VALOKUVIA

Meidän on luotava itsemme, kuten taideteos luodaan!

Michel Foucault

1.

Tuntemattoman kuvaajan ottamassa valokuvassa vuodelta 1914 Duchampin veljekset, maalarit Marcel, Jacques (Villon) ja kuvanveistäjä Raymond istuvat puutarhassa hyvin istuvissa tummissa puvuissaan tyylikkäinä kuin siltainsinöörit ikään. Lehdettömistä puista päätellen on kevät tai syksy. Veljesten keskellä istuu pitkäkarvainen koira. Nurmikolle on paiskattu leveälierinen hatunreuhka – ehkä se on tuntemattomaksi jääneen kuvaajan. Kaikilla kolmella miehellä on vakavan salaperäiset ilmeet ja katseet suunnattuna suoraan kameraan. Marcel tasapainoilee korituolilla – ei ole vaikea päätellä, että juuri hän ei voi sietää retinaalista maalaustaidetta. Musiikissa häntä inhottaa primitiivinen kissansuolien venytys. Jäljelle jää vain runous.

Ei ole ratkaisua, vaan eipä ole ongelmaakaan!

2.

Vuonna 1912 Marinetti, Boccioni, Carrà, Russolo ja Severini matkustivat Pariisin. He tutustuivat analyyttiseksi kubismiksi kutsuttuun taidesuuntaukseen; se teki suuren vaikutuksen näihin vakavamielisiin miehiin. Boccionin vaatimuksesta he päättivät kotiin päästyään aloittaa kaiken alusta – heidän taiteensa ei ollut vielä tarpeeksi futuristista syntymässä olevaa uutta uljasta maailmaa varten.

Valokuvassa he seisovat jollakin Pariisin yksitoikkoisista kaduista. He näyttävät joukolta hassunkurisia virkamiehiä tai lääkäreitä pyöreäperäisissä hatuissaan. Severini, joka ei vielä ollut häväissyt itseään menemällä lapsen kanssa naimisiin, seisoo kuvan oikeassa laidassa pienenä ja vaatimattomana, kuin valon kumaraan painamana. Marinetti, joukon pisin, seisoo keskimmäisenä toinen käsi pitkän päällystakin taskussa. Tapansa mukaan Marinettilla on rusetti, muilla on solmiot ja valkoiset kaulaliinat. Carràlla on tummat lasit, hänessä on aimo annos huikentelevaa kelmiä. Hän on myös ainoa jolla on kävelykeppi. Russololla on jokin paketti kainalossa.

3.

Gino Severini oli lyhyenläntä mies, hän käytti mieluusti monokkelia ja korkeaa hattua – ainakin valokuvissa. Häävalokuvassa vuodelta 1913 Severini näyttää ylipuetulta pikkupojalta ja hänen uusi vaimonsa, vain 16-vuotias Jeanne Fort – runoilija Paul Fortin tytär – näyttää pukuleikeistään karanneelta pikkutytöltä. Mutta tämäkään ei ollut Ginon päivä. Tilaisuuden varastivat tuntematon mustaviiksinen miehenroikale ja kuvan oikeassa laidassa eksistoiva demonisen kaunis La Marchesa Casati.

Vaati suurta rohkeutta Ginolta viedä tuore vaimonsa ensimmäistä kertaa futuristien kansoittamaan kapakkaan. Boccioni iski kuin kyy, hän sanoi Severinin häpäisseen niin itsensä kuin taiteensakin. Carrà oli niin suunniltaan järkytyksestä, ettei hän saanut sanotuksi mitään vaan oksensi pöydälle. Vaimo-Jean, tuo 16-vuotias tytönhupakko, itki vuolaasti Ginon olkapäätä vasten, kun isot rumat miehet tekivät pilkkaa rakkaudesta ja avioliitosta.

Paikalla olivat myös futuristisen seksin vapaamatkustajat Ida ja Bianchina; he olivat antaneet ”sulonsa” auliisti liikkeen käyttöön, sillä he eivät tunteneet rakkaudennälkää – tuota eurooppalaisen itsetunnon luhistanutta vitsausta. Ehkäpä hekin sanoivat jotakin. Joku muisti heidän sanoneen yhteen ääneen: ”Böö.”

4.

Mina Loy oli myös seksuaalisen vapauden asialla, feministisessä manifestissaan hän vastusti mm. miesten ja naisten tasa-arvoa. Hän oli osallistunut maalauksillaan Pariisin syyssalonkiin jo 1906. Mutta vasta futurismin teräksen raikas kosketus sytytti Mina Loyssa runoilijan. Siitä huolimatta hän sanoi suoraan Marinettille, mitä mieltä hän oli tämän miehisestä uhosta ja verenkatkuista raivoa nostattavasta liikkeestään. Loy suuntasi katseensa meluisesta ja mekaanisesta konemaailmasta kohti seksuaalisen vapautumisen energiakenttiä.

James Joyce, Ezra Pound ja T. S. Eliot olivat jo varhaisessa vaiheessa liittyneet Mina Loyn ihailijakaartiin. Pound intoutui jopa lausumaan, että ainoat ”nykyään” julkaisukelpoista tekstiä tuottavat amerikkalaiset olivat Mina Loy ja William Carlos Williams. Itseään ja Eliotia hän ei lukenut amerikkalaisiin, vaan pikemminkin englantilaisiin herrasmiesrunoilijoihin, vaikka molemmat olivatkin kotoisin jostakin Keskilännen takahikiältä. Joskus 1920-luvun alussa Pariisissa otetussa valokuvassa seisoksivat Jane Heap, Mina Loy ja Ezra Pound, jolla on jalat tiukasti ristissä ikään kuin hänellä olisi vessahätä.

Ei ole sellaista varmuutta,

johon voisi kiinnittää kohtalonsa!

5.

Luigi Russolo antoi suuren melukonserttinsa L'arte dei rumori: Gran concerto futurista d'intonarumori Teatro dal Vermessa, Roomassa 1914. Tuntemattomassa paikassa otetussa valokuvassa poseeraavat Russolo ja Piatti uusien melusoittimiensa ympäröiminä. He eivät katso kameraan; he näyttävät vaatimattomilta tiedemiehiltä, jotka eivät ylpeile saavutuksillaan. Huone on täynnä kummallisia tasasivuisia laatikoita, joista sojottaa suuria äänen vahvistamiseen tarkoitettuja lieriöitä. Uusia maailmoja avaava Art of Noises -konsertti pidettiin Lontoossa 1914. Paikalle olleen Ezra Poundin mielestä esitys kuulosti sumutorvessa möyryäviltä kuolleilta kissoilta (jälleen kissat!). Marinetti puolestaan totesi lontoolaisintellektuellien suhtautumisesta melumusiikkiin: ”Kuin olisi näyttänyt ensimmäistä höyrykonetta lehmälaumalle.”

Vain kauneuden loisto (claritas) saa muodon erottumaan maailman (aineen) muodottomasta massasta. Valokuva ei tällaista loiston hehkua tarjoa, päinvastoin, valokuva näyttäytyy vain poissaolonsa kautta, ei läsnä olevana ajallis-paikallisena fragmenttina. Kaiken tämän valossa – aina Platonista Duchampiin saakka – näytti täysin mahdottomalta, että valokuvausta tultaisiin koskaan keksimään. Mikä oli tietysti harmillista – tai mikä harmi se nyt oli – paitsi niiden onnettomien kannalta jotka olivat jo ehtineet perustaa valokuvausstudion litkuineen ja latkuineen, ja jotka aikoivat hankkia sillä elantonsa.

Kaikkien aikojen ensimmäinen valokuva on Velásquezin Las Meninas (1656), jonka ylöspano suorastaan huutaa kameraa paikalle. Teoksen sommittelussa ei ole kyse mistään ”katseiden leikistä”, vaan juuri tuolla tavoin teennäisesti poseerataan kameralle. Ja lopulta kuva napataan vitkalaukaisimella, että kuvaaja itsekin suteineen ja paletteineen ehtii rynnätä kuvaan mukaan. Ja kuten valokuvassa aina, jotkin eivät malta pysyä paikoillaan edes viittä sekuntia, vaan vilkuilevat jo muualle. Tietenkään ei pidä mennä kovin lähelle Velásquezin maalausta tai koko illuusio katoaa – hänhän sotki väriä kuin Pollock ikään.

On sanottu, että valokuva valokuvana keksittiin vasta 1970-luvulla. Mutta nyt on jo korkea aika sanoa, että valokuva (jopa ilman kuvaa) keksittiin vasta 2000-luvulla digitaalisen kuvan myötä. Valokuvaa vaivannut autenttisuuden ongelma on tekniikan ja kuvien jakelukanavien kehittyessä on jo kirjaimellisesti karannut avaruuteen. Alkuperäisyyden ja tekijän läsnäolon etsintä valokuvasta on mieletöntä puuhaa. Valokuvaa ei itsenäisenä mediumina ole edes olemassa, se on aina jonkun toisen asialla. Autenttisuuden ongelmaa ei valokuvan yhteydessä enää edes mainita – oletetaan tai annetaan ymmärtää, että mekaanisen jäljentämisen ja digitaalisten bittien takana on jotakin alkuperäistä, jos ei muuten niin ajan kulumisen ja kuvan huonontumisen (vanhentumisen) myötä syntyvää.

Valokuvan ”auraa” on etsitty myös maalaustaiteen tekniikoita ja terminologiaa hyväksi käyttäen. Valokuva on aina pelkästään kuva, kun taas maalaus ei ole koskaan pelkkä kuva – ja useimmiten ei kuva lainkaan.

6.

Silkeborgilaiset muistavat yhä kuin eilisen aamun, kun Asger Jorn nousi moottoripyörän selkään ja huristeli Pariisiin vuonna 1936. Hän aikoi opiskella maalaukseen heittäytymisen taitoa Kandinskyn johdolla mutta päätyi Légerin oppilaaksi, vaan hällä väliä. Tanskalaisilla on puolellaan niin sanottu Kierkegaardin positio, kyky hypätä suin päin tuntemattomaan – tai siis mihin tahansa! Ja maalari jos kuka tarvitsi tuota kykyä hypätä yhä uudelleen ja uudelleen yhä kauemmas ja kauemmas. Kuten Carl-Henning Pedersen kuvasi maalauksen tekemisen vaikeutta.

Kolme vuotta myöhemmin 1939 Carl-Henning Pedersen käveli Pariisiin tutkiakseen Picasson ja Matissen maalauksia. Hänen sieraimissaan eivät bensiininkatkut aiheuttaneet värinöitä, vaan korkea taivas ja lumoavat keväiset kunnaat saivat hänen runosuonensa sykkimään.

          

Aurinko paistaa

       kun kävelet taivaan alla

ja etsit kohtalosi pyörää

       ohjaamaan vaunujesi kulkua.

Vääjäämättömästi olen hukannut sen valokuvan, jossa Pedersen odottaa vaimonsa Else Alfeltin kanssa Kööpenhaminan asemalla Amsterdamin junaa, josta juuri on noussut kolme matkasaarnaajan näköistä maalaria: Appel, Corneille ja Constant. On sumuinen aamu 1948 – siis siinä valokuvassa, jos oikein muistan – ja kaikilla näillä junasta tulleilla on liikuttavan huonosti pakatut taulupaketit kainaloissaan. Nämä tulevat ”cobralaiset” ovat aikeissa pitää näyttelyn, jota kukaan ei halua nähdä. Myöhemmin ajat kyllä muuttuivat niin kuin ne aina muuttuvat – hyviksi tai huonoiksi.

7.

Plataanien läpinäkymättömissä lehvästöissä laulukaskaat rummuttavat tymbaaleitaan ja korviahuumaava soidinmeteli kaikuu kukkulalta kukkulalle. Illan varjojen jo tummuessa taiteilijat, runoilijat ja sekalaiset älyköt kokoontuvat Bar Gianicoloon. Paolo ja Franco sekoittelevat jo Campari Orange Passion -cocktailejaan. Paremman tekemisen puutteessa reitiltään harhautunut kulkija voi lueskella seiniltä asiakkaiden lähettämiä tervehdyksiä. Useimmat ovat postikortteja tai pieniä piirroksia, mutta runoilija Miller Williams (1930–2015) on soinnutellut pitkähkön runon, jonka lopussa on maailmaa syleilevää nousuhumalaa.

         Then here's the Bar Gianicolo,

         where Good Guys start and end the day,

         where Paolo and Franco know

         a drink to drive a funk away.

         Roman, Angolan, Japanese,

         Swede and Yankee gather here

         with Poles and Finns to shoot the breeze

         and ship a coffee, wine or beer.

Kirjoittaja ”autenttisuutensa ytimessä”. Esposizione Universale Roma 1983. Kuvaajaa ei muista kukaan, ei sen puoleen photosoppaajaakaan. Kuva: Asahi Pentax K2.