tiistai 30. kesäkuuta 2015

”SITTEN ELETÄÄN, KUN EI OLE ENÄÄ MITÄÄN MAALATTAVAA”


Marcel Duchampin mittalaitteita todellisuuden lopulliseksi kalibroinniksi. Rooma 1983. Kuva SJT.


En ole lakannut maalaamasta. Jokaisen maalauksen täytyy olla olemassa ajatuksissa ennen kuin se siirretään kankaalla ja se menettää aina jotain kun se maalataan. Näen maalaukseni mieluummin ilman tuota samentumista.
Marcel Duchamp

Toisinaan näen sen ja sitten maalaan sen, joskus taas maalaan sen ja sitten näen sen.
Jasper Johns


Varsin erikoinen on tuo Duchampin lausunto. Vitsikään se ei voi olla – ei kukaan kerro noin tylsää vitsiä. Omituiselta tuntuu ajatella, että ylipäätään kenenkään ajatuksissa olisi valmiita maalauksia, jotka voitaisiin siirtää kankaalle. Vaikka olisikin olemassa jokin ”kirkkaiden ideoiden maailma”, ei se voisi olla kenenkään ajatuksissa, sillä havaintojen ja tiedostuksen epämääräisyys samentaisi sen. Tuskin Duchamp sellaiseen kuitenkaan uskoi, hänhän valmisti myös omat artefaktinsa tosiolevaisen ”sumean maailman” tykötarpeista. Hän jos kuka tiesi, että ”todellisuus” on varsin suhteellinen kokemus, jossa on tilanteesta riippuen läsnä- tai poissaolevia esineitä ja olioita milloin minkäkinlaisen havainnon kirkastamana tai sumentamana – mutta itse todellisuutta ei ole missään.

Jasper Johns kuvaa maalarin ja näkijän tilannetta tokaisussaan huomattavasti osuvammin. Maalarilla saattaa olla ideoita ja visioita maalauksen tekemiseksi, mutta maalausprosessin myötä alkaa hahmottua, millainen maalaus intentioiden sekamelskasta on tulossa. Maalaus on valmis maalaus vasta maalattuna. Johnsilla on toinenkin sanallinen ilmitulema, joka sopisi vaikkapa Duchampin ohjenuoraksi: ”Ota objekti. Tee sille jotakin. Tee sille jotakin muuta!”

Miten ylipäätään voidaan kokea aitoja mielenliikutuksia taideteosten äärellä, vaikka hyvin tiedetään taiteen olevan mielikuvituksen tuotetta – fiktiota. Fiktion paradoksin mukaan todellisuuden tapahtumat saavat täyttymyksensä todellisuudessa, mutta taideteos jää aina pelkästään tapahtumisen ja täyttymyksen lupaukseksi. Vai voisiko kuvitella, että taidekokemus – esteettinen elämys – on jo itsessään täyttymys. Dewey sanoi ovelasti, että taideteos ei roiku seinällä kuten hattu naulakossa.

Kuilu fiktion ja todellisuuden välillä on harhaa, sillä suurin osa todellisuudestakin on fiktiota. Todellisuudessa tapahtuu kaikkea sitä mitä todellisuudessa tapahtuu, mutta monet ilmiselvätkin todellisuuden ennakoinnit ja aihiot jäävät toteutumatta. Hartaimmatkaan toivomukseni, suunnitelmani tai rukoukseni eivät todellistumisen prosessissa mitään paina. Maailma ei mielipiteistäni piittaa. Tämäkin nykyhetki sateisena kesäkuun viimeisenä aamuna on painumassa fiktion puolelle.

Todellisuus todentuu havainnossa – havainnon ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassakaan. Jopa yksittäinen havaintokin on illuusio – havainnoija on joka hetki eriasteisten havaintojen (ilmentymien) ristitulessa. Kokonainen havaintojen tsunami vyöryy ylitseni ennen kuin ehdin minkäänlaiseen tiedostukseen – ja kun olen lopulta mielipiteenmuodostuksen kynnyksellä – kukonaskeleen päässä väärästä johtopäätöksestä – on tilanne jo lopullisesti karannut ymmärrykseni tavoittamattomiin.

Taideteosta maalaava maalari seisoo staflioineen kahden kuilun partaalla fiktiivisen ja todellisen maailman välimaastossa. (Kuvanveistäjä ja graafikko ovat välineellisyyteensä sidottuina jossakin muualla, ja maailman ilmentymisiä kuvaavat videoijat, käsite- ja koostetaiteilijat eivät ole ehtineet samalle seutukunnallekaan.) Mitä siellä tapahtuu? Siitä on hyvin vähän kuvauksia ja luotettavaa tietoa vielä vähemmän. Taiteilijoiden työhuoneet ovat salaperäisiä paikkoja, jossa omalaatuiset tavarat ja työvälineet, luonnokset ja valmiit teokset ovat joutuneet eräänlaiseen dynaamiseen epäjärjestykseen. Mitään johtopäätöksiä ei voi vetää, sillä erilaisia työhuoneita on yhtä paljon kuin on taiteilijoitakin. Mutta paraskaan työtila ei riitä, vaan taiteilijan – eritoten maalarin – on päästävä välillä jonnekin muualla työskentelemään. Matkustettava vaikka maailman ääriin.

”Vaikeinta maalarin työssä on päästä työhuoneelle”, sanoo Arakawa eräässä haastattelussa. ”Useimmiten menen studiooni, kun en halua mennä sinne. En ymmärrä sitä. Useimmiten en halua mennä sinne lainkaan!” Työhuoneelle menemisen kynnystä madaltaakseen Arakawa ja partnerinsa Madeline Gins kehittivät heliumvyön, joka kohotti taiteilijan jalat irti maasta. Lisäksi Arakawa oli saanut visun neuvon Duchampilta: ”Taiteilijaksi ei tulla pelkästään maalaamalla tauluja!”

Reinhardt – jolta tämän jutun otsikkokin on lainassa – sanoo maalaavansa vasta sitten, kun tähdelliset asiat on hoidettu eikä ole enää mitään muuta tehtävää: ”Kun posti on luettu ja kirjeisiin vastattu, laskut maksettu, asunto ja työhuone siivottu, lapset pakattu kouluun tai leirille, vaimo päästetty ostoksille, kun on syöty, käyty vessassa, otettu aamu-, keskipäivä- tai iltapäivänokoset, vailla ahdistusta, erilaisia kipuja, nautintoja, keskeytyksiä, esteitä, haittoja.” ”Kun lopulta ei ole kertakaikkiaan mitään syytä olla työskentelemättä. Silloin juuri on ihanteellinen hetki aloittaa.”

Tuo kaikki on niin totta, ettei siihen ole mitään lisäämistä. Ulkomaailma – todellisuus – tekee taiteilijan elämästä helvetin. Reinhardtin mainitsemat päivän toimet – arkipäivän rutiinit – kestää miten kuten. Mutta se ei riitä, ei toki. Puhelin soi, ulkomaailma kutsuu. On kokouksia, palavereja ja muuta joutavaa. On pidettävä kirjanpitoa, maksettava laskuja, hoidettava käsittämätön määrä juoksevia asioita. Ja lopulta on kuoltava.

”Se on naurettavaa”, vakuuttaa Arakawa. Taiteilijat eivät kuole, se on silkkaa faktaa eikä mitään fiktiota. Keskusteluun puuttuu myös Gins: ”Kuolema on vanhanaikaista. Aikanaan ihmiset sanoivat, että ihminen ei voi lentää. Katsokaa nyt, taivas on sakeanaan lentäviä ihmisiä. Ihmiset ajattelevat, että heidän täytyy kuolla. Mutta entä huomenna?” ”Mikään tässä maailmassa ei ole hyväksyttävää, niin kauan kuin olemme kuolemaan tuomittuja.” lisää Arakawa.

Taide ei yksin tätä ongelmaa ratkaise, niinpä Arakawa & Gins päättivät uudistaa myös arkkitehtuurin. Aivan uudenlaiseen asumiseen tarvitaan totaalisesti toisenlaista arkkitehtuuria, jopa ”torakat osaavat käyttää paremmin nykyisiä taloja kuin me ihmiset”. Nykyisessä elämänmallissa ”elämä on sairaus, ja maailma on sairaala.” Nöyrästi me popsimme lääketehtaiden lanseeraamia lääkkeitä lääkkeiden aiheuttamiin sairauksiin.

Arakawa & Gins loivat uuden rakentamisen utopian ja filosofian: “Reversible Destiny: We Have Decided Not to Die.” Päämääränä ei ollut vain parempi suunnittelu ja miellyttävämmät elinolosuhteet, vaan lopulta ikääntymisen pysäyttäminen ja ikuinen elämä. Täydellinen talo taiteellista työskentelyä ja itseään tiedostavaa iänkaikkista elämää varten.

Elämä on täynnä epätoivoisia hetkiä, mutta jos sinulla on voimaa ajatella, kaikki on mahdollista.
Arakawa


Ad Reinhardt: Taide taiteena, valikoituja kirjoituksia, Vapaa Taidekoulu 1995.
Arakawa: I am looking for a new definition of perfection, Artnews 5/1980.



perjantai 19. kesäkuuta 2015

MISANTROOPIN JUHANNUS


        Oli juhla ja juhannusilta.... Kuva SJT.


Kuvitteellinen keskikesän ilta ja yö tuntemattoman erakkoeläjän elämässä pragmatistisen filosofian näkökulmasta.


Päivä on harmaa ja sateinen, ja jatkuu samanlaisena iltaan saakka. Suuret pihakoivut nuokkuvat uupuneina koko alkukesän kestäneen tuulen pelmutuksesta. Ruoho on pitkää ja märkää. Saskatoonit ovat jo kukkineet, samoin kirsikkapuut, mutta mustaselja ei kuki vielä pariin viikkoon. Kukkiko mustaselja viime vuonna tähän aikaan, kysytään joka juhannus kuin Viime vuonna Marienbadissa. Vaan kukaan ei muista, vaikka sen hahmo 6–7 metrin korkuisena hallitsee koko pihatienoota. Jos nyt pihapiiriä voi tienooksi kutsua, vaikka laskisi näköetäisyydellä olevat naapuripihatkin mukaan.

Oleva moninaisuudessaan muodostaa tienoon, jossa oliot oleksivat olemisessaan! Näin filosofia huolimattomasti siteeraten on saatu kaikki havainnossa todentuva samaan olemisen piiriin – sisäavaruuteen, kuten Rilke sanoisi. Juhannuksena siitä tulee mieleen kotiseutu – kotikontu – jossa lapsuuden kesäpäivät kuluivat tienoon rajoja etsien ja laajentaen. Vaan äkkiä tulivat vastaan maailman rajat ja rajattomuus – tiedostuksen kiivaus ja uupumus. Joskus 1980-luvulla kirjoitin muistikirjaani: ”Maailma tulee tulevaisuudesta; ja me olemme matkalla kohti sen tulemista.” Nyt on aika nollata tuokin harhaluulo: emme me mihinkään matkalla ole! Päivitetään se: ”Maailma tulee tulevaisuudesta; ja me tänne suin päin viskatut olemme osa sen tulemista.” Pragmatistit ovat hylänneet ”annettuuden myytin”, joten pitäisikö tuo ”tulemisen myyttikin” heivattava turhana painolastina tiedostuksen kirkkaudesta. Vaikka eihän maailma vieläkään valmiiksi ole tullut?

Elämä on lahja, sanotaan, vaikkakin se useimmiten on puutteellinen ja vikaantunut, niin lahja kumminkin. Jos sellaisen saisi vaikkapa joululahjaksi, niin pikaisesti se palautettaisiin takaisin myymälään takuuseen vedoten. Vaan elämällä ei ole takuuta eikä sen puoleen käyttöohjettakaan. Vailla ohjeistusta sen kummemmin suunnasta kuin päämäärästäkään on ihmispolon vaelluksensa aloitettava. Toisista kanssaihmisistä voi päätellä itsekin olevansa samankaltainen arvoitus ja kummajainen olevaisten moninaisessa joukossa. Tietämättömyytensä hämmentämänä on tehtävä valintoja ja päätöksiä. Vain ani harvat asiat onnistuvat ensi yrittämällä – jos milloinkaan. Sattuman satoa ympärillään silmäillessään täytyy olla päästään vialla, jos siinä kaaoksessa on jotakin johdatusta ja järkeä näkevinään.

Epäonnistumisien ja turhautumien sarja elämän kaaressa on loputon. Karmeita virheitä on tullut tehtyä – syvä häpeän puna poskilla niitä on muisteltava. Olo ja elo kohti laajenevan tienoon rajoja on sattumanvaraista, tulvillaan katkeraa ironiaa ja katteettoman myötätunnon – solidaarisuuden – kaipuuta. Toisinaan johtotähtenä on tunne ja toisinaan järki – ja lopulta pseudotieteilijöiden näppärä yhdistelmä, ”tunneäly”. Mutta johtopäätös on ankara. Tunnetilat – emootiot – eivät ole sisäisiä tiloja, vaan ympäristön – tienoon – tapahtumia (Dewey 1980). Toisaalta usein kuulee sanottavan, että pelko tuntuu vatsassa, mutta eiköhän sekin ole kaukana tienoon laitamilla – syrjäseudulla.

Mielipiteet, käytännöt ja luontumukset tulevat apuun kaaoksen näennäisessä jäsentämisessä. Ilman niitä – suoran kokemisen armottomassa paahteessa – emme kestäisi järjissämme päivääkään. Minkä tahansa ilmiön ja ilmenemisen syyksi riittää, että siitä saadaan muotoiltua mielipide. Se riittää! Edes filosofia ei pyri ”modernin” jälkeisessä maailmassa totuuteen, riittää kunhan tarpeeksi monet – tai edes jotkut – ovat samaa mieltä mistä tahansa asiasta – olkoon se ”totuus”. Monet löytävät tästä itsensä, ja jos häpeän rusotus nousee poskille, niin syystäkin. Toki on niitäkin, joiden mielestä filosofia ilman pyrkimystä totuuteen ei ole enää filosofiaa (Habermas 1983).

Käytännöt kantavat yli tämänkin juhlan. Juhannussaunassa on jo käyty, lyöty koivuvihdalla edestä ja takaa, ja jääkylmä juhlaolut on parhaimmillaan nautinnassa. Lapsuudessani juhlatunnelmaa haettiin metsästä, koivuja pystytettiin ovipieliin vaikka pihassa jo ennestäänkin heilui lähes taivaaseen saakka yltäviä koivuja. Valtavat koivut piirittävät nykyistäkin taloani, mutta sisäänkäyntien porraspieliä vartioivat tuijat – kesät talvet tuijien erityisessä suojeluksessa.

Oli juhla ja juhannusilta”, laulaa Mauno Kuusisto korvanapissa. Muut vuotuisjuhlat ovat valmiiksi tulevia täyttymyksen hetkiä, kun taas juhannus keskeneräisessä kaipauksen tulemisessaan on aina jo mennyttä, kuten runous niin liikuttavasti osoittaa: ”...ilo, onni ja unhon huuma, /sua odottaa, sua odottaa /sinä sydän rauhaton, kuuma.” ”Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan. / Niin oli ihmeen valkeata vaan.” (V. A. Koskenniemi)

Ja grilli käy kuumana ”valkeassa yössä”, myös naapurien grillit hehkuvat kuin pätsit. Sakeat savut ja väkevät tuoksut risteilevät ilmassa – pelkän nenän varassa ei taistelukentäksi muuttuneelta pihatantereelta enää löytäisi omaa grilliään ja siellä tirisevää tofunakkia. ”Se, mitä vielä on sanottavissa, on silkkaa hulluutta”, lukee vanhassa muistikirjassani. Sitä vastoin lainaankin tähän Oski Kalteen keskikesän tunnelmissa kirjoittamaa runoa Skip (2006).


Skip

Olin istunut laitteessa monta tuntia
        onnistumatta kirjoittamaan riviäkään.
Täytyy olla niin, että apodiktisuuteen kuuluu
       epäilemätön varmuus annetun olemisesta.
Kunhan tulee arki, arkipäivä, sanottiin.
       Mutta ei sitä tullut, pelkkiä pyhäpäiviä vain.

Viittä väärinkäsitystä ei voi pitää kokonaisuutena,
       ei vaikka minkälaiset perkeleet riivaisivat.
Sitten tulivat tunnetilojen ylivalta, mietiskelyn nautinto
       ja harhakuvat harjoituksen päämäärästä.
Turmeluksen aikaa leimasivat nurinkuriset käsitykset,
       huonot käytöstavat ja välinpitämättömyys.

Sinun ystäväsi ovat mielikuvitusystäviä, sanoi äiti.
       Minä en tiennyt että muunkinlaisia olisi.
Paitsi isoisä ja äiti. Ja isä, sanoi äiti, onhan vielä isä.
       No on, mutta isä on isä, ei se mikään ystävä ole.
Sitten on vielä Rooman ystävät, amici di Roma,
       sanoi Anna-täti, joka nojatuolimatkaili Roomassa.

Asiassa on monia puolia, sanoi isoisä. Ja Kauko-setä
       alkoi luetella puolia: äitipuoli, takapuoli,
       mummopuoli, käsipuoli, savipuoli, mielipuoli...
Anna-täti käänsi sivua; se kahahti terävästi
       kuin viikate kuivassa ruovikossa.


tiistai 9. kesäkuuta 2015

JA RIISTÄÄ KALVAAN HEHKUNSA AURINGOLTA


 Pokkaripainos Pale Fire 120 gr ja suomennos Kalvas hehku 680 gr. Kuva SJT. 


Todellisuus” ei ole aidon taiteen subjekti eikä objekti, koska aito taide luo oman erityisen todellisuutensa, jolla ei ole mitään tekemistä yhteisöllisen silmän havaitseman keskimääräisen ”todellisuuden” kanssa.
     Vladimir Nabokov, Kalvas hehku

Does this book aim at truth or at beauty? At promoting right
conduct or at pleasure? What purposes does this book serve?
     Richard Rorty


Toukokuussa 1982 olin matkalla Firenzestä Roomaan. Matkalukemiseksi olin ostanut Nabokovin romaanin Pale Fire (1962) taskupainoksen. Lueskelin sitä sieltä täältä ja hämmästelin, miten niin monia maailmoita sisältävästä kirjasta oli saatu aikaan niin keveä laitos. Punnitsin sen perillä Trasteveressä ja se painoi 120 grammaa. Muistan tehneeni kirjasta muistiinpanoja, mutta ainoa jäljellä oleva teksti on muistikirjan kolmen ja puolen sivun mittainen pätkä:

Asunnossa on viileää ja se tuoksuu vienosti kostealle betonille. Parvekkeella viipyy vielä päivän lämpö, mutta sitä varjostavat jo yön tuoksut. Kaupungin alituinen kohina on hiljentynyt tasaiseksi taustasurinaksi. Kukkapöydän alimmaisella hyllyllä on pääsiäisenä torilta ostamani colomban pakkauslaatikko. Sen sisällä rahisee vieläkin kuivia murusia. Se oli kuivaa jo pääsiäisenä ja jätti kitalakeen karvasmantelin kitkerän maun. Mutta söihän sitä, paremman puutteessa, vahvan ja makean Vino Santon kera.
     Yölukemiseksi kaivan laukustani Nabokovin teoksen Pale Fire. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen pohjoiseen maahan nimeltä Zembla, jossa talvella vietetään neljää ”valkonenäistä” kuukautta; siitä huolimatta pääkaupunki Onhava on samalla leveysasteella kuin Palermo. Missä ihmeessä sellainen paikka voisi olla. Zemblan kielestäkin on näytteitä:

        On sagaren werem tremkin tri stana
        Verbalala wod gev ut tri phantana.


Lainaus on zemblalaisen runoilijan ja patriootin Romulus Arnorin runosta A Miragarl. Säe viittaa unen kuninkaaseen, joka haluaa lahjoittaa uneliaan hiekkaisesta ajan tuhlauksesta – tai ehkä suoranaisesta varastamisesta – kolmesataa kamelia ja kolme lähdettä.
     Toinen esimerkki on John Francis Shaden 999 riviä käsittävästä runoelmasta Pale Fire, teoksesta jonka ympärille kirjan toimittaja ja kommentaattori Charles Kinbote on tarinansa ja rikoksensa rakentanut. Runoelman rivit 662 ja 664 viittaavat tai paremminkin ovat Goethen tunnetusta runosta Keijujen kuningas (1782):

        Who rides so late in the night and the wind?
        It is the father with his child.

       Ret woren ok spoz on natt ut vett?
       Eto est votchez ut mid ik dett.


Olen jo syvässä unessa kun jostain kaukaa, kuin suuren meren takaa, kantautuu tajuntaani yksitotinen sanonta: ”Hansikkaista juuri se hukattu on onnellisin.” Sellaisia joutavuuksia saattoi kuulla vain onhavalaisessa pubissa tuulisena talviyönä.


Nabokov oli tuolloin – ja on kai vieläkin – ehdonton suosikkikirjailijani. Olin lukenut kaikki Nabokovin suomennetut kirjat ja vähän muutakin. Viime joulun alla oli jälleen innostuttava kun Pale Fire / Kalvas hehku (2014) ilmestyi suomeksi käännettynä. Riensin oitis kirjakauppaan ja ostin kirjan, vaikka nykyään ani harvoin ostan kaunokirjallisuutta. Punnitsin kirjan ja painoa on korpukseen kertynyt peräti 680 grammaa, tosin siinä on kovat kannet. Järeä opus!

Luin kirjan pitkinä talviöinä, pakkasen paukkuessa ja hyisen viiman suhistessa talon nurkissa. Ken ratsastaa ulkona kun on yö? / Läpi viiman ja yön isä lastaan vie. Kristiina Drewsin käännöstyö on erinomaista ja tekee kunniaa kirjailin loistokkaalle kielelle. Ilkikurinen, rienaava ja toisinaan pahanilkinenkin Nabokov on vahvasti läsnä. Tähän saakka Ada on ollut ”parasta mitä olen koskaan lukenut”, mutta en tiedä onko enää. No, ehkä se on vieläkin. Sen verran Nabokovin luoma viehko maailma on mielikuvitustani ärsyttänyt, että maalasin 1996 maalauksen nimeltä Zembla ja 2007 maalauksen Pale Fire.

           (Nyt tälle nimen silti tarvitsen.
           Will, auta! Kalvas hehku. Otan sen.)

           (But this transparent thingum does require
           Some moondrop title. Help me, Will! Pale Fire.)


Runon säkeet 961 ja 962, joissa runoilija hakee apua runoelmansa nimeämiseen. Kommentaattori Kinbote vihjaa, että lukija saattaisi hyvällä tuurilla löytää nimen Shakespearen näytelmästä Timon Ateenalainen – ja toki se löytyykin. Itse Kinbote ei voi sitä tarkistaa, koska kirjoittaa kommentaariaan paenneena johonkin ”hevonkuuseen”. Mutta sitä ei Kinbote tiedä (eikä tiennyt Nabokovkaan), että nykyään tällaiset ongelmat ratkeavat tuossa tuokiossa googlaamalla. Se on kaventanut huomattavasti kuilua lukijan ja pirullisia viittauksia viljelevän kirjailijan välillä.

The sun's a thief, and with his great attraction
Robs the vast sea; the moon's an arrant thief,
And her
PALE FIRE she snatches from the sun;
The sea's a thief, whose liquid surge resolves
The moon into salt tears; the earth's a thief,
That feeds and breeds by a composture stoln
From general excrement: each thing's a thief:
The laws, your curb and whip, in their rough power
Have uncheckt theft.
     William Shakespeare, Timon of Athens


Lähes parasta tekstiä, mitä kukaan koskaan on lukenut. Kinboten mieleen nousee ”se Timon Ateenalaisen kohta (IV näytös, 3 kohtaus), jossa misantrooppi puhuu kolmelle ryövärille.” Kinbote toteaa, että syrjäisen sijaintinsa takia hän joutuu tarjoamaan lukijalle (vain) zemblankielisestä runoversiosta laatimansa käännöksen, ”joka toivoakseni suurin piirtein välittää tekstin sisällön, tai on ainakin uskollinen sen hengelle”:

Aurinko on varas: se huijaa merta
ja ryöstää sen. Kuu on varas:
se vie hopeisen valonsa auringolta.
Meri on varas: se upottaa syliinsä kuun.


Nabokovin lukeminen saattaa olla piinallista niille, jotka haluavat todellisuuden olen todellisuutta ja fiktion fiktiota. Nabokoville todellisuus on niin laaja-alaista, että se sisältää fiktionkin. Loistava lauseenkuljetus ja huikea mielikuvituksen lento pyhittää kaikki keinot.
Juuri tähän kysymykseen on tarttunut pragmatisti Richard Rorty teoksessaan Contingency, Irony and Solidarity (1989). Kirjan kolmas osa Cruelty and Solidarity käsittelee kahta kirjailijaa, Nabokovia ja Orwellia, julmuuden ja moraalisen piittaamattomuuden näkökulmasta. Mikä lie saikaan filosofin pimahtamaan, mutta ajatustensa karheudessa ja kirjallisessa ilmaisussaan Rorty lähestyy lähes nabokovilaisia sfäärejä.

Maailmankirjallisuuden julmureiden ja epäihmisten trio löytyy nimenomaan Nabokovin kirjoista: Lolitan (1955) Humbert Humbert, Kalvaan hehkun (1962/2014) Charles Kinbote ja Adan (1969) Van Veen. Rorty antaa ymmärtää, että näitä veijareita löytyisi enemmänkin Nabokovin kirjoista, mutta pysytään nyt näissä. Välinpitämättömyys on näiden sankareiden perussynti. Rorty ei voi hyväksyä Nabokovin kaltaisten taiteellisten nerojen yläilmoissa leijumista – kuolemattomuutta tavoitellen ja viis veisaten maan matosista. Rortyn mukaan nämä kirjat edustavat paatunutta välinpitämättömyyttä sellaisessa mittakaavassa, ettei mikään muu kirjallisuus maailmassa siihen yllä.

Ihmisten elämää ja maailmaa ylittäviä ylimaallisia ideoita ei ole olemassakaan, vaikka taide saakin meidät uskomaan moraliteeteista riippumattomaan jumalaiseen kirjoittamiseen, joka ilman epäilyksen häivääkään kuittaa sisällön esteettisellä muodolla ja (sattumuksien suossa rypevän) ihmiselämän virtuoosisella kielellä. Kalvaassa hehkussa on siirrytty outoon maailmaan, jossa sääli ja myötäelämisen kyky ovat tyystin kadonneet esteettisen pelin koukeroihin, kuten Rorty huomauttaa. Tätä peliä pelaavat niin Kinbote kuin myös runoilija John Shade, jonka tyttären kuolemaan tässä yhteydessä viitataan. Rorty haluaa palauttaa meidät maanläheisen arkisen kauneuden piiriin, jossa esteettisesti arvokasta on se, mikä on myös ihmisten kannalta hyödyllistä. Jos ja kun meidän ihmisten on tarkoitus tulla ”siksi mitä olemme”, jatkaa Rorty Nietzscheen viitaten, niin tällaiset kieroutuneet ja epäinhimilliset kirjat saattavat vinouttaa koko ”ihmiseksi tulemisen”.

Mutta kertovatko näiden kirjojen mielikuvitushenkilöiden ominaisuudet Nabokovin sielunelämästä yhtään mitään. On todella naiivia ja kaukaa haettua urputtaa, että näiden päähenkilöiden toimet eräiltä osin muistuttavat professori Nabokovin toimia kirjallisuuden piirissä. Tässä kohtaa tekisi mieli heittää pöytään Rortyn kuittaus Decartesin tunnetusta aksioomasta hyvin nabokovmaiseen tyyliin: ”Vaikka ajattelisinkin, mitä en tee, se ei osoittaisi, että olen olemassa.”

Googlaamalla huomasin sellaisenkin ihmeen, että Nabokovin Pale Fire on ilmestynyt myös Rortyn johdannolla varustettuna laitoksena (1992). Veljekset kuin ilvekset!


Vladimir Nabokov: Pale Fire, Penguin Books, 1973.
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku, suom. Kristiina Drews, Gummerus, 2014.
Richard Rorty: Contingency, Irony and Solidarity, Cambridge University Press, 1989.

     Pale Fire, 2007, akryyli kankaalla, 200x150 cm. Kuva SJT.