LIHANSYÖNNISTÄ I

Lihansyöjä arvioimassa saalistaan. Me söimme kaikki pihapiirin eläimet, vain Mooses-kissa sai viettää kissanpäiviään vailla pelkoa pataan joutumisesta. Pahajoki 1972.

Minä puolestani ihmettelen, minkä taipumuksen vuoksi ja minkä mielentilan vallassa tai minkä päättelyn nojalla ihminen ensimmäisen kerran tahrasi suunsa vereen ja kosketti huulillaan kuolleen eläimen lihaa.

Plutarkhos

Plutarkhoksen (n. 45 – n. 125 jKr.) ankarasti lihansyöntiä (sarkofagiaa) suomiva teos Lihansyönnistä (2004) on antiikin varhaisin säilynyt lihansyönnin kritiikki. Heti kirjoitelmansa alussa kirjoittaja toteaa, ettei kannata ihmetellä sitä, miksi jotkut (kuten esim. Pythagoras) ovat kieltäytyneet syömästä lihaa, vaan sitä mikä on saanut ihmisen ryhtymään niin epätoivoiseen puuhaan kuin lihansyöntiin. Miksi ihmiset syövät lihaa, vaikka luonto tarjoaa yllin kyllin parempiarvoista syötävää. Ateria on aina liian kallis, kun lautasella viruu kuolleen eläimen raato. ”Miksi häntä ei kuvottanut se saaste, johon hän tahrasi itsensä koskettaessaan toisten olentojen haavoja ja imiessään kuoleman tuottaneiden haavojen nesteitä ja veriheraa?”

Mutta ei mikään meitä estä, ei eläimen kauneus, ei äänen vetoava melodisuus, ei neuvokkuus, ei eläinraukkojen elämäntapojen puhtaus eikä hämmästyttävä älykkyys.

Kirjoittaja myöntää, että on ollut vaikeita aikoja, ”kun auringollakaan ei ollut vielä huojumatonta ja vakaata rataa”, jolloin luonnonvastaisesti oli syötävä eläimen lihaa, ”kun kerran söimme mutaakin ja jyrsimme puunkuorta”. Mutta millainen raivo ja kiihko ajaa nykyään ihmisen lihansyöntiin, ”kun teillä on paljon enemmän kuin välttämättä tarvitsette”, kysyy Plutarkhos. ”Mitä kaikkea kasvaakaan teitä varten, mitä satoja korjaatte, mitä rikkauksia pelloilta, mitä nautittavia antimia poimittekaan hedelmäpuista!”

Oi te autuaat, jotka nyt elätte: jumalat rakastavat teitä. Millaisen aikakauden te olette saaneetkaan elääksenne, kun korjaatte ja jaatte keskenänne runsaan osan kaikkea hyvää.

Antiikin aikana syyt eläinten huonoon kohteluun olivat samankaltaisia kuin nykyäänkin. Eläimiä ei koettu tiedostaviksi olioiksi, jotka voisivat kokea kärsimystä teuraspenkissä. Eläinten päästämät kiljaisutkin olivat ”jäsentymättömiä ääniä, eivät pyyntöjä ja rukouksia ja oikeuksien vaatimista”. Ei antiikin aikanakaan lihaa syöty sellaisenaan, vaan kokit ja keittäjät valmistivat kuolleelle raadolle ylösnousemuksen herkullisena ruokalajina. ”Lukuisilla mausteilla poistetaan, muunnetaan ja häivytetään tapetun lihan maku, niin että voidaan pettää omaa makuaistia, jotta se hyväksyisi sellaista mikä on sille vierasta.”

Ja sitten tarvitsemme vielä lisukkeita itse lihaa varten sekoittaen öljyä, viiniä, hunajaa, kastiketta, viinietikkaa ja Syyrian ja Arabian mausteita – ikään kuin palsamoisimme ruumista.

Plutarkhos toteaa, että ruokatavat ovat syvään juurtuneita tottumuksia, ”ei ole helppoa irrottaa lihansyönnin koukkua, johon nautinnonhalu on takertunut ja lävistynyt”. Ravinnontarve ei aja meitä lihansyöntiin, kuten kirjoittaja huomauttaa, ”vaan yltäkylläisyys, hybris ja rikkaus ovat tehneet tästä epänormaalista tavasta nautinnon”. Antiikin aikana uskottiin lihansyönnin vaikuttavan myös ihmisen luonteeseen. Lihansyönti harhauttaa aistit etsimään ”julmia ja epänormaaleja elämyksiä”. ”Kun aistit eivät pysy luonnollisissa rajoissaan, ne tartuttavat toisensa ja johtavat toisensa harhaan ja hillittömyyteen.” Kaiken muun lisäksi lihansyönti aiheuttaa ”murhanhimoa ja elämänväsymystä”.

Ne puolestaan vierottavat meidät juhlallisten sotatanssien, ylevien eleiden ja korkeamman tanssitaiteen, veistoksien ja maalauksien katselemisesta; ne opettavat meidät pitämään tappamista, ihmisten kuolemista, vammautumista ja taisteluja parhaimpina näytöksinä.

Plutarkhos päättää kiistakirjoituksensa eläinten oikeuksien puolustukseen sielunvaelluskommentilla. Eläimilläkin on sielu ja aistit. Joko kieltäydyn syömästä lihaa tai lakkaan uskomasta sielunvaellukseen. Tämä tie ei tämän päivän ”tiedeuskon” valossa enää avaudu, eikä meitä enää vaivaa pelko että lihaa syödessä tulisi pantua poskeensa joku rakas sukulainen. Nykyään ei näin rankkaa tekstiä voisi kirjoittaakaan – niin herkkähipäisiä meistä on tullut. Me olemme kiertäneet lihansyönnin brutaalit piirteet kaunistelluilla myyteillä lihavalmisteiden ekologisuudesta, luomusta ja ties mistä. Ehkäpä me emme enää kaupan lihatiskillä edes tunnista lihaa lihaksi. Sitä paitsi nykylihansyöntiä hallitsee ja ylläpitää jo ajat sitten luonnon kantokyvyn ohittanut megalomaaninen teollinen lihantuotanto, jonka hiilijalanjälki on jo suurempi kuin koko maailman liikenteen.

Ne, jotka takoivat matkamiehelle miekan, söivät ensimmäisenä kyntävän härän. ”Kun tappaminen oli alkanut näistä eläimistä ja tullut tavaksi, se kohdistui vetohärkään, kesytettyyn lampaaseen ja taloa vartioivaan kukkoon. Vähitellen meidän verenhimomme yltyi päätyen ihmisten tappamiseen, sotiin ja murhiin.” Plutarkhoksen kirja on vaikuttanut moniin myöhempiin vegetaristeihin, kuten yksi kirjan kääntäjistä Tua Korhonen esseessään kirjoittaa. Percy Bysshe Shelley lainasi Plutarkhoksen tekstiä pitkään filosofiseen runoelmaansa Queen Mab (1813), jonka sarkofagisista tunnelmista ohessa pikkiriikkinen pätkä:

And man, once fleeting o'er the transient scene
Swift as an unremembered vision, stands
Immortal upon earth; no longer now
He slays the lamb that looks him in the face,
And horribly devours his mangled flesh,
Which, still avenging Nature’s broken law,
Kindled all putrid humors in his frame,
All evil passions and all vain belief,
Hatred, despair and loathing in his mind,
The germs of misery, death, disease and crime.

Percy Bysshe Shelley

Plutarkhos: LihansyönnistÄ / Om att äta kött, kääntäneet Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg, Summa 2004.