perjantai 21. marraskuuta 2014

MATKALLA MÄNTTÄÄN




Älä vaadi, että asiat tapahtuvat niin kuin sinä toivot, vaan toivo niiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat.
Epiktetos


Bussi kulkee kepeästi, aurinko paistaa ja keli on kuivan rapeaa. Pitkät varjot lankeavat yli viheriöivien nurmikoiden ja pysähtyvät lopulta laikuttamaan rakennusten seiniä. Nopeasti kaupunki vaihtuu metsäksi ja metsä suoksi. Tien vieressä juoksee kiviaitaa ja kuusiaitaa ja lopulta pelkkää ojaa. Yhtäkkiä sää muuttuu. Tasainen pilvipeite kattaa taivaan ja maisema painuu apeaan usvaiseen harmauteen. Siellä täällä tien varressa ja niittyjen laidoilla vilahtaa taloja mustin ikkunoin. On marraskuu puolivälissä. Tähän aikaan vuodesta pitäisi olla jo lunta maassa.

Peräseinäjoen jälkeen tie seuraa tekojärven pengerrystä – järvestä ei näy vilaustakaan. Kuuran hopeoimat kyntöpellot vaihtuvat kitukasvuiseen metsään. Taivas käy yhä harmaammaksi. Bussi viistoaa Alavuden kaupunkia ja sumeana väreilevän Kirkkojärven tuttua maisemaa. Jo vuonna 1938 nimetty kantatie 66 (tunnetussa laulussa Valtatie 66) kulkee lähes entisillä sijoillaan, mutta oikaisee Lipakolta läpi metsätaipaleen ohittaen näin koko Pahajoen laakson. Edes tienviitta ei viittaa Pahajoen kylään. Vanhan koulutien sieluun saakka syöpyneet mutkat eivät enää pane miettimään matkanteon ja perilletulon maksiimeja – ne ovat jo muistissakin oi'istuneet.

Kirjoitin runon Tie 1960-luvun lopulla. Siinä juuri ajokortin saanut runon minä kiitää kantatie 66:ta kuumassa kesäilmassa Pahajoen kautta etelään päin. Auto – Taunus farmari – oli erityisen huono ajettava, varsinkin ilman lastia. Isäni oli hankkinut sen maalipönttöjen ja työtarvikkeiden rahtaamiseen. Olin jo pari kertaa ajanut sillä ojaan, tosin talven lumilla, joten autoon ei ollut tullut naarmun naarmua. Sellaisella autolla ”kiitäminen” vaati hyvää mielikuvitusta. Runon uho on lainattu Baudelairen runosta Matkaan kutsu.


Vinhaa kyytiä ohitamme Sapsalammin järvenpoukamat ja Herraskosken pittoreskin kanavan. Virroilla jotkut matkalaisista haluavat poiketa Kitusen Kievariin. Maakunta vaihtuu ja samoin vaihtuu myös maisema kallioisemmaksi ja mäkisemmäksi. Metsän seinä on tiivistä ja synkkää kuusikkoa. Jostakin ja ei mistään poikkeava tie on kapeaa ja töyssyistä. Kirjoittamisesta ei tule mitään kynän pomppiessa muistion laidasta laitaan. Käännän taskuradion päälle ja Plácido Domingo kajauttaa suoraan korviini Aquellos ojos verdes. Kaipuun sävelet soivat ankarina ja jostakin mielen syövereistä kumpuava vihreiden silmien muistikuva on suistaa habitukseni tunnemyrskyn kouriin. Vaan maiseman hyväätekevä synkkyys pitää posket kuivina.



Mänttän sekavien tiejärjestelyjen takaa löytyy kuin löytyykin oikea kyltti: Serlachius-museot. Miljöö on viime näkemästä muuttunut paljon, vaivoin tunnistaa tulleensa tuttuun paikkaan. Vanha museo – kartano – näyttää uuden museorakennuksen kainalossa yllättävän pieneltä. Tänä vuonna avatussa laajennusosassa – Paviljongissa – on tilaa ja avaruutta – ja erityisen paljon siellä näyttää olevan pimeää tilaa. Paviljonki kiertyy luontevasti järvenrantaan ja antaa ikkunoiden kautta tilaa maiseman kauneudelle, jota syksyn harmaus ei juurikaan onnistu vähentämään. Näin me kohtaamme sekä luonnon että taiteen yhtäaikaisena elämyksenä – siinä on sellaista lisäbonusta joka ei matkalaisilta jää huomaamatta.



Näyttely Malli ja hullu kuvailija on vaivaa nähden suunniteltu ja ylöspantu. Toteutusta kuvaava käsite ”kokonaistaideteos” on tosin jo ajat sitten poispilattu. Näyttelyssä on runsaasti erinomaisen hienoja maalauksia, ja osin mainio ripustuskin. Mutta pääosin näyttelyseinät on lavastettu ”kokonaisvaltaisesti” valokuvakollaasein ja Riikka Ala-Harjan sepitteellisin tekstein. Taideteokset on upotettu lähes näkymättömiksi noihin outoihin kulisseihin. Tuota pikaa maalauksia ympäröivä meta-aines täyttää katsojakokijan pään ylenpalttisella ymmärryksellä ja kliseisillä kuvailuilla. Nykyään ei enää riitä, että ymmärtää taidetta, on ymmärrettävä myös kuraattoria, museopedagogia, näyttelydramaturgia ja ties ketä kaikkia museoammattien salaperäisiä harjoittajia. Missään ei voi (eikä saa) olla enää taideteoksen kanssa kaksin kesken – se tuntuu suorastaan synniltä!

Mitä tässä enää voi sanoa. Ei mitään. Jos tähän tekstiin on päässyt luikahtamaan jokin mielipide, niin se ei taatusti ole kirjoittajan. Takaan sen!


Tie

Kiidän halki tienoon. Tuuli ulvoo siivekkeissä
       ja maisema vilisee silmissä. Kaasua! Kaasua!
Taivas tai helvetti, väliäkö sillä, kunhan vain
       sensitiivisissä reseptoreissa tärähtää.
Siinä meni mummola, Pahajoen koulu ja Korpisen kauppa,
       Sapsalampi, Virrat ja Jäminkipohja!

Auto ei makaa, ei seiso eikä istu – autolla on oma
       paikalla olemisen eksistenssinsä. Se on pysäköity.
Siinä se on rannassa – olen sen siihen pysäköinyt,
       auringonpaahtamalle soratielle. Ja metsä puhui,
kun kirkas järvensilmä kimmelsi metsän läpi,
       höpisi omiaan, uhkasi kasvaa tien umpeen!

                SJT (Pahajoki 1966)



lauantai 8. marraskuuta 2014

TAJUNNAN TAKAMAILLA


Sameli Rajalan rakentama ”Dreamachine” näyttelyssä ”Pohjalainen taide”, Seinäjoki 2006. Kuva SJT.


Joskus joillakin harvoilla, ja suuremmallakin joukolla silloin tällöin, tietty määrä visionäärisen kokemuksen kirkkautta kuitenkin ikään kuin läikähtää yli tavallisen näkökyvyn piiriin ja jokapäiväinen universumi muuttaa muotoaan.
Aldous Huxley


Aldous Huxleyn legendaariset esseet Tajunnan ovet (1954) ja Taivas ja helvetti (1956) on kirjoitettu jo kuusikymmentä vuotta sitten. Suomeksi esseet ilmestyivät yhtenä kirjana 2012. Teksteissään Huxley raportoi meskaliinin avulla valvotuissa oloissa suorittamiaan ”psykedeelisiä matkojaan” tajunnan takaniityille ja ”Antipodisille mantereille”. Huxley ei pidä kokemuksiaan ylitodellisina harhakuvia, vaan ikään kuin kirkastuneena havainnoimisen tilana ja tiivistyneenä todellisuutena. Ja vaikka visionääriset näkymät ovat täyttymyksellisen hurmioituneita, niin näin ei ole aina. Samaa tietä pääse myös helvetin painajaisiin, jolloin ”käytännöllisistä yhteyksistään irrotettu olemisen väkevyys tuntuu uhkaavalta” ja esineiden kiivas läsnäolo ilmentää vain kaaosta ja kauhua.

Jälkimmäisessä esseessään Huxley käsittelee keinoja, joilla tajunnan raskaita ovia voisimme raottaa myös me, jotka emme voi testata laittomia kemiallisia aineita. Erityisen vaikeaa matkailu tajunnan terra incognitaan ei ole, jos nyt ei aivan helppoakaan. Jotkut piipahtavat noilla ”toisilla mantereilla” satunnaisesti ja toiset reissaavat edestakaisin kuin tuttuun kaupunkiin. Huxley varoittaa meitä nykyteknologian vempaimien sokaisemina (siis 60 vuotta sitten!) aliarvioimasta perinteisiä näkyjä tuottavia materiaaleja, sillä ”ensisijaisen tärkeää on löytää jokin turvallinen, helppo ja luotettava menetelmä itsensä ja muiden kuljettamiseksi vanhasta maailmasta uuteen, tuttujen lehmien ja hevosten maanosasta harjakengurujen ja vesinokkaeläinten mantereelle.”

Helpoiten saavutettavissa ovat innovatiivinen taide ja sykähdyttävät luonnonnäkymät. Erityisesti maisema – niin taideteoksena kuin aitona tilan, valon ja värin synergiana – tarjoaa hyvät mahdollisuudet laajempaan havaintokokemukseen. Maisema on jo itsessään avautuneen mielen tila, jonka dynaamisimmatkin osat koostuvat lähinnä pelkästä tyhjyydestä. Maalarin työn kannalta kaikkein tärkeintä maalattavaa ovat juuri nuo objektien väleihin jäävät tyhjät kentät. Huxley pitää maisemaa varsin uutena eurooppalaisena keksintönä. ”Euroopassa maisemamaalaus on kukoistanut vasta neljä tai viisi vuosisataa. Kiinassa ainoastaan tuhat vuotta, Intiassa ei käytännöllisten syiden vuoksi milloinkaan.” Huxleyn selitys maiseman myöhäiselle ilmitulolle on ”maisemarunous” – verbaalinen esitys riitti pitkään korvaamaan tuon tilallisuudessaan hankalasti hahmotettavan kokonaisuuden.

Katsoessaan maisemamaalausta Huxley muistaa (tai jokin ei-minäisyys hänessä muistaa) ”jyrkät kallionkielekkeet, rajattomat lakeudet sekä valoisat taivaat ja meret mielen Antipodeilta”. Tässä yhteydessä on mainittava myös suuria affekteja – mielenliikutuksia – aiheuttava pohjalainen lakeusmaisema, jossa Huxleyta lainaten ”koko laaja maisema kumisee tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan”.

Muutosvoimaisia aiheita ovat myös usvapilviin katoava maisema ja jonkin oudon, väkevän vakaan muodon, kuten sään syömän kiven tai muinaisen, loputtomasta tuulen kanssa kamppailemisesta vääntyneen männyn, yhtäkkinen paljastuminen. Ne nimittäin tietoisesti tai tiedostamatta muistuttavat minua toisen maailman välttämättömästä vieraudesta ja selittämättömyydestä.
Aldous Huxley


Välineellisiä keinoja visionäärisyyden kiihdyttämiseksi ovat hiilidioksidi ja välkkyvä strobovalo, jota esimerkiksi diskoissa käytetään. Metsässä – tai jossakin muualla hiljaisessa paikassa – karjuminen, huutaminen ja laulaminen ovat koeteltuja keinoja hiilidioksidin määrän lisäämiseen verenkierrossa, ja sitä myöten ”näkyjen näkemiseen”. Yksinkertaisinta on meditaatiossakin käytetty hengityksen sääntely ilma mitään näkyvää melskaamista. Pimeässä ja hiljaisessa tilassa (mieluiten askeesissa) meditoiminen on takuuvarma konsti, kuten luolamunkit tietävät. Huxley viittaa Milarepaan ja Pyhään Antoniukseen.

Monet auringonlaskun aikaan metsäisellä tiellä matkanneet ovat havainneet, miten lumoavia visioita voi kokea katsoessaan silmät puolisuljettuina metsän läpi vilkkuvaa auringonvaloa. Näin tapahtui myös Brion Gysinille 1958. ”Valtava tulva voimakkaita kirkkaita värejä räjähti silmäluomieni takana, moniulotteinen kaleidoskooppi pyöri äärettömässä tilassa. Minut oli heitetty ajan ja maailman ulkopuolelle. Kunnes visio äkillisesti lopahti, kun olimme tulleet puiden ohi. Mitä minulle tapahtui?”

Tapahtuma jäi vaivaamaan Gysiniä niin paljon, että 1961 hän rakensi Ian Sommervillen kanssa rei'itetystä sylinteristä, lampusta ja vanhasta levysoittimesta ”ensimmäisen silmät kiinni katsottavan taideteoksen”. Metsäisellä tiellä koettua valoilmiötä jäljittelevän laitteen nimeksi tuli Dreamachine. Näkyjän näkijän kissanpäivät olivat koittaneet, ei muuta kuin napsautti laitteen päälle ja antoi psykedeelisten visioiden lipua ohi joutavana nuokkuvan tajunnan. Pääsin itsekin kokeilemaan laitetta, kun Sameli Rajala rakensi Pohjalainen taide 2006 -näyttelyyn oman Dreamachine-versionsa.

Erikoinen sattuma on, että juuri Brion Gysin lähetti Alice B. Toklasille sittemmin kuuluisaksi tulleen hasiskakkuohjeen. Resepti päätyi myös Toklasin suosittuun keittokirjaan – Alice B. Toklas Brownies. Maistoin kerran Amsterdamissa palasen Alice B. Toklasin kakkua. Ensin sillä ei ollut mitään vaikutusta, mutta myöhemmin kaupungilla vaeltaessani se jumitti katseeni yhteen suuntaan kuin ravihevosella. Kaikki asiat ja esineet olivat suoraan etupuolellani kuin valokuvassa, ja katseeni seurasi näkymän laidassa kuin kamera yksisuuntaisen maailman menoa. Olin tyrmistynyt. Ehkä se johtui kokemuksen puutteesta, miten tahansa, mutta en kaivannut lisää tuollaisia kokemuksia.

Se, että näkee asiat ”sellaisina kuin ne itsessään ovat”, on puhdasta sanoin kuvaamatonta autuutta, kirjoittaa Huxley Platonia mukaillen. Tässä on asian ydin, nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Se on lähes mahdotonta ja vaarallistakin. Käsityksemme todellisuudesta on niin tiukkaan lukkoon lyöty, että sitä ei avaa juuri mikään. Vaikka todellisuus on vain yhteinen sopimus (kompromissi), ja vaikka se on joka hetki luotava uudelleen, niin me varjelemme sitä lain, asetuksin ja sopivaisuusoletuksin, sillä kaikkien tulee olla kuuliaisia yhteiselle todellisuudelle. Kuuliaisuuden takaamiseksi on keksitty ruma sanakin: ”yhteisöllisyys”!

Huxley myöntää ajautuneensa toisinaan runolliseen liioitteluun kuvatessaan ”näkyjen maailmoita”. Valo on häikäisevän hohtavaa ja pienimmätkin kivensirut loistavat kuin timantit. Ja vaikka värit hehkuvat kirkkaina ja puhtaina, ne ovat silti täydellisessä harmoniassa keskenään. Kaikkialla on jalokiviä, eksoottisia kasveja ja outoja myyttisiä olioita. Hyxleyn mukaan visionääri ei juuri koskaan näe mitään ennestään tuttua, vaan ”kaikki on uutta ja ällistyttävää”. Menneisyys ei ole visiomäärin taakkana, kuten on laita unennäkijällä.

Muistan erään aamun lapsuuteni Pahajoelta. Seisoin puutarhan perällä juuri hakatun halkokasan äärellä. Puiden halkaistut pinnat kiilsivät kirkkaina ja tuoreen puun pihkainen tuoksu levisi huumaavana. Auringonvalo sädehti kastehelmissä kuin ensimmäisenä aamuna, sen luoma tilaton tila oli kaikkialla, myös sisäpuolellani. Esineet ja maankamara olivat kadottaneet nimensä, ne olivat olemassa vain minun tahdostani valon ja varjon rajapintoihin vangittuina. Mutta kirjavia kiviä, eksoottisia kukkia tai tarunhohtoisia olioita en nähnyt. Perhosta jahtaavalla Mooses-kissallakaan ei ollut minkäänlaisia haluja ryhtyä pussihukaksi tai vesinokkaeläimeksi. Kaikki oli perin tavalliseksi havaittua – nyt vain ikään kuin paljastumisensa tilassa.

Ja vielä yksi tie. Valveen ja unen rajamailla todellisuuden salvat usein laukeavat ja minäisyytensä kadottanut minättömyys voi leijua vapaana todellisuuden takaisissa toisissa maailmoissa. Huxleyn todistuksen mukaan ”visionääristen kokemusten ja unien välillä on merkittävä ero” unien tappioksi. Unet ovat eräänlaista arkitodellisuuden huonoa surrealismia, ja kaiken lisäksi ne ovat värittömiä tai korkeintaan tylsästi väritettyjä. Tähän en osaa sanoa mitään. Joskus olen jonkun unen kirjoittanut yöllä ylös, ja aamulla häpeänpuna poskillani sitä lukenut. Mutta sieltä rajamaastosta olen joskus onnistunut jotakin kaivamaan.

Unen rajamailla ilmestyvät
        oudot äänet ja sahalaitaiset kuvajaiset.
Pimeyden hohtaessa tyhjyyttään
                    valkeampana kuin lumi
        avautuu ruosteenpunainen rosoinen onkalo.
Unohdus ja humala,
       unennäkijän epätodennäköinen valinta.
Epäröinnin ja tunnistuksen hetkellä
                   havainto vetäytyy paljaana
       aavemaisen puuntyngän suojiin
                  kiinnittämään suuren erehdyksen
                          lahoon kantoon.


Runossa pistää silmään ”valkeampana kuin lumi” hohtava pimeys. Visionäärisissä kokemuksissa on yhtäläisyyksiä, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Huxley vertaa tuota näkyjen näkijän valoa Tiibetiläisessä kuolleiden kirjassa (1979) kuvattuun ”savuiseen valoon” ja Miltonin ”näkyvään pimeyteen”. ”Kaikkein suurinta näkyvyyttä kaikkein suurimmassa hämäryydessä.” Taivas ja helvetti ovat ikään kuin samassa (tajunnan) tilassa, jos on toinen, on myös toinen. Riippuu valmistautumisesta, mielialasta ja viime kädessä sattumasta kumpaan ”autuuteen” epätodennäköinen näkyjen matkaaja putkahtaa.

Monia kysymyksiä jää yhä kysymättä. Kuten sekin, millaista musiikkia Huxleyn ”sisäavaruudessa” soi? Kenen musiikista hän sanoi: ”Tämä voi olla vain yhtä helvettiä?”
Mutta ei voi mitään, tyhjä kangas vartoo telineessä ”viheliäisempänä ja tiukemmin suljettuna kuin tietoiseen persoonan vangittu maailma”.


Aldous Huxley: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti, suom. Ville-Juhani Sutinen, Like 2012.

Maisema on jo itsessään avautuneen mielen tila.” Charlottenlund 2002, Kuva ja kuvankäsittely SJT.