LIHANSYÖNNISTÄ III

Top Secret! Suomalaisen lihanjalostuksen nerokkaimpia keksintöjä oli purkitettu ”Sikanauta”. Kuvassa arabimaihin viety Itikan purkittama versio ”Sunrise – Pure Beef, Luncheon Meat” ilman sikaa, pelkkää nautanautaa. Kuva SJT.

Niin usein kuin Herman oli todistanut eläinten ja kalojen teurastamista, hänellä oli ollut aina sama ajatus: käyttäytymisessään eläimiä kohtaan kaikki ihmiset olivat natseja. Ihmiset kykenivät kohtelemaan toisia lajeja niin omahyväisen piittaamattomasti, että se kävi esimerkistä rasististen teorioiden äärimuodoista, periaatteesta jonka mukaan valta antaa oikeuden.

Isaac Bashevis Singer, Vihassa ja rakkaudessa (1991)

”Poissaolevan viittauskohteen läsnäolevaksi tekeminen – sen kuvaaminen, miten eläin kuolee potkien ja huutaen – lamauttaa kulutuksen sekä metaforassa piilevän voiman”, kirjoittaa Carol Adams esseessään Lihan sukupuolipolitiikka. Kätevä keino poistaa elävän eläimen läsnäolo lihatuotteen ”nautintatilanteesta” on määritellä se uudelleen, ahtaassa karsinassa röhkivästä paskalta haisevasta siasta tulee viljapossua, luomukyljyksiä, olutrullaa, nakkeja, liikkiötä ja aladopia. Se tosiasia, että ilman eläimiä ei voi olla lihaa, on toki vielä jossakin tietoisuuden taka-alalla, mutta käsitteenä ”liha” ei enää viittaa kuolleeseen eläimeen.

Ensimmäisen kerran kieltäydyin lihan syömisestä kolmevuotiaana. Eräänä marraskuisena aamuna huomasin järkyttyneenä meidän Oskari-sian roikkuvan halkaistuna ulkorakennuksen kujassa. Tulevina päivinä ei ollut vaikea päätellä, että pöytään ilmestyneet lukuisat liharuoat olivat peräisin Oskarista. Tuohon aikaan lihasta kieltäytyjällä oli ankeat ajat, ei ollut paljon muuta syötävää kuin leipää, kananmunia ja juureksia. Minut houkuteltiin takaisin lihansyöntiin samoin konstein kuin monet kerrat myöhemminkin – jopa aikuisiällä. Joulupöytään nostettu kinkku ei ollutkaan kuulemma Oskaria, vaan sen oli isä ostanut kaupasta. Se oli hyvää kaupan ”lihaa”, jolla ei ollut mitään tekemistä yhdenkään mutaisessa läävässä tonkivan elävän sian kanssa.

Vielä muutama vuosikymmen sitten lihansyönnin saattoi oikeuttaa jämerällä mielipiteellä: ”Ihminen on luontaisesti sekasyöjä, liha on aina kuulunut ihmisen ruokavalioon, sitä paitsi kasviksista ei saa kaikkia tarpeellisia ravintoaineita.” Ja kuten Adams on huomannut lihansyöntiä puolustavat väitteet ovat moninaiset. ”Lihansyönti takaa miesten viriilisyyden.” ”Runsaasti lihaa syövät miehet ovat vahvoja, elinvoimaisia ja kykeneväisiä.” ”Liha antaa häränvoimat.” Kun taas vihannesten syönti tekee miehistä velttoja ja ”naismaisia”. George Beard ehdottaakin, että ihmisten (siis naistenkin) ”tulisi vähentää viljojen sekä kasvisten määrää, jotka ovat evoluutioasteikolla huomattavasti häntä alempana, sekä syödä enemmän eläinperäistä ruokaa, joka on ihmiselle evoluutioasteikolla lähes sukua ja näin ollen helpommin sulavaa”. Pitäisikö tästä vetää sellainen johtopäätös, että omien sukulaistensa syöminen olisi (sitä) kaikkein parasta ihmisen ravintoa.

Mitä suuremman osan päivästä miehet viettävät työpöydän ääressä, sitä enemmän he haluavat vakuuttua miehisyydestään syömällä isoja, verisiä lihankimpaleita, jotka ovat machoilun viimeinen symboli.

Jean Mayer

Ruoka ei ole vain ravintoa vaan sillä on lukemattomia symbolisia merkityksiä, kuten lihaisan lihan merkitys miehisen vallankäytön symbolina. Sanojen man (mies) ja meat (liha) merkitykset eivät ole enää pelkästään yleismerkityksiä, man ei viittaa enää naisiin eikä meat tarkoita vain ruokaa, kuten Adams kirjoittaa. Näkökulma on amerikkalainen ja ehkä nykyään myös eurooppalainen. Lihaa (meat) käytetään viittaamaan asian olennaiseen ja merkityksellisimpään osaan (Arnerican Heritage Dictionary). Asia on pihvi, sanovat jo suomalaisetkin. Adams nostaa esiin sanonnat meat of the matter (asian ytimessä), a meaty question (mehevä kysymys) ja to beef up (mehevöittää). Kun taas sana vegetable (vihannes) on kadottanut kokonaan alkuperäisen merkityksensä eläväisenä ja aktiivisena. Nykyään vihanneksella (vegetable) viitataan passiiviseen, tylsään ja toimettomaan. Kun sanotaan, että joku on kuin vihannes, ei jää epäselväksi mitä sillä tarkoitetaan.

Joidenkin ruokalajien status ajaa ohi pahimpien pelkojenkin. Yksi tällainen omituisuus on Länsi-Afrikassa suurena herkkuna arvostettu keltahekko (keltahedelmälepakko). Erikoista tässä on se, että keltahekkoa pyydetään vuosittain ravinnoksi valtavia määriä, vaikka hyvin tiedetään lepakon kuuluvan Ebola-viruksen kantajiin. (Tiede 11/2014). 

Jalkapalloilijat juovat olutta, koska se on miesten juoma, ja syövät pihviä, koska se on miehen ateria. Koko lihansyönnin terminologia heijastaa tätä maskuliinista vinoumaa, mistä esimerkkejä ovat ”miehen kokoiset annokset” ja ”sankarivoileivät”.

Marty Feldman

Miehisten miesten elämä saa täyttymyksensä rantasaunalla, grillissä tirisee runsaasti makkaraa ja rantavedessä viilenee olutkori. Makkarassa täytyy olla 100 prosenttia lihaa mutta olueksi kelpaa keskikurakin. Tämän tietää mainostajakin ja ylläpitää vuosikymmenestä toiseen tätä miehisen paratiisin haavekuvaa. Mutta nykyään miehet voivat niin halutessaan muuttaa identiteettiään ja tehdä uusi valintoja, kuten Elisa Aaltola kirjoittaa Johdatus eläinfilosofiaan -kirjan (2013) loppusanoissa Lopuksi : Kohti eläintä. ”Eksistentialistit julistivatkin, että olemassaolo tulee ennen essenssiä tai perusolemusta – me siis synnymme vapaina ja voimme itse valita suuntamme.” Nykymies ja ”tosimies” ei enää välttämättä haluakaan nähdä lautasellaan eläintä (lihaa), eikä hän eläimen nähdessään enää välttämättä tartu haulikkoon, vaan kameraan. Kovin toiveikkailta kuulostavat nämä Aaltolan ajatukset, mutta ehkä niissä piilee asian ydin (vegetable of the matter).

Lihansyönnin valintaa ei voi enää oikeuttaa pelkän mielipiteen turvin. Lihantuotannan luvut ovat kammottavia, kuten uudesta Tiede-lehdestä voi lukea (Tiede 12/2014). Maailman käytettävissä olevasta viljelysmaasta 75 prosenttia (Afrikan kokoinen pläntti) on varattu eläinten kasvatukseen. Ja yli puolet viljellystä ruoasta menee tuon valtavan eläinlauman ruokkimiseen. Sadasta viljellyn ravinnon kalorista saadaan eläimistä takaisin: maidossa 40 %, munissa 22 %, kananlihassa 12 %, sianlihassa 10 % ja naudanlihassa 3 %. Onko tässä mitään järkeä, koko kysymys kuulostaa näiden lukujen valossa absurdilta. Ja muutama järjetön luku lisää: intialaiset hukkaavat syömättömäksi jäävässä ruoassa 3 kilokaloria päivässä ja amerikkalaiset 290. Jos amerikkalaisten poisheittämä ruoka syötäisiin, sillä voisi ravita satoja miljoonia ihmisiä.

Aikansa näkyvin filosofi, kirjailija ja saarnamies Voltaire (1694–1778) ei epäröinyt käyttää räväkkää kieltä kuvaillessaan Jumalan, ihmisten ja eläinten välistä liittosopimusta:

Jumala solmimassa liittoa eläinten kanssa! Millainen liitto! Mutta jos hän liittoutuu ihmisen kanssa, miksipä ei eläintenkin? (…) Vaan millaiset olivat sopimusehdot? Kaikki eläimet syökööt toisiaan, ne ravitkoot itseään meidän verellämme ja me niiden verellä. ]a kun olemme syöneet, ryhtykäämme raivokkaasti listimään toisiamme; puuttuu vain, että söisimme kaltaisiamme, heitä jotka olemme omin käsin teurastaneet.

Voltaire

Laula, sisareni kaskas, puputa, jänöveljeni!

Franciscus Assisilainen

Carol Adams: Lihan sukupuolipolitiikka, kirjassa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa Aaltola, suom. Johanna Koskinen, Gaudeamus 2013.

Tiede 12/2014.