torstai 18. joulukuuta 2014

JOULUTUNNELMIA


Ellen Ruskinin puupiirroskuvitusta Dylan Thomasin runoteokseen A Child's Christmas in Wales (1954).


It was on the afternoon of the day
of Christmas Eve, and I was in Mrs. Prothero's
garden, waiting for cats, with her son Jim.
It was snowing. It was always snowing at Christmas.
December, in my memory, is white as Lapland,
though there were no reindeers.
Dylan Thomas


Aamuteeveessä toimittajat vastaavat kysymykseen, mikä saa perinteiset joululehdet kukoistamaan vuosikymmenestä toiseen. ”No, tietenkin perinteet, mutta tarvitaan myös uutta twistiä.” Kotilieden (tuon kotien Graalin maljan) toimittaja kertoo fasinoituneensa erityisesti siitä, ”mitä kaikkea piparkakkutaikinasta voi saada aikaan”. Aikakausilehtiä lukemattomana olen täysin hölmistynyt näiden ”huipputoimittajien” kielenparresta, joka tuo mieleen etäisen muistikuvan 1980-luvun juppien puhetavasta. Mitä aikoja tässä oikein eletään!

Paikallisessa ilmaisjakelulehdessä joulupukit, tontut ja pukinmuorit tarjoavat palveluitaan. Tärkein joulupukin määre on raitis, reipas ja luotettava. Pukkien hinnat ovat keskimäärin 50 € per keikka. Pelkän joulutontun (iloinen opiskelijatyttö Karhuvuoren alueelta) saa 40 eurolla. Jotkut pukeistakin polkevat hintoja. Hyllykallion alueella hilluu ”iloinen, ihmisistä ja eläimistäkin pitävä” pukki (jouluhintaan 40 €). Samaan hintaan ilmoittaa tulevansa myös ”laulava pukki Korvatunturilta”. Viisi euroa kalliimpi on ”asiallisen puhelias ja raitis” pukki Törnävän alueella, kuten myös ”autoileva vanhanajan joulupukki” Joupin alueelta. Kallein vaihtoehto on yhdistelmä pukki ja muori tai pukki ja tonttu. Pohjan alueella seikkailevat ”lapsirakkaat” joulupukki ja tonttu (60 €). Joulupukki muoreineen kiertää Pajuluoman (60 €) ja Kultavuoren alueilla (50 €). Myös Kapernaumin joulupukki ja pukinmuori polkevat hintoja (50 €). Vain yksi pukki Nurmon talousalueelta ilmoittaa olevansa ”hauska ja humoristinen” (tuntee lapset nimeltä) (50 €).

Lapsuuden jouluina Pahajoella ei meidän talossa käynyt tilattua joulupukkia kertaakaan, vaikka paikallinen nuorisoseura pukkeja välittikin. Meillä pukkina toimi isä, ja joskus poikkeuksellisesti Arvo-setä, jolla oli aivan oikeat pukinkamppeetkin. Isäni pukki oli minimalistinen, lammasturkki ja karvahattu nurin päin käännettyinä, ei minkäänlaista naamiointia. Silti minä en (eikä sisarenikaan) isää isäksi tunnistanut – pukki mikä pukki. Näkeminen on intentionaalista, me näemme kaiken aina joksikin ja tyydymme oletettuun havaintoon, ellei korjausliike ole aivan välttämätön. Toisinaan kyllä ihmettelin, että taaskaan isä ei ollut paikalla eikä nähnyt mainiota pukkia. Mutta kausaaliseen päättelyketjuun siitä pisteestä oli vielä valovuosien matka. Pakko myöntää etten vieläkään usko kausaalisuuteen muuta kuin kielellisellä tasolla – todellisuudessa mikään ei johdu yhtään mistään. Kausaliteetti on pelkästään tosikkojen jälkikäteistä jaarittelua, kuten seuraavassa käy ilmi.

Eräänä jouluna pukista jäi katkera jälkimaku. Meillä oli lämminvesisäiliön hana sopivasti sellaisella korkeudella, että yletyin siitä laskemaan vettä kissankuppiin ja vesivärimukiin. Veden lorina vaivutti minut useasti eräänlaiseen transsiin ja vettä roiskui lattiallekin. Pukki piti tätä veden kanssa lotraamista erittäin pahana asiana. Pukki heilutti sormea ilmassa ja torui tiukkaan sävyyn vesihanan käyttöäni: ”Ellei se pelleileminen lopu hurauttaa pukki ensi jouluna suoraan naapuriin, ja antaa kaikki lahjat naapurin jukuripäiselle pojalle.” Myöhemmin kysyin isoäidiltä, miten ihmeessä pukki saattoi tietää vesihanasta. Isoäiti puolestaan ihmetteli, miten minä en ollut tunnistanut pukkia. No, kukapa pukin ja pukin salaisuudet tuntisi.

Isäni valmisti myös joululahjat itse, Arvo-sedän toimiessa apulaisena. Yksi talon huoneista oli isäni työhuoneena, verstaana. Sieltä kuului alituinen sahan rouskutus ja höylän suihke. Siellä maalattiin ja lakattiin. Tavallinen ihminen olisi haihtunut niissä höyryissä savuna ilmaan. Askartelu oli saavuttanut suorastaan maaniset mittasuhteet. Samat laitteet ilmestyivät joulusta toiseen erilaisina lahjoina. Yhtenä jouluna meillä oli ties mistä hankittu jäätelömylly, seuraavana jouluna se oli muuntunut kumilankavetoiseksi leikkitraktoriksi, ja sitä seuraavana jouluna samat jäätelömyllyn rattaat pyörittivät ihan oikeaa pesukonetta. Moottoria pesukoneessa ei ollut, joten sitä piti pyörittää kammesta – vaan eihän meille ollut sähköäkään. Paras isäni keksinnöistä oli yksijalkainen silityslauta, jollaista en ole missään muualla nähnyt. En tiedä keksikö hän sen itse vai löysikö mallin jostain kirjasta. Erinomainen silityslauta siitä tuli – se toimii yhä edelleen (jos vain olisi jotakin silitettävää).

Jouluruoat olivat suurin piirtein samaa ruokaa kuin muinakin aikoina, paitsi että sitä oli runsaammin. Ainoa varsinainen jouluruoka oli sianpääsyltty. Meillä leivottiin ruislimppuja ja perunapiirakoita (potatkakkaroi) jokaisena lauantaipäivänä. Pari päivää ennen joulua ruokakomeron hyllyllä kohosivat perunakakkaroiden korkeat kaltevat pinot kuin Pisan tornit. Isoisän sotakaveri lähetti joka vuosi Etelä-Suomesta suuren laatikollisen omenoita, joiden voimallinen tuoksu loi aivan oman joulullisen tunnelman. Piirakoiden leivonnan jäljiltä leivinuuni hehkui kuin miilu, sinne asetettiin savipadassa karjalanpaisti (lihanmurikka, sipuleita ja juureksia) yön ajaksi kypsymään. Seuraavana aamuna paistos oli valmis. Kastoimme heti niiltä seisomilta paistinliemeen (jota ei koskaan suurustettu) perunapiirakoita ja söimme monta isoa kakkaraa posket rasvasta kiiltäen. Se oli juuri se erityinen joulurituaali, vaikka saatoimme sortua siihen jo seuraavan kerran pääsiäisenä. Tämän jälkeen lähdimme isäni kanssa etsimään metsästä täydellistä joulukuusta. Sellaista ei koskaan löytynyt, mutta sellaisen aikaansaadakseen isäni katkoi mukaan sylyllisen kuusenoksia, jotka hän sitten porasi kuusenrunkoon tarvittaviin kohtiin. Kuusi vietiin aattona ensin joulusaunaan sulamaan, jonne se antoi pistävän pihkantuoksunsa, sitten vasta se vietiin tupaan – ja saunasta tultuamme sen koristelimme.

Joulumuisteloista kirjoittaminen on tylsää puuhaa, kuin maalin kuivumista katselisi. Lapsuuden joulut olivat toki jännittäviä tapahtumia talven saartamassa pikkukylässä. Mitään valon juhlia ne eivät olleet, öljylamppu ja muutama kynttilä, myrskylyhty saunamatkaa tai huusireissua varten. Ulkona oli kylmää ja pimeää, luntakin monta metriä. Pelottavat tontut ja muut menninkäiset liikkuivat mustien ikkunoiden takana. Olin jo alakoulussa ensimmäisellä luokalla, kun kylään vedettiin sähköt. Eräänä päivänä tullessani koulusta huomasin ovipieleen ilmestyneen sähkönappulan – tosin niin korkealle että en yltänyt siihen ilman tuolia. Sen jälkeen kaikki oli toisin, tontut hävisivät ja pukit hävisivät, kummitukset ja menninkäiset hävisivät – valoa ne karttoivat kuin myrkkyä.

Joulun alla 1999 Bilbaossa sain eräältä ystävältäni Dylan Thomasin kirjan A Child's Christmas in Wales (1954). Liepeeseen hän oli kirjoittanut: ”Älä sano mitään, ellei se mitä aiot sanoa ole kauniimpaa kuin hiljaisuus.” Niin monta syytä vaieta, ehkäpä kaikki olisi pitänyt jättää silleen. Vaan ihmeelliseltä tuntui, että Bilbaossa oli joulun tunnelmaa haettu kaukaa Walesista, jossa runoilijan lapsuuden jouluina satoi aina lunta kuin Lapissa ikään, ainoastaan porot puuttuivat. Ei poroja ollut Pahajoellakaan – vielä kauempana pohjoisessa – mutta lumikinokset kohosivat maisemassa kuin vuoret. Ei siellä luettu Dylan Thomasin runojakaan, vaikka mahdollista se olisi ollut, sillä kirjan ilmestyessä 1954 olin kuusivuotias. Sinä vuonna vietettiin Pahajoen kylässä viimeistä umpimustaa sähkövalotonta joulua.

Dylan Thomas: A Child's Christmas in Wales (1954).

torstai 11. joulukuuta 2014

LIHANSYÖNNISTÄ III


Top Secret! Suomalaisen lihanjalostuksen nerokkaimpia keksintöjä oli purkitettu ”Sikanauta”. Kuvassa arabimaihin viety Itikan purkittama versio ”Sunrise – Pure Beef, Luncheon Meat” ilman sikaa, pelkkää nautanautaa. Kuva SJT.


Niin usein kuin Herman oli todistanut eläinten ja kalojen teurastamista, hänellä oli ollut aina sama ajatus: käyttäytymisessään eläimiä kohtaan kaikki ihmiset olivat natseja. Ihmiset kykenivät kohtelemaan toisia lajeja niin omahyväisen piittaamattomasti, että se kävi esimerkistä rasististen teorioiden äärimuodoista, periaatteesta jonka mukaan valta antaa oikeuden.
Isaac Bashevis Singer, Vihassa ja rakkaudessa (1991)


”Poissaolevan viittauskohteen läsnäolevaksi tekeminen – sen kuvaaminen, miten eläin kuolee potkien ja huutaen – lamauttaa kulutuksen sekä metaforassa piilevän voiman”, kirjoittaa Carol Adams esseessään Lihan sukupuolipolitiikka. Kätevä keino poistaa elävän eläimen läsnäolo lihatuotteen ”nautintatilanteesta” on määritellä se uudelleen, ahtaassa karsinassa röhkivästä paskalta haisevasta siasta tulee viljapossua, luomukyljyksiä, olutrullaa, nakkeja, liikkiötä ja aladopia. Se tosiasia, että ilman eläimiä ei voi olla lihaa, on toki vielä jossakin tietoisuuden taka-alalla, mutta käsitteenä ”liha” ei enää viittaa kuolleeseen eläimeen.

Ensimmäisen kerran kieltäydyin lihan syömisestä kolmevuotiaana. Eräänä marraskuisena aamuna huomasin järkyttyneenä meidän Oskari-sian roikkuvan halkaistuna ulkorakennuksen kujassa. Tulevina päivinä ei ollut vaikea päätellä, että pöytään ilmestyneet lukuisat liharuoat olivat peräisin Oskarista. Tuohon aikaan lihasta kieltäytyjällä oli ankeat ajat, ei ollut paljon muuta syötävää kuin leipää, kananmunia ja juureksia. Minut houkuteltiin takaisin lihansyöntiin samoin konstein kuin monet kerrat myöhemminkin – jopa aikuisiällä. Joulupöytään nostettu kinkku ei ollutkaan kuulemma Oskaria, vaan sen oli isä ostanut kaupasta. Se oli hyvää kaupan ”lihaa”, jolla ei ollut mitään tekemistä yhdenkään mutaisessa läävässä tonkivan elävän sian kanssa.

Vielä muutama vuosikymmen sitten lihansyönnin saattoi oikeuttaa jämerällä mielipiteellä: ”Ihminen on luontaisesti sekasyöjä, liha on aina kuulunut ihmisen ruokavalioon, sitä paitsi kasviksista ei saa kaikkia tarpeellisia ravintoaineita.” Ja kuten Adams on huomannut lihansyöntiä puolustavat väitteet ovat moninaiset. ”Lihansyönti takaa miesten viriilisyyden.” ”Runsaasti lihaa syövät miehet ovat vahvoja, elinvoimaisia ja kykeneväisiä.” ”Liha antaa häränvoimat.” Kun taas vihannesten syönti tekee miehistä velttoja ja ”naismaisia”. George Beard ehdottaakin, että ihmisten (siis naistenkin) ”tulisi vähentää viljojen sekä kasvisten määrää, jotka ovat evoluutioasteikolla huomattavasti häntä alempana, sekä syödä enemmän eläinperäistä ruokaa, joka on ihmiselle evoluutioasteikolla lähes sukua ja näin ollen helpommin sulavaa”. Pitäisikö tästä vetää sellainen johtopäätös, että omien sukulaistensa syöminen olisi (sitä) kaikkein parasta ihmisen ravintoa.

Mitä suuremman osan päivästä miehet viettävät työpöydän ääressä, sitä enemmän he haluavat vakuuttua miehisyydestään syömällä isoja, verisiä lihankimpaleita, jotka ovat machoilun viimeinen symboli.
Jean Mayer


Ruoka ei ole vain ravintoa vaan sillä on lukemattomia symbolisia merkityksiä, kuten lihaisan lihan merkitys miehisen vallankäytön symbolina. Sanojen man (mies) ja meat (liha) merkitykset eivät ole enää pelkästään yleismerkityksiä, man ei viittaa enää naisiin eikä meat tarkoita vain ruokaa, kuten Adams kirjoittaa. Näkökulma on amerikkalainen ja ehkä nykyään myös eurooppalainen. Lihaa (meat) käytetään viittaamaan asian olennaiseen ja merkityksellisimpään osaan (Arnerican Heritage Dictionary). Asia on pihvi, sanovat jo suomalaisetkin. Adams nostaa esiin sanonnat meat of the matter (asian ytimessä), a meaty question (mehevä kysymys) ja to beef up (mehevöittää). Kun taas sana vegetable (vihannes) on kadottanut kokonaan alkuperäisen merkityksensä eläväisenä ja aktiivisena. Nykyään vihanneksella (vegetable) viitataan passiiviseen, tylsään ja toimettomaan. Kun sanotaan, että joku on kuin vihannes, ei jää epäselväksi mitä sillä tarkoitetaan.


Joidenkin ruokalajien status ajaa ohi pahimpien pelkojenkin. Yksi tällainen omituisuus on Länsi-Afrikassa suurena herkkuna arvostettu keltahekko (keltahedelmälepakko). Erikoista tässä on se, että keltahekkoa pyydetään vuosittain ravinnoksi valtavia määriä, vaikka hyvin tiedetään lepakon kuuluvan Ebola-viruksen kantajiin. (Tiede 11/2014). 

Jalkapalloilijat juovat olutta, koska se on miesten juoma, ja syövät pihviä, koska se on miehen ateria. Koko lihansyönnin terminologia heijastaa tätä maskuliinista vinoumaa, mistä esimerkkejä ovat ”miehen kokoiset annokset” ja ”sankarivoileivät”.
Marty Feldman


Miehisten miesten elämä saa täyttymyksensä rantasaunalla, grillissä tirisee runsaasti makkaraa ja rantavedessä viilenee olutkori. Makkarassa täytyy olla 100 prosenttia lihaa mutta olueksi kelpaa keskikurakin. Tämän tietää mainostajakin ja ylläpitää vuosikymmenestä toiseen tätä miehisen paratiisin haavekuvaa. Mutta nykyään miehet voivat niin halutessaan muuttaa identiteettiään ja tehdä uusi valintoja, kuten Elisa Aaltola kirjoittaa Johdatus eläinfilosofiaan -kirjan (2013) loppusanoissa Lopuksi : Kohti eläintä. ”Eksistentialistit julistivatkin, että olemassaolo tulee ennen essenssiä tai perusolemusta – me siis synnymme vapaina ja voimme itse valita suuntamme.” Nykymies ja ”tosimies” ei enää välttämättä haluakaan nähdä lautasellaan eläintä (lihaa), eikä hän eläimen nähdessään enää välttämättä tartu haulikkoon, vaan kameraan. Kovin toiveikkailta kuulostavat nämä Aaltolan ajatukset, mutta ehkä niissä piilee asian ydin (vegetable of the matter).

Lihansyönnin valintaa ei voi enää oikeuttaa pelkän mielipiteen turvin. Lihantuotannan luvut ovat kammottavia, kuten uudesta Tiede-lehdestä voi lukea (Tiede 12/2014). Maailman käytettävissä olevasta viljelysmaasta 75 prosenttia (Afrikan kokoinen pläntti) on varattu eläinten kasvatukseen. Ja yli puolet viljellystä ruoasta menee tuon valtavan eläinlauman ruokkimiseen. Sadasta viljellyn ravinnon kalorista saadaan eläimistä takaisin: maidossa 40 %, munissa 22 %, kananlihassa 12 %, sianlihassa 10 % ja naudanlihassa 3 %. Onko tässä mitään järkeä, koko kysymys kuulostaa näiden lukujen valossa absurdilta. Ja muutama järjetön luku lisää: intialaiset hukkaavat syömättömäksi jäävässä ruoassa 3 kilokaloria päivässä ja amerikkalaiset 290. Jos amerikkalaisten poisheittämä ruoka syötäisiin, sillä voisi ravita satoja miljoonia ihmisiä.

Aikansa näkyvin filosofi, kirjailija ja saarnamies Voltaire (1694–1778) ei epäröinyt käyttää räväkkää kieltä kuvaillessaan Jumalan, ihmisten ja eläinten välistä liittosopimusta:

Jumala solmimassa liittoa eläinten kanssa! Millainen liitto! Mutta jos hän liittoutuu ihmisen kanssa, miksipä ei eläintenkin? (…) Vaan millaiset olivat sopimusehdot? Kaikki eläimet syökööt toisiaan, ne ravitkoot itseään meidän verellämme ja me niiden verellä. ]a kun olemme syöneet, ryhtykäämme raivokkaasti listimään toisiamme; puuttuu vain, että söisimme kaltaisiamme, heitä jotka olemme omin käsin teurastaneet.
Voltaire

Laula, sisareni kaskas, puputa, jänöveljeni!
Franciscus Assisilainen


Carol Adams: Lihan sukupuolipolitiikka, kirjassa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa Aaltola, suom. Johanna Koskinen, Gaudeamus 2013.
Tiede 12/2014.

lauantai 6. joulukuuta 2014

LIHANSYÖNNISTÄ II


Idylli menneeltä ajalta, Limvuono 1989. Kuva SJT.


Se, mitä minä kutsun ”tekstiksi” sisältää kaikki rakenteet, joita kutsutaan ”todellisiksi”, ”ekonomisiksi”, ”historiallisiksi”, ”sosio-institutionaalisiksi”, lyhyesti sanottuna: kaikki mahdolliset viittauskohteet. Toinen tapa palauttaa mieleen, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”. Se ei tarkoita, että kaikki viittauskohteet ovat lakkautettuja, kiellettyjä ja kielen ympäröimiä niin kuin ihmiset ovat väittäneet tai naiivisti uskoneet, tai väittäneet minun uskovan. Mutta se tarkoittaa, että jokaisella viittauskohteella, kaikella todellisuudella, on erityisen jäljen rakenne ja että tähän ”todelliseen” ei voi viitata muutoin kuin tulkitsevassa kokemuksessa.
Jacques Derrida


Derridan dekonstruktiivinen lukutapa johtaa kolkkoon ajatukseen, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”, ja dekonstruktion jälkeen näyttäisi siltä että myöskään tekstissä ei ole enää yhtään mitään. Todellinen sisältö on ajautunut rivien väleihin ja marginaaleihin. Peruskoulussa opittua lukukäytäntöä – kirjain kirjaimelta ja rivi riviltä – noudattaen tulee ymmärtäneeksi vain sen, mikä olisi pitänyt jo reduktiossa – havaintovaiheessa – sulkeistaa ymmärryksen ulkopuolelle. Jonkinlaista lohtua tuo yllä oleva lainaus, jossa filosofi antaa ympäripyöreästi ymmärtää, ettei hän aivan kokonaan aikonut tyhjentää maailmaa sen asukkaista. Tai ainakaan heidän jättämistään jäljistä – merkeistä – kuten vaikkapa näistä paperinsa hukanneista kirjoitusmerkeistä.

Tunnettu on Derridan kuvaama kohtaus kissan kanssa sijoiltaan nyrjähtäneessä ajassa, jossa filosofi joutuu kohtaamaan eläimen tiedostavassa katseessa oman ”mielenvikaisuutensa teatterin”. Turhaan ei Derrida lainaa Liisa ihmemaassa -kirjan Irvikissaa: ”Me olemme kaikki hulluja täällä. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.” Tällaisella hetkellä on turha yrittää vastata kysymykseen, kuka minä olen? Kysymykseen voi etsiä vastausta ”vasta hulluudesta toipumisen jälkeen, yksilön palattua takaisin itseensä ja saatua älyllisen ryhtinsä takaisin”, kuten Matthew Calarco kirjoitaa esseessään Derrida – Eläimen kiihko. ”On mahdotonta määritellä, kuka minä olen hulluuden hetkellä, sillä minä – käsitetään se sitten subjektina, cogitona, transsendentaalina havainnon kokonaisuutena, transsendentaalina egona tai itsetietoisuutena – ei ole kokonaan paikalla käsittelemässä ja järkeistämässä kokemusta.”

John Bergerin mukaan tällainen ihmisen ja eläimen välinen katseyhteys on nykyään mahdotonta, koska se on sammunut. Eläintarhat ovat tämän sammutetun katseen muistomerkkejä. Tästä voisi päätellä, että Derrida ei kohdannutkaan kotikissassa aitoa ”toiseutta”, vaan tutun perheenjäsenen. Niinpä Deleuze ja Guattari kehottavatkin meitä altistumaan petoeläimille – ulvomaan susien laumassa. Katsomalla tienoota hetkisen öisessä metsässä juoksevan villieläimen silmin. Kunnes jälleen on aika kohdata suuri kyynisyyden hetki, jossa ”tuo ihmiseläimestä palannut julmuus on torjuttu hänen sisäiseen elämäänsä, se on vetäytynyt kauhuissaan hänen yksilöllisyyteensä; se on teljetty valtioon jotta se voitaisiin kesyttää...”

On jälleen aika ryhtyä ulvomaan. Kirjoitin eräässä runossani, että ”ulvomisaikani on jo ohi”. Kuinka väärässä sitä (kotisusi) voikaan olla – sehän on vasta alkamassa!

Elimetöntä ruumista ei voi saavuttaa
eikä sitä saa kiinni: se on raja....
se on (se) osa meitä, jolla matelemme kuin
syöpäläiset, haparoimme kuin sokeat
ja juoksemme kuin hullut.
Deleuze & Guattari


Aristoteles piti kohtuullisena käytäntöä, että järjellinen ihminen söi järjettömät eläimet. Tuomas Akvinolainen juurrutti tämän opin syvälle länsimaiseen kristikansaan – sielulliseen ihmisolentoon verrattuna eläimet olivat pelkkiä välineitä. ”Yleinen tapa puhua 'vain eläimistä' saanee alkunsa juuri ajatuksesta, että ihminen on jollakin tapaa eläimiä täydellisempi ja siksi moraalisesti oikeutettu käyttämään niitä haluamallaan tavalla”, kirjoittaa Elisa Aaltola toimittamansa kirjan Johdatus eläinfilosofiaan (2013) johdannossa Ihminen, eläin vai molemmat?

Nykyään meillä (ihmisillä) on alituisesti kädet kouristuneena eläimen kurkulle, joko vaatimassa hellyyttä ja ystävyyttä (kyseenalaista rakkautta) tai kuristamassa sitä hengiltä aterian korvikkeeksi. Eläimen olemus häilyy jossakin suojeltavan luontokappaleen ja syötävän makunautinnon välimaastossa. Monet ahtaaseen asuntoon teljetyt eläimet elävät mielisairauden kaltaisessa olotilassa. Derridan mukaan eläimiä koskeva kysymys ei kuulu ”Voivatko ne järkeillä?” tai ”Voivatko ne puhua?” vaan ”Voivatko ne kärsiä?”

Calarco listaa joukon eurooppalaisia nykyfilosofeja (Jürgen Habermas, Gianni Vattimo, Emmanuel Levinas, Jean-Francois Lyotard, Giorgio Agamben, Philippe Lacoue-Labarthe), jotka ovat ottaneet voimallisesti kantaa eettisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Jopa vertaamalla tuotantoeläinten karmeaa kohtelua holokaustiin, kuten muiden muassa myös Heidegger ja Adorno. Lihantuotantoa ja jopa eläinsuojelua ”toteutetaan organisoimalla ja käyttämällä hyväksi keinotekoista, helvetillistä ja käytännössä loputonta eloonjääntiä olosuhteissa, joita menneet sukupolvet olisivat pitäneet hirviömäisinä ja hyvän eläinelämän kaikkien normien vastaisina; näin ollen eläimiä tuhotaan niiden jatkuvan olemassaolon ja jopa liikapopulaation avulla”, kirjoittaa Derrida.

Tämä on ymmärrettävästi herättänyt pöyristystä – eläimethän ovat lihantuotannon kantilta katsottuna vain kävelevää ravintoa. Monet sodat olisivat jääneet sotimatta (ja Amerikkakin löytämättä), ellei olisi ollut olemassa tuota itsessään mukana kulkevaa (ja itsensä säilövää) elävää ruokavarastoa. Eläinten huono ja väkivaltainen kohtelu on lisääntynyt eksponentiaalisesti maatalouden koneellistumisen ja lihantuotannon teollistumisen myötä. Derridan mukaan tämä on seurausta ”valtavassa mittakaavassa tapahtuvasta keinosiemennyksestä, yhä julkeammasta perimän manipulaatiosta ja eläimen pelkistämisestä ei vain kulutusta varten tuotetuksi ja yliaktiivisesti lisääntyväksi lihaksi (hormonit, geneettinen risteyttäminen, kloonaaminen ja niin edelleen) vaan myös kaikenlaisiksi muiksi lopputuotteiksi. Kaikki tämä palvelee erästä tiettyä olentoa ja niin kutsuttua ihmisen hyvinvointia.”

Nykyään olemme tulleet jo siihen pisteeseen, että yhä mielikuvituksellisimpien tekniikoiden avulla toteutettu lihan ylituotanto jo uhkaa ihmisen ja koko luomakunnan hyvinvointia. Jälleen on koittamassa ne ajat kun me kunnon ihmiset aloitamme joululihan yökauden kestävän paiston sellaisella hartaudella, että siihen ei omasta takaa tuotettu sähkökään riitä. Siinä silavan tiristessä ja kinkun kypsyessä voimme virkistää mieliämme lukaisemalla Guillevicin runon:

HIRVIÖITÄ

On hirviöitä, jotka ovat hyvin kilttejä,
jotka istuvat viereesi silmät hellyydestä
    ummessa
ja painavat ranteellesi
karvaisen käpälänsä.

Jonakin iltana – kun maailmankaikkeus on yhtä
    purppuraa,
kun kalliot singahtavat takaisin
mielettömille radoilleen.
Ne heräävät.

Guillevic (1942)


Matthew Calarco: Derrida – Eläimen kiihko, kirjassa Johdatus eläinfilosofiaan, toim. Elisa Aaltola, suom. Johanna Koskinen, Gaudeamus 2013.
Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus, Suom. Tapani Kilpeläinen, Tutkijaliitto 2007.

maanantai 1. joulukuuta 2014

LIHANSYÖNNISTÄ I


Lihansyöjä arvioimassa saalistaan. Me söimme kaikki pihapiirin eläimet, vain Mooses-kissa sai viettää kissanpäiviään vailla pelkoa pataan joutumisesta. Pahajoki 1972.


Minä puolestani ihmettelen, minkä taipumuksen vuoksi ja minkä mielentilan vallassa tai minkä päättelyn nojalla ihminen ensimmäisen kerran tahrasi suunsa vereen ja kosketti huulillaan kuolleen eläimen lihaa.
Plutarkhos


Plutarkhoksen (n. 45 – n. 125 jKr.) ankarasti lihansyöntiä (sarkofagiaa) suomiva teos Lihansyönnistä (2004) on antiikin varhaisin säilynyt lihansyönnin kritiikki. Heti kirjoitelmansa alussa kirjoittaja toteaa, ettei kannata ihmetellä sitä, miksi jotkut (kuten esim. Pythagoras) ovat kieltäytyneet syömästä lihaa, vaan sitä mikä on saanut ihmisen ryhtymään niin epätoivoiseen puuhaan kuin lihansyöntiin. Miksi ihmiset syövät lihaa, vaikka luonto tarjoaa yllin kyllin parempiarvoista syötävää. Ateria on aina liian kallis, kun lautasella viruu kuolleen eläimen raato. ”Miksi häntä ei kuvottanut se saaste, johon hän tahrasi itsensä koskettaessaan toisten olentojen haavoja ja imiessään kuoleman tuottaneiden haavojen nesteitä ja veriheraa?”

Mutta ei mikään meitä estä, ei eläimen kauneus, ei äänen vetoava melodisuus, ei neuvokkuus, ei eläinraukkojen elämäntapojen puhtaus eikä hämmästyttävä älykkyys.


Kirjoittaja myöntää, että on ollut vaikeita aikoja, ”kun auringollakaan ei ollut vielä huojumatonta ja vakaata rataa”, jolloin luonnonvastaisesti oli syötävä eläimen lihaa, ”kun kerran söimme mutaakin ja jyrsimme puunkuorta”. Mutta millainen raivo ja kiihko ajaa nykyään ihmisen lihansyöntiin, ”kun teillä on paljon enemmän kuin välttämättä tarvitsette”, kysyy Plutarkhos. ”Mitä kaikkea kasvaakaan teitä varten, mitä satoja korjaatte, mitä rikkauksia pelloilta, mitä nautittavia antimia poimittekaan hedelmäpuista!”

Oi te autuaat, jotka nyt elätte: jumalat rakastavat teitä. Millaisen aikakauden te olette saaneetkaan elääksenne, kun korjaatte ja jaatte keskenänne runsaan osan kaikkea hyvää.


Antiikin aikana syyt eläinten huonoon kohteluun olivat samankaltaisia kuin nykyäänkin. Eläimiä ei koettu tiedostaviksi olioiksi, jotka voisivat kokea kärsimystä teuraspenkissä. Eläinten päästämät kiljaisutkin olivat ”jäsentymättömiä ääniä, eivät pyyntöjä ja rukouksia ja oikeuksien vaatimista”. Ei antiikin aikanakaan lihaa syöty sellaisenaan, vaan kokit ja keittäjät valmistivat kuolleelle raadolle ylösnousemuksen herkullisena ruokalajina. ”Lukuisilla mausteilla poistetaan, muunnetaan ja häivytetään tapetun lihan maku, niin että voidaan pettää omaa makuaistia, jotta se hyväksyisi sellaista mikä on sille vierasta.”

Ja sitten tarvitsemme vielä lisukkeita itse lihaa varten sekoittaen öljyä, viiniä, hunajaa, kastiketta, viinietikkaa ja Syyrian ja Arabian mausteita – ikään kuin palsamoisimme ruumista.


Plutarkhos toteaa, että ruokatavat ovat syvään juurtuneita tottumuksia, ”ei ole helppoa irrottaa lihansyönnin koukkua, johon nautinnonhalu on takertunut ja lävistynyt”. Ravinnontarve ei aja meitä lihansyöntiin, kuten kirjoittaja huomauttaa, ”vaan yltäkylläisyys, hybris ja rikkaus ovat tehneet tästä epänormaalista tavasta nautinnon”. Antiikin aikana uskottiin lihansyönnin vaikuttavan myös ihmisen luonteeseen. Lihansyönti harhauttaa aistit etsimään ”julmia ja epänormaaleja elämyksiä”. ”Kun aistit eivät pysy luonnollisissa rajoissaan, ne tartuttavat toisensa ja johtavat toisensa harhaan ja hillittömyyteen.” Kaiken muun lisäksi lihansyönti aiheuttaa ”murhanhimoa ja elämänväsymystä”.

Ne puolestaan vierottavat meidät juhlallisten sotatanssien, ylevien eleiden ja korkeamman tanssitaiteen, veistoksien ja maalauksien katselemisesta; ne opettavat meidät pitämään tappamista, ihmisten kuolemista, vammautumista ja taisteluja parhaimpina näytöksinä.


Plutarkhos päättää kiistakirjoituksensa eläinten oikeuksien puolustukseen sielunvaelluskommentilla. Eläimilläkin on sielu ja aistit. Joko kieltäydyn syömästä lihaa tai lakkaan uskomasta sielunvaellukseen. Tämä tie ei tämän päivän ”tiedeuskon” valossa enää avaudu, eikä meitä enää vaivaa pelko että lihaa syödessä tulisi pantua poskeensa joku rakas sukulainen. Nykyään ei näin rankkaa tekstiä voisi kirjoittaakaan – niin herkkähipäisiä meistä on tullut. Me olemme kiertäneet lihansyönnin brutaalit piirteet kaunistelluilla myyteillä lihavalmisteiden ekologisuudesta, luomusta ja ties mistä. Ehkäpä me emme enää kaupan lihatiskillä edes tunnista lihaa lihaksi. Sitä paitsi nykylihansyöntiä hallitsee ja ylläpitää jo ajat sitten luonnon kantokyvyn ohittanut megalomaaninen teollinen lihantuotanto, jonka hiilijalanjälki on jo suurempi kuin koko maailman liikenteen.

Ne, jotka takoivat matkamiehelle miekan, söivät ensimmäisenä kyntävän härän. ”Kun tappaminen oli alkanut näistä eläimistä ja tullut tavaksi, se kohdistui vetohärkään, kesytettyyn lampaaseen ja taloa vartioivaan kukkoon. Vähitellen meidän verenhimomme yltyi päätyen ihmisten tappamiseen, sotiin ja murhiin.” Plutarkhoksen kirja on vaikuttanut moniin myöhempiin vegetaristeihin, kuten yksi kirjan kääntäjistä Tua Korhonen esseessään kirjoittaa. Percy Bysshe Shelley lainasi Plutarkhoksen tekstiä pitkään filosofiseen runoelmaansa Queen Mab (1813), jonka sarkofagisista tunnelmista ohessa pikkiriikkinen pätkä:

And man, once fleeting o'er the transient scene
Swift as an unremembered vision, stands
Immortal upon earth; no longer now
He slays the lamb that looks him in the face,
And horribly devours his mangled flesh,
Which, still avenging Nature’s broken law,
Kindled all putrid humors in his frame,
All evil passions and all vain belief,
Hatred, despair and loathing in his mind,
The germs of misery, death, disease and crime.

Percy Bysshe Shelley


Plutarkhos: LihansyönnistÄ / Om att äta kött, kääntäneet Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg, Summa 2004.