TAJUNNAN TAKAMAILLA

Sameli Rajalan rakentama ”Dreamachine” näyttelyssä ”Pohjalainen taide”, Seinäjoki 2006. Kuva SJT.

Joskus joillakin harvoilla, ja suuremmallakin joukolla silloin tällöin, tietty määrä visionäärisen kokemuksen kirkkautta kuitenkin ikään kuin läikähtää yli tavallisen näkökyvyn piiriin ja jokapäiväinen universumi muuttaa muotoaan.

Aldous Huxley

Aldous Huxleyn legendaariset esseet Tajunnan ovet (1954) ja Taivas ja helvetti (1956) on kirjoitettu jo kuusikymmentä vuotta sitten. Suomeksi esseet ilmestyivät yhtenä kirjana 2012. Teksteissään Huxley raportoi meskaliinin avulla valvotuissa oloissa suorittamiaan ”psykedeelisiä matkojaan” tajunnan takaniityille ja ”Antipodisille mantereille”. Huxley ei pidä kokemuksiaan ylitodellisina harhakuvia, vaan ikään kuin kirkastuneena havainnoimisen tilana ja tiivistyneenä todellisuutena. Ja vaikka visionääriset näkymät ovat täyttymyksellisen hurmioituneita, niin näin ei ole aina. Samaa tietä pääse myös helvetin painajaisiin, jolloin ”käytännöllisistä yhteyksistään irrotettu olemisen väkevyys tuntuu uhkaavalta” ja esineiden kiivas läsnäolo ilmentää vain kaaosta ja kauhua.

Jälkimmäisessä esseessään Huxley käsittelee keinoja, joilla tajunnan raskaita ovia voisimme raottaa myös me, jotka emme voi testata laittomia kemiallisia aineita. Erityisen vaikeaa matkailu tajunnan terra incognitaan ei ole, jos nyt ei aivan helppoakaan. Jotkut piipahtavat noilla ”toisilla mantereilla” satunnaisesti ja toiset reissaavat edestakaisin kuin tuttuun kaupunkiin. Huxley varoittaa meitä nykyteknologian vempaimien sokaisemina (siis 60 vuotta sitten!) aliarvioimasta perinteisiä näkyjä tuottavia materiaaleja, sillä ”ensisijaisen tärkeää on löytää jokin turvallinen, helppo ja luotettava menetelmä itsensä ja muiden kuljettamiseksi vanhasta maailmasta uuteen, tuttujen lehmien ja hevosten maanosasta harjakengurujen ja vesinokkaeläinten mantereelle.”

Helpoiten saavutettavissa ovat innovatiivinen taide ja sykähdyttävät luonnonnäkymät. Erityisesti maisema – niin taideteoksena kuin aitona tilan, valon ja värin synergiana – tarjoaa hyvät mahdollisuudet laajempaan havaintokokemukseen. Maisema on jo itsessään avautuneen mielen tila, jonka dynaamisimmatkin osat koostuvat lähinnä pelkästä tyhjyydestä. Maalarin työn kannalta kaikkein tärkeintä maalattavaa ovat juuri nuo objektien väleihin jäävät tyhjät kentät. Huxley pitää maisemaa varsin uutena eurooppalaisena keksintönä. ”Euroopassa maisemamaalaus on kukoistanut vasta neljä tai viisi vuosisataa. Kiinassa ainoastaan tuhat vuotta, Intiassa ei käytännöllisten syiden vuoksi milloinkaan.” Huxleyn selitys maiseman myöhäiselle ilmitulolle on ”maisemarunous” – verbaalinen esitys riitti pitkään korvaamaan tuon tilallisuudessaan hankalasti hahmotettavan kokonaisuuden.

Katsoessaan maisemamaalausta Huxley muistaa (tai jokin ei-minäisyys hänessä muistaa) ”jyrkät kallionkielekkeet, rajattomat lakeudet sekä valoisat taivaat ja meret mielen Antipodeilta”. Tässä yhteydessä on mainittava myös suuria affekteja – mielenliikutuksia – aiheuttava pohjalainen lakeusmaisema, jossa Huxleyta lainaten ”koko laaja maisema kumisee tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan”.

Muutosvoimaisia aiheita ovat myös usvapilviin katoava maisema ja jonkin oudon, väkevän vakaan muodon, kuten sään syömän kiven tai muinaisen, loputtomasta tuulen kanssa kamppailemisesta vääntyneen männyn, yhtäkkinen paljastuminen. Ne nimittäin tietoisesti tai tiedostamatta muistuttavat minua toisen maailman välttämättömästä vieraudesta ja selittämättömyydestä.

Aldous Huxley

Välineellisiä keinoja visionäärisyyden kiihdyttämiseksi ovat hiilidioksidi ja välkkyvä strobovalo, jota esimerkiksi diskoissa käytetään. Metsässä – tai jossakin muualla hiljaisessa paikassa – karjuminen, huutaminen ja laulaminen ovat koeteltuja keinoja hiilidioksidin määrän lisäämiseen verenkierrossa, ja sitä myöten ”näkyjen näkemiseen”. Yksinkertaisinta on meditaatiossakin käytetty hengityksen sääntely ilman mitään näkyvää melskaamista. Pimeässä ja hiljaisessa tilassa (mieluiten askeesissa) meditoiminen on takuuvarma konsti, kuten luolamunkit tietävät. Huxley viittaa Milarepaan ja Pyhään Antoniukseen.

Monet auringonlaskun aikaan metsäisellä tiellä matkanneet ovat havainneet, miten lumoavia visioita voi kokea katsoessaan silmät puolisuljettuina metsän läpi vilkkuvaa auringonvaloa. Näin tapahtui myös Brion Gysinille 1958. ”Valtava tulva voimakkaita kirkkaita värejä räjähti silmäluomieni takana, moniulotteinen kaleidoskooppi pyöri äärettömässä tilassa. Minut oli heitetty ajan ja maailman ulkopuolelle. Kunnes visio äkillisesti lopahti, kun olimme tulleet puiden ohi. Mitä minulle tapahtui?”

Tapahtuma jäi vaivaamaan Gysiniä niin paljon, että 1961 hän rakensi Ian Sommervillen kanssa rei'itetystä sylinteristä, lampusta ja vanhasta levysoittimesta ”ensimmäisen silmät kiinni katsottavan taideteoksen”. Metsäisellä tiellä koettua valoilmiötä jäljittelevän laitteen nimeksi tuli Dreamachine. Näkyjän näkijän kissanpäivät olivat koittaneet, ei muuta kuin napsautti laitteen päälle ja antoi psykedeelisten visioiden lipua ohi joutavana nuokkuvan tajunnan. Pääsin itsekin kokeilemaan laitetta, kun Sameli Rajala rakensi Pohjalainen taide 2006 -näyttelyyn oman Dreamachine-versionsa.

Erikoinen sattuma on, että juuri Brion Gysin lähetti Alice B. Toklasille sittemmin kuuluisaksi tulleen hasiskakkuohjeen. Resepti päätyi myös Toklasin suosittuun keittokirjaan – Alice B. Toklas Brownies. Maistoin kerran Amsterdamissa palasen Alice B. Toklasin kakkua. Ensin sillä ei ollut mitään vaikutusta, mutta myöhemmin kaupungilla vaeltaessani se jumitti katseeni yhteen suuntaan kuin ravihevosella. Kaikki asiat ja esineet olivat suoraan etupuolellani kuin valokuvassa, ja katseeni seurasi näkymän laidassa kuin kamera yksisuuntaisen maailman menoa. Olin tyrmistynyt. Ehkä se johtui kokemuksen puutteesta, miten tahansa, mutta en kaivannut lisää tuollaisia kokemuksia.

Se, että näkee asiat ”sellaisina kuin ne itsessään ovat”, on puhdasta sanoin kuvaamatonta autuutta, kirjoittaa Huxley Platonia mukaillen. Tässä on asian ydin, nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Se on lähes mahdotonta ja vaarallistakin. Käsityksemme todellisuudesta on niin tiukkaan lukkoon lyöty, että sitä ei avaa juuri mikään. Vaikka todellisuus on vain yhteinen sopimus (kompromissi), ja vaikka se on joka hetki luotava uudelleen, niin me varjelemme sitä lain, asetuksin ja sopivaisuusoletuksin, sillä kaikkien tulee olla kuuliaisia yhteiselle todellisuudelle. Kuuliaisuuden takaamiseksi on keksitty ruma sanakin: ”yhteisöllisyys”!

Huxley myöntää ajautuneensa toisinaan runolliseen liioitteluun kuvatessaan ”näkyjen maailmoita”. Valo on häikäisevän hohtavaa ja pienimmätkin kivensirut loistavat kuin timantit. Ja vaikka värit hehkuvat kirkkaina ja puhtaina, ne ovat silti täydellisessä harmoniassa keskenään. Kaikkialla on jalokiviä, eksoottisia kasveja ja outoja myyttisiä olioita. Hyxleyn mukaan visionääri ei juuri koskaan näe mitään ennestään tuttua, vaan ”kaikki on uutta ja ällistyttävää”. Menneisyys ei ole visiomäärin taakkana, kuten on laita unennäkijällä.

Muistan erään aamun lapsuuteni Pahajoelta. Seisoin puutarhan perällä juuri hakatun halkokasan äärellä. Puiden halkaistut pinnat kiilsivät kirkkaina ja tuoreen puun pihkainen tuoksu levisi huumaavana. Auringonvalo sädehti kastehelmissä kuin ensimmäisenä aamuna, sen luoma tilaton tila oli kaikkialla, myös sisäpuolellani. Esineet ja maankamara olivat kadottaneet nimensä, ne olivat olemassa vain minun tahdostani valon ja varjon rajapintoihin vangittuina. Mutta kirjavia kiviä, eksoottisia kukkia tai tarunhohtoisia olioita en nähnyt. Perhosta jahtaavalla Mooses-kissallakaan ei ollut minkäänlaisia haluja ryhtyä pussihukaksi tai vesinokkaeläimeksi. Kaikki oli perin tavalliseksi havaittua – nyt vain ikään kuin paljastumisensa tilassa.

Ja vielä yksi tie. Valveen ja unen rajamailla todellisuuden salvat usein laukeavat ja minäisyytensä kadottanut minättömyys voi leijua vapaana todellisuuden takaisissa toisissa maailmoissa. Huxleyn todistuksen mukaan ”visionääristen kokemusten ja unien välillä on merkittävä ero” unien tappioksi. Unet ovat eräänlaista arkitodellisuuden huonoa surrealismia, ja kaiken lisäksi ne ovat värittömiä tai korkeintaan tylsästi väritettyjä. Tähän en osaa sanoa mitään. Joskus olen jonkun unen kirjoittanut yöllä ylös, ja aamulla häpeänpuna poskillani sitä lukenut. Mutta sieltä rajamaastosta olen joskus onnistunut jotakin kaivamaan.

Unen rajamailla ilmestyvät

        oudot äänet ja sahalaitaiset kuvajaiset.

Pimeyden hohtaessa tyhjyyttään

                    valkeampana kuin lumi

        avautuu ruosteenpunainen rosoinen onkalo.

Unohdus ja humala,

       unennäkijän epätodennäköinen valinta.

Epäröinnin ja tunnistuksen hetkellä

                   havainto vetäytyy paljaana

       aavemaisen puuntyngän suojiin

                  kiinnittämään suuren erehdyksen

                          lahoon kantoon.

Runossa pistää silmään ”valkeampana kuin lumi” hohtava pimeys. Visionäärisissä kokemuksissa on yhtäläisyyksiä, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Huxley vertaa tuota näkyjen näkijän valoa Tiibetiläisessä kuolleiden kirjassa (1979) kuvattuun ”savuiseen valoon” ja Miltonin ”näkyvään pimeyteen”. ”Kaikkein suurinta näkyvyyttä kaikkein suurimmassa hämäryydessä.” Taivas ja helvetti ovat ikään kuin samassa (tajunnan) tilassa, jos on toinen, on myös toinen. Riippuu valmistautumisesta, mielialasta ja viime kädessä sattumasta kumpaan ”autuuteen” epätodennäköinen näkyjen matkaaja putkahtaa.

Monia kysymyksiä jää yhä kysymättä. Kuten sekin, millaista musiikkia Huxleyn ”sisäavaruudessa” soi? Kenen musiikista hän sanoi: ”Tämä voi olla vain yhtä helvettiä?”

Mutta ei voi mitään, tyhjä kangas vartoo telineessä ”viheliäisempänä ja tiukemmin suljettuna kuin tietoiseen persoonan vangittu maailma”.

Aldous Huxley: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti, suom. Ville-Juhani Sutinen, Like 2012.

”Maisema on jo itsessään avautuneen mielen tila.” Charlottenlund 2002, Kuva ja kuvankäsittely SJT.