. Princetonin yliopiston emeritusprofessori Harry G. Frankfurt tarjoaa teoksessaan kuivan humoristisen ja filosofisesti tarkkanäköisen sukelluksen paskapuheen logiikkaan, hän antaa meille paskapuheen teorian.

Tuntematon takakansirunoilija

Näin lupaavasti takakansiteksti esittelee Harry G. Frankfurtin kirjan Paskapuheesta (2006). Teksti on käännetty suoraan kirjan ensimmäisen kustantajan – Princeton University Press – painoksesta On Bullshit (2005). Kirjan odotusarvosta puhuu paljon sekin, että se on hetimmiten käännetty parillekymmenelle eri kielelle, kiina mukaan lukien. Takakannen suitsutus ei lopu tähän, vaan sitä jatkaa vielä ylistävästä kritiikistä poimittu lähes timantinkaltaisena hehkuva sutra – kuten tapana on. Tällä kertaa asialla on arvostettu kriitikko Bryan Appleyard (The Sunday Times):

Loistavasti kirjoitettu, ironisen syvällinen ja selkeä teos, esimerkki siitä mitä filosofia voi ja mitä sen pitäisi olla. Paskapuheesta on pieni mutta ajatuksia herättävä mestariteos, enkä todellakaan puhu paskaa näin sanoessani.

Suurissa kirjankustantamoissa on erityinen takakansikirjoittajien – takakansirunoilijoiden – ammattikunta, joiden ainoa tarkoitus on laatia ytimekäs kirjaa myyvä teksti. Kirjan sisältö ei takakansirunoilijan hybristä rajoita – syystäkin usein epäillään, onko kirjoittaja lukenut kyseistä kirjaa lainkaan. Ties vaikka kustantajan koira laatisi nuo puffit. Silti takakannen sepustukset luetaan huolella, vaikka muuten on tapana halveksia nimettömiä ja jopa nimimerkin taakse kätkeytyviä kirjoittajia. Jo näillä eväillä voi todeta, että ainakin Paskapuheesta kirjan taskukokoisessa takakannessa (13 x 10 cm) on sorruttu paskapuheeseen.

Kustantajan lasketteleman ruikulin vielä ymmärtääkin, mutta ei voi kun ihmetellä kriittisen asenteen hukkumista, kun kustantajan sivuilleen poimimat muutkin kriitikot veisaavat samaa k(a)uraa tyyliin ”tämä kirja tulee muuttamaan elämäsi”. Kokemuksesta voin todeta, että huoletta voi jättää lukematta nuo ”elämäsi muuttavat” kirjat. Säästyy paljolta paskanjauhamiselta.

Frankfurtin ongelmaksi muodostuu paskapuheen määrittäminen. Onko se valehtelemista, vasten parempaa tietoa puhumista, juoruilua vai turhanaikaisten kliseiden ja latteuksien latelemista. Frankfurtilta (nimestä tulee pakostakin mieleen jokin paikkakunta, jossa nuoruudessani olen vartonut junaa) on tuhlaantunut jo parikymmentä sivua ennen kuin hän pääsee kysymään, onko humpuukin puhuminen paskapuhetta. Tässä vaiheessa olen jo kadottanut niin humpuukin kuin paskapuheenkin olemuksen. Kun isoisäni sanoi, että se paskapuhetta, oli asia sillä selvä. Sitä ei tarvinnut sen kummemmin määritellä, mutta nyt on varmuus karannut sanojen helinään.

Kun tähän vielä lisätään heideggerilainen lörpöttely – ”subjektivis-objektivistinen todellisuusdiskurssi” – siintää edessäni suunnaton erämaa. Onko asiantuntijuuslörpöttely, poliittinen jargon tai lörpöttely ymmärtämisen ja syvällisyyden teeskentelynä paskapuhetta. Onko julkisessa spektaakkelissa esiintyvä ”tavallisuudellaan ylvästelevä” ihminen (Das Man) utelias ja kaksimielinen lörpöttelijä, joka pitää yllä turhaa puhetta juoruillen ja itsestäänselvyyksiä laukoen. Tuttuahan tuo on suomalaisessakin elämänmenossa, vaikka me ”tanan tuppisuut” olemme saaneet häpeäksi saakka kärsiä siitä, että emme osaa small talkia – kepeää paskapuhetta. Julkisen nomenklatuuran lörpöttelyä on tutkinut ainakin Pertti Julkunen (2005 ). Mutta tuohon erämaahan emme lähde.

Kun luin syksyllä 2006 jostakin lehdestä, että Harry G. Frankfurtin kirja Paskapuheesta (2006) on ilmestynyt suomeksi, olin siitä melkoisen innostunut. Aikaisemmin en ollut kuullut Frankfurtista enkä hänen kirjastaan yhtään mitään. Kirja kuitenkin unohtui ja katosi tiedostuksestani, kunnes se viime syksynä osui käteeni kirjastossa. Avasin kirjan satunnaisesta kohdasta, jossa epäiltiin ettei Wittgenstein osannut vitsailla. Tämä riitti, otin kirjan mukaani.

Kirjasta on jaariteltu jo yli 30 sivua, kun Frankfurt päättää epätoivoisesti turvautua Wittgensteiniin. Kysymys on kaskusta, jonka kertoo 1930-luvulla Cambrigessa Wittgensteinille venäjää opettanut Fania Pascal:

Nielurisani oli leikattu, ja viruin Evelyn Nursing Homessa itsesäälin kourissa. Wittgenstein soitti. Kähisin puhelimeen: ”Oloni on kuin yliajetulla koiralla.” Häntä ällötti: ”Ethän sinä tiedä miltä yliajetusta koirasta tuntuu.”

Suomentajan erikoinen sanavalinta ällöttää on ilmiselvää liioittelua, olipa se käännetty mistä hyvänsä englannin kielen verbistä. Ehkäpä Wittgenstein, joka oli tarkka kielellisestä ilmaisusta, totesi tässä vain tosiasian. Frankfurt (nyt mieleen putkahtaa lentokentän täpötäydet hallit) epäilee, että Wittgenstein yritti tässä vitsikästä tokaisua, mutta äreänä tosikkona epäonnistui pahanpäiväisesti. Tätä sinänsä harmitonta tapausta jauhetaan sivutolkulla ja lopulta kirjoittaja päätyy uskomaan, että ”kohdatessaan vihjailevaa tai kuvaannollista kielenkäyttöä Wittgenstein oli juuri niin mahdoton kuin Pascal esittää”.

Mutta mikä tässä on paskapuhetta, ei mikään. Tämän myös Frankfurt myöntää ja antaa ensimmäisen vihjeen aiheensa määrittelemiseksi: ”Välinpitämättömyys totuuden vaalimisen suhteen – piittaamattomuus siitä, miten asiat todella ovat – on käsittääkseni paskapuheessa olennaista.” Wittgensteinin asiassa ei päästä puusta pitkään. Ja sitä paitsi siinähän oli kysymys metaforasta. Tuskinpa varsin värikästä kieltä käyttänyt filosofikaan oli kuuro metaforille. Tähän viittaa myös filosofin toteamus, että juuri ”metafora näyttäisi ylittävän kielipelien välisen rajan”. Ilman metaforia kielen ilmaisukyky latistuisi ja kuivuisi lopulta pelkäksi örähtelyksi. Lainaan pätkän Lauri Seppäsen kirjasta Kieltä ei ole (2004):

Yleisesti tiedetään, että uusi ja elävä metafora kuolee nopeasti kirjaimelliseksi eli osaksi kielen tuttua inventariota, ja että kielet koostuvat valtaosin (elleivät kokonaan) kuolleista metaforista.

Nyt ollaan jo sivulla 72. Frankfurt on pääsyt siihen käsitykseen, että paskapuhe ei välttämättä ole perätöntä. Se ei siis ole valehtelua, ei ainakaan välttämättä. Tämä vaatii koukkaamista vielä kauempaa. Augustinus eritteli kirjassaan Valehtelusta (395) peräti kahdeksan erilaista valehtelun lajia. Ja ainoastaan viimeiseen kahdeksanteen luokkaan kuuluvat valheet ovat todellisia valheita, niitä ”jotka kerrotaan ainoastaan valehtelemisen ja erehdyttämisen ilosta”. Useimmat valheet kerrotaan yleensä hyvästä syystä, jopa pakon edessä. Mutta todellinen valehtelija ”nauttii valehtelusta, perättömyys itsessään riemastuttaa häntä”. Asia selvä. Siinä selkeä viesti 1620 vuoden takaa kaikille ehdoin tahdoin valheita kehrääville trollaajille ja paskanpuhujille. Mutta paskapuheen ydin on yhä hukassa.

”Miksi paskapuhetta on niin paljon?”, kysyy Frankfurt ja vastaa: No siksi, että meitä yllytetään kaiken aikaa esittämään näkemyksiämme asioista, joista emme useinkaan tiedä mitään, sillä ”demokraattisen valtion kansalaisella on velvollisuus muodostaa mielipiteitä kaikesta – tai ainakin kaikesta, mikä liittyy hänen maansa asioiden hoitoon”. Toisaalta joutopuheella on positiivinenkin puolensa, se vapauttaa vaitonaisesta synkkyydestä ja mahdollistaa inhimillistä vuorovaikutusta. Mutta samalla se synnyttää kohtuuttomia ja vääriä mielipiteitä, jotka eivät perustu todellisiin havaintoihin maailmasta – kriittisyydestä puhumattakaan. Pahat puheet, lörpöttely, juoruilu ja suoranaiset valheet aiheuttavat suunnatonta vahinkoa kaikkialla ihmiselämässä.

Lopputulema: Kaiken tämän informaatiotulvan ja puheenpaljouden keskellä on mahdotonta pysyä uskollisena tosiasioille, joten täytyy yrittää pysyä uskollisena edes mielipiteilleen. Frankfurtin mukaan kaikenlaiset ”antirealistiset opit horjuttavat uskoa siihen, että olisi kannattavaa ryhtyä tasapuolisesti selvittämään, mikä on totta ja mikä epätotta, ja jopa siihen, että asioiden objektiivinen tarkastelu olisi edes ajatuksena järkevää”. Kirjan viimeisessä lauseessa kirjoittaja varoittaa vilpittömyyden vilpillisyydestä ja toteaa, että ”sikäli kuin asia on näin, on vilpittömyys itsessään paskapuhetta”. Samaan kategoriaan solahtavat myös poliittiset "arvokeskustelut".

Ihmisten puheet

lankeavat ylleni

kuin kaatosade.

SJT (haiku, 2002)

Harry G. Frankfurt: Paskapuheesta, suom. Antti Nylén, Johnny Kniga 2006.

Lauri Seppänen: Kieltä ei ole: Uuspragmatistista kielifilosofiaa: Richard Rorty ja Donald Davidson, Tampere University Press 2004.