keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

LORVAILUA PUUTARHASSA


Lorvailua helteisessä puutarhassa. Kuva SJT 2014.


Siksi ihminen ei elä metsän petojen tavoin pelkkien aineellisten olioiden maailmassa vaan merkkien ja symbolien keskellä. Kivi ei ole vain kova kappale, johon törmätään: se on edesmenneen sukulaisen muistomerkki. Liekki ei pelkästään lämmitä tai polta, vaan symboloi ihmiskodin jatkuvuutta: elämän ilon, ravinnon ja suojan lähdettä, johon voi palata satunnaisilta vaelluksilta.
John Dewey

Päivän kolmikymmenasteinen paahde taantuu iltapäivän varjoihin. Suuret puut seisovat hievahtamatta vartioimassa puutarhaa, vain haavanlehdissä saattaa havaita iankaikkisen havinan. Helteestä huolimatta tee on jäähtynyt laseissa juomakelvottomaksi. Punaviini sitä vastoin on aina kelpoa juomaa, pöydällä seisominenkaan ei sitä huononna – miten lie sitten pienet kärpäset, jotka ovat nyt ryhtyneet uimaan siinä. Taustalla Anne Sofie von Otter huokailee ranskalaisen kaihon syövereissä. Dis! quand reviendras-tu?

Ei pilven hattaraa haaleansinisellä taivaalla. Yksinäinen räkättirastas pomppii nurmikolla kupu pystyssä. Se on taatusti juuri se yksilö, joka on syönyt saskatoonien marjat jo raakoina. Heittäisin sitä kivellä, vaan yhtään sopivankokoista kiveä ei ole lähimailla. Lyön käsiä yhteen mutta siitäkös se mitä piittaa. Pitäisi olla ritsa! Kas vain, yksi ainoa sinervä marja vasten vajanseinää on jäänyt syömättä – peltiseinään sen pirulaisen kynnet eivät sentään ole tarranneet. Pistän marjan makoisaan poskeeni – räkätti käkättää harmiaan nokka soirollaan.

Pieni vapaamuotoinen poutapilvi ilmestyy taivaalle männynlatvusten takaa. Aurinko saavuttaa kierrollaan sen kohdan, josta se pääsee puiden välistä paistamaan tunnin verran suoraan pihaan. Nyt olisi auringonoton aika. Lapsuudessani auringonotto oli kesäisin suosittua puuhaa. Kun sairastuin sikotautiin, asetti äitini olemukseni alasti haarat levällään pöydälle ikkunan ääreen ja avasi lasit sepposen selälleen, jota aurinko pääsi paistamaan täydellä terällään. Oli kevättalvi ja lumikinokset ylsivät ikkunan tasalle – hyvin olisin yltänyt työntämään varpaani kinokseen. Se oli kuulemma tohtorin määräys – minkähän alan tohtori sekin tohtori oli. Sen koommin en ole auringonkylpyjä harrastanut.

Siirryn syvemmälle varjoon. Maailma on vain varjojen unta, kuten Nietzsche sanoisi, jos olisi paikalla. Vaihdan Anne Sofie von Otterin Sarah Vaughaniin, ja 'Round Midnight alkaa raivata tilaa tietoisuuteeni. Hieman varttuneempana kuuntelin Helsingin messuhallissa, miten tuon pyramidin kaltaisen ilmentymän säveltäjä Thelonious Monk tulkitsi pianolla teostaan. Monk istui soittimensa ääressä selin yleisöön musta karvahattu päässään – ”piisin” loputtua vanha mestari oli unohtanut jo tyystin yleisönsä. Sellaisia me taiteilijat olemme...

Monkia kuuntelemalla löysin pianomusiikin käytännöllisyyden. Sienien perkaamiseen tarvitaan Glenn Gouldin tulkitsemat Beethovenin pianosonaatit: Pathétique, Moonlight ja Appassionata. Yhden CD:n aikana ehtii perata korillisen sieniä. György Ligetin etydit ovat mainiota tiskausmusiikkia. No, tiskausmusiikiksi käy melkein mikä tahansa pianomusiikki. Autolla ajamiseen aivan ehdotonta on Bill Evansin sykkivän meditatiivinen jazz. Se pitää hereillä, mutta ei aiheuta riskitilanteita, kuten esimerkiksi McCoy Tynerin pianovirtuositeetti. 1970-luvun lopulla maalasin kolmiosaisen maalaussarjan Raingardens, jonka visiot perustuvat Debussyn pianoteokseen Puutarhoja sateessa, Jardins sous la pluie (1903). Paljon on hyvää pianomusiikkia, vaikka nuoruudessani luulin ettei sellaista ole ollenkaan, paitsi Dave Brubeck. Jo pelkästään Ligetin pianoteokset ovat suunnaton – päätä suurempi – kuunteluhanke.

Tähän aikaan kesästä pihanurmikolla kukkii valtoimenaan valkoapilaa – aivan kuin olisi lunta satanut. Likaisenvalkoisina apilankukat tuntuvat suorastaan ylpeilevän rumuudellaan ja harottavalla keskeneräisyydellään. Niitä ei voi edes verrata piharatamon harmonisiin ryppäisiin tai voikukan (dandelion, dente di leone) petoeläinmäiseen olemukseen. Monet kerrat olen leikannut nurmikon raksuttimellani lähes maata myöten. Luulisi apilan jo antavan myöten, vaan ei, se kukkii entistäkin lukuisampana vaikkakin matalampana. Nyt se kukkii jo aivan maanrajassa – raksuttimen terätkään eivät siihen enää yllä. Hallilan rusakotkaan eivät niitä syö, salaattia pitää olla ja lehtikaalia, mutta mehiläiset näyttävät niissä viihtyvän.

Kello lähestyy jo puolta yötä, ja vieläkin on lämmintä lähes kaksikymmentä astetta. Varjot mustuvat, mutta yhä näkee kirjoittaa yötaivaan kajossa. Kaupungilta kantautuu kaupungin ääniä, muuten on hiirenhiljaista. Vaanin samalla, kuka Koiruus käy paskattamassa koiraansa talomme porraspieleen. Yhtenäkin aamuna – mennessäni ulos toteamaan, onko jo uusi päivä vai yhä se sama eilinen – astuin suoraan höyryävään koiranpaskaan. Se saattaa Koiruuden mielessä olla pieni ja sopiva kiusa taiteilijalle, mutta se on raakaa leikkiä – koskaan ei tiedä mitä ”kuttuuntunut” taiteilija voi saada päähänsä.

Usein joudun kuuntelemaan selostuksia koirien älyllisistä ominaisuuksista. En tiedä miksi. Olen toki paheksunut koirien julkista kusettamista ja paskattamista, ikään kuin se olisi jokin itseilmaisun muoto. Ja vaatinut jopa koiraveroa takaisin – turhaan. Kerrankin istuin koko illan paikallisessa Pubissa kahden koiranomistajan syytäessä koiramaisia tarinoitaan. Lupasin kirjoittaa kummankin koirasta runon, jos voitaisiin keskustella jostakin muusta – vaikkapa taiteesta. Tässä on se toinen runo, nimet on muutettu ja kaikki mahdolliset yhtäläisyydet todellisuuteen ovat satunnaisia mutta mahdollisia – sikäli kuin ovat – kaikissa mahdollisissa maailmoissa.


Pakoviivoja

Pekka ei ollut lukumies vaan
paremminkin käsistään kätevä.
Pekan fokus ei kirjansivulla
pysynyt vaan karkasi ulkoilmaan.
Mutta Musti oli kova lukemaan,
se luki Rin Tin Tiniä, Lassieta,
Lurppaa ja Metsästäjä–lehteä.
Vähitellen se siirtyi filosofiaan:
Deleuz, Derrida, Wittgenstein.
Jouluksi sille hankittiin silmälasit.
Se ei enää haukkunut eikä purrut,
se vain luimisteli ja roikotti sivujen
kääntelyssä kuivunutta kieltään.
Jo aikaisin aamusta sen saattoi
havaita kulunut reppu selässään
vartomassa kirjaston avautumista.
Tammikuussa sille ojennettiin
Vuoden lainaaja -kunniakirja.
Toivottavasti se ei syö sitä,
harmitteli kirjastotoimenjohtaja.
Musti ei kokkapuheista piitannut,
vaan paineli lukunurkkaukseensa
häntä innostuksesta heiluen.
      SJT, Aalborg 2000


Bronda Galleria 1980. Oikealla kolmiosainen maalaussarja Raingardens – Jardins sous la pluie... Kuva SJT 1980.



keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

MAAILMA VASTAAN TAIDEMAAILMA


Non Art Group: ”Light-Form-Sound, Environmental Happening”, Lakeuden Ristin aukio 1981. Kuva SJT.


Maalaaminen liittyy sekä taiteeseen että elämään... pyrin työskentelemään niiden välisessä kuilussa.
Robert Rauschenberg

Tietenkin voimme koska tahansa erottaa todellisen objektin sen taiteellisesta representaatiosta, mutta tämä ei tee representaatiosta epätodellista tai olemukseltaan petollista.
Richard Shusterman


Platon sijoitti ilkeämielisesti, kuten Richard Shusterman kirjassaan Taide, elämä ja estetiikka (1997) kirjoittaa, todellisuuden ja taiteen väliin ”kuilun” mimeettisellä teoriallaan – taide ”todellisuuden jäljittelynä” ei kuulu maailmaan vaan alempiarvoiseen ”taidemaailmaan”. Taiteen arvostus väheni entisestään Aristoteleen luokitellessa taiteen ”esineitä” tuottavaksi tekemiseksi (poiesis) erotuksena suorasta toiminnasta (praxis), jonka piirissä ”oikeaa” todellisuutta puitiin filosofian, etiikan ja politiikan keinoin. Platon pelkäsi taiteen turmelevan ihmissielun epätodellisella lumovoimallaan ja estävän siten ”arvokkaamman työn ja toiminnan” harjoittamisen. ”Taiteen luomista ja arvostamista pidettiin irrationalismin muotoina, jossa taiteilija ja yleisö kytkeytyvät Muusasta alkunsa saavaan jumalallisen hullaantumisen ketjuun.” (Shusterman)

Nykyään ihmisten todellisuususko on niin vahvaa, että tuskin kukaan enää pelkää taiteen sekoittuvan todellisuuteen ja turmelevan ihmissielua. Kuitenkin nämä ”antiikkiset” ajatusmallit jylläävät yhä vieläkin ”sieluissamme” ja mielipiteissämme pitäen yllä vihamielistä asennetta kaikkiin taidemuotoihin. Olipa kyse taiteen merkityksestä elämän tärkeänä sisältönä, taiteilijoiden toimeentulosta tai taiteen asemasta kouluopetuksessa, niin nuo väärät ajatusmallit pomppaavat esiin suoraan ikiaikaisista ajattelutottumuksistamme. Vaikka juhlapuheissa niin usein toista todistetaan.

Shustermanin mukaan kuiluntakaisen epätodellisuuden pelko ei pelkästään leimaa taidetta tietoteoreettisesti arvottomaksi vaan eristää sen harjoittajat ”käytännön elämästä ja sosiaalis-poliittisesta toiminnasta tuomitsemalla taiteen fiktiivisyytensä takia oleellisen epäkäytännölliseksi”. Vaikka antiikin kreikkalaiset myönsivät praksiksen tärkeyden – politiikan ja muiden yhteisöllisten välttämättömyyksien hoidon – niin lopullinen elämänkatsomuksellinen päämäärä se ei kuitenkaan ollut. Kun välttämättömyydet oli hoidettu tavoiteltavaksi päämääräksi nousi kontemplatiivinen elämä – nouseva meditatiivinen sielunvire.

Me nykyajan ihmiset olemme juuttuneet yhä praksikseen – politiikan, talouden ja tavaran kanssa vehtaamiseen. Olemme ajautuneet sellaiseen harhaluuloon, että tositodellisuutta on vain laskemalla laskettu ja mitalla mitattu. Heidegger nimitti tuollaista häikäilemättömään eduntavoitteluun perustuvaa elämänkäytäntöä ”laskevaksi ajatteluksi”. Suomen kielen laskea ei tarkoita vain laskemista vaan myös laskeutumista jollekin alemmalle tasolle. Laskeva ajattelu unohti – ja unohtaa – meditatiivisen ja kontemplatiivisen ajattelun syvän voiman. Siinä ohessa unohtuvat myös taide esteettisenä haihatteluna ja taiteilijat ”todellisesta yhteiskunnallisesta olemassaolosta” vieraantuneina uneksijoina.

”Mutta ilmiselvästi koko kuilun ajatus on on väärä”, kirjoittaa Shusterman. ”Taide on kiistattoman todellista: se kuuluu konkreettisesti ja elävästi maailmaamme ja todellisuuteemme, monille se on hyvän elämän arvokas ja korvaamaton osa.” Shustermanin ratkaisu ongelmaan on taiteen ymmärtäminen kokemuksena. ”Taiteen ymmärtäminen kokemukseksi vastaa näihin kaikkiin ongelmiin, jotka seuraavat taiteen ja todellisuuden välisestä oletetusta kuilusta.” Shustermanin mukaan juuri kokonaisvaltaisena kokemuksena – ei vain hajuttomana ja mauttomana kantilaisena estetiikkana – taide kuuluu elävään elämäämme. Shusterman lainaa pragmatisti John Deweya: ”Esteettinen kokemus aina enemmän kuin esteettinen.” Mutta joutuu myöntämään, että ongelmiakin on taide-elämyksen maailmallistamisessa.

Toisaalta juuri taiteen toiseudessa, selittämättömyydessä ja eräänlaisessa maailmattomuudessa on se voima, joka saa taideteoksen paljastamaan ”hukatun” todellisuuden ja avaamaan kokonaan uusia maailmoita. Hegel nosti taiteen aineettomuudessaan luonnonkauneuden ohi inhimillisen älyn suurimmaksi vapaudeksi ja Schopenhauer listasi taiteet arvojärjestykseen sen mukaan mitä vähemmän niissä oli maailmallista ainesta. Adornon mukaan taiteen täytyykin olla ”epäsuosittua” ja ”antipopulaaria”, jotta se voisi toimia ”vapautuksen voimana”. Kun taas Shustermanin ja pragmatistien linjaus ”taide kokemuksena” tuo taiteen piiriin (hiukan kärjistäen) kaiken, mikä kokemuksena taiteelta tuntuu. Kuten vaikkapa ”hiphopin”, josta Shusterman on epätoivoisen ottaantunut nykyajan ”taiteena”. Se ei ehkä ole taiteen tappio, mutta ”hiphopin” tappio se on.

Kokonaan ylittämätön ei kuilu todellisen maailman ja taidemaailman välillä ole, joten Platonin pelko ei ollut aivan turhaa. Aikansa todellisuuden kanssa flirttailtuaan taide(teos) saattaa sortua todellisuuteen ja lakata olemasta taidetta. Tämä Arthur C. Danton lanseeraus on tuttu: "Taide epäonnistuu, jos sitä ei voi erottaa todellisuudesta." Mutta myös taidekritiikki – taiteen teoria – voi sortua todellisuuteen vai pitäisikö sanoa, että sen käytäntönä on olla todellisuuteen sortumaisillaan. Mutta ilman teoriaa – taidepuhetta – taidemaailma ei pysy pystyssä, kuten Danto toteaa: ”Taiteen teorioiden rooli, niin tänään kuin aina ennenkin, on aikaansaada taidemaailma ja taide mahdolliseksi.” Mutta todellisuuteen sortunut teoria on yhtä voimatonta ja näkymätöntä kuin todellisuuteen sortunut taidekin. ”Jos teoriaa ei siis voida erottaa käytännöstä”, kirjoittaa Shusterman, ”se yksinkertaisesti romahtaa käytännöksi eikä voi toimia käytäntöä uudistavana voimana.” Siis, maailma ja taidemaailma tarvitsevat toisiaan – ilman toista ei ole toistakaan.

Taiteen asiantuntijan rooli – ”mahdoton projekti” – näkyy tästä kulmasta aivan uudessa valossa. Viralliset taiteen asiantuntijat ja konsultit ovat yhtä lailla satunnaisen taide-elämyksen asialla kuin kaikki muutkin taidemaailmaan osallistuvat ”tahot”. Jotkut 1900-luvun taiteen teoreetikot – mm. Alloway, Greenberg – loivat kokonaan uusia ”ismejä” taidemaailman ja -kaupan tarpeisiin. Monet muutkin kriitikot tarttuivat samaan rooliin – ja ehkäpä jotkut vielä tänäänkin – vaan ne ajat ovat jo menneet. Aikaisemmin kyky ylläpitää ”taidepuhetta” riitti takaamaan asiantuntijan arvovallan, mutta nykyään uskottava ”taidepuhe” sujuu niin taiteilijoilta kuin vääriltä – epävirallisilta – profeetoiltakin. Taiteen asiantuntijuus perustuu (ankarasti kärjistäen) pragmatistiseen teesiin: Luulo johon mahdollisimman monet uskovat alkaa vaikuttaa totuudelta.

Hannah Arendtin mukaan ihmiskunnan tärkein keksintö on julkinen ”näyttäytymistila”, jossa käytäntöjä ja välttämättömyyksiä voidaan harjoittaa ja jossa olennot näyttäytyvät – ovat olemassa. Arendt kirjoittaa: ”Ihmisille maailman todellisuuden takaa muiden läsnäolo, näyttäytyminen kaikille, sillä sitä, mikä tapahtuu kaikille ne kutsumme olemassaoloksi.” Tuon näyttämön – maailman spektaakkelin – ylläpitämiseen taidemaailmasta tarvitaan vain muutama ”virallinen taiteilija”, joille voidaan jakaa palkinnot ja kunnianosoitukset.

Taiteilijakunta onkin ”julkisen sektorin” toimesta jaettu kätevästi kahtia, toisaalla ovat virallisesti hyväksytyt ja palkitut taiteilijat, ja vielä enemmän toisaalla ovat – taidemaailman sinnikkäät uurastajat – kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla huomioimattomat ”taiteilijamitättömyydet”. Julkisen näyttämön spektaakkeli kestää sen – se suorastaan vaatii sitä. Taiteista leikkaaminen milloin minkin laman nimissä on virkavallan mielipuuhaa, vaikka tutkimusten mukaan siinä ei ole mitään järkeä. 1990-luvun alussa leikattiin laman kunniaksi rajusti valtion taiteilija-apurahoja ja taiteilijaeläkkeitä. Ne luvattiin palauttaa parempien aikojen koittaessa – vaan ei sellaisia aikoja ole koittanut. Varsinkin taiteilijaeläkkeitä tarvittaisiin nyt lisää, kun taiteilijoita eläköityy ennätysmäärin. Kohtuus ja tasapuolisuus eivät näistä arpajaisista ole jalansijaa löytäneet.
  

Mutta, kuten niin monet suuret ajattelijat ovat osoittaneet, taiteilijat eivät edelleenkään ole tämän ”maailman asukkaita” eivätkä he tee ”oikeata työtä”, joten piittaamattomuus heidän toimeentulostaan ei tunnu väärältä – päinvastoin, se on kuin vierasta sikaa löisi. Danton näkymättömiltä ominaisuuksiltaan erottumattomien objektien argumenttia ei käytetä vain taideteosten erottamiseen maailman muista objekteista, vaan myös taiteilijoiden erottamiseen muista ihmisistä – ja lopulta myös taiteilijoiden erottamiseen toisista taiteilijoista.

Taiteesta kokemuksena pitää myös paikkansa, että luonnon oleminen ei ole subjektiivista eikä objektiivistakaan. Se ei ole yksilöllinen eikä liioin universaali, ei aistillinen eikä järjellinen. Taide kokemuksena onkin merkityksellisyydeltään jotain ylivertaista filosofisen ajattelun seikkailua varten.
John Dewey



Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, suom. Vesa Mujunen, Gaudeamus 1997.
John Dewey: Taide kokemuksena, suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori, niin & näin 2010.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

PETRARCA NOUSI JOUPPILANVUORELLE


Jouppilanvuori – monte ventoso – sillä minkäänlaista maankohoumaa tai nyppylää ei ole tuulen raivoa pysäyttämässä sitten Skandivuoriston ja Kebnekaisen. Kuva SJT 2010.


Kiipesin tänään koko seudun korkeimmalle vuorelle, jota hyvästä syystä kutsutaan tuuliseksi vuoreksi, mons ventosum. Nousin sinne pelkkää uteliaisuuttani...
Francesco Petrarca


Yli puolen vuosituhannen takaa tiedetään tarkalleen se päivä, kun Petrarca nousi Mont Ventouxin 1909 metriä korkealle huipulle. Se tapahtui 26. päivänä huhtikuuta 1336. Tapausta ei huomioitu saavutuksena vaan silkkana hulluutena – mitään järkevää syytä ei ollut kenelläkään nousta huvikseen jollekin vuorelle. Kaiken lisäksi hän oli aikansa tunnetuin runoilija ja arvostettu filosofi – kaikenpuolinen järkimies, joka tempauksellaan uhmasi antiikin perushyveistä ainakin kahta, kohtuutta ja viisautta. Alkumatkasta vastaan tullut vanha paimen kehottikin matkalaisia luopumaan moisesta hankkeesta ”selittäen, että hän oli samanlaisen nuoruuden innon ajamana kiivennyt vuoren huipulle viisikymmentä vuotta aikaisemmin, mutta ei ollut saanut vaivansa palkaksi muuta kuin katumusta ja uupumusta”.

Syystäkin Petrarcaa pidetään vuorikiipeilyn isänä ja ehkä hieman arveluttavin perustein ”maiseman” keksijänä. Vuorelle kiipeäminen oli ollut runoilijan mielessä jo lapsuudesta alkaen, koska kaikista ilmansuunnista näkyvä vuori oli ”sen tähden aina silmien edessä”. Kiipeilytoverina Petrarcalla oli veljensä Gherardo, jossa ei ollut ainakaan haitaksi saakka noita runoilijan niin monissa ystävissään havaitsemia puutteita: liian vetelä tai liian virkeä, liian hidas tai vikkelä, liian surumielinen tai ylettömän hilpeä, liian puhelias tai tuppisuu. Veljekset lähtevät nousemaan vuorelle mukanaan vain yksi ”palvelija kummallakin”. ”Päivä oli pitkä, ilma mitä lempein ja intomme, ruumiinvoimamme ja muut olosuhteet suosivat matkalaisia.”

Yksi syy vuorelle nousuun oli Petrarcan kaipaus kotimaahansa – ja vuorenhuipun korkeuksista saattaisi ”sielunsa silmin” nähdä Italian taivaan. No, ehkä ei sentään, vaan näkyi sieltä ainakin ”Lyonin seudun kukkulat ja Marseillen ja Aigues Mortesin rantoja huuhtova meri, ja Rhone näytti virtaavan aivan silmiemme edessä”. Mutta edes Pyreneitten vuoriston huippuja ei näkynyt, ”ei luullakseni sen vuoksi, että tiellä olisi korkeampia vuoria, vaan koska ihmisen näkö on heikko eikä kanna niin kauas”. Satunnaisesta lähteestä paljastuu, että runoilijalla oli heikko näky. Palattuaan maanpaosta rakkaaseen Italiaansa hän hankki Firenzestä paikallisen uuden keksinnön, oculariumin, jonka jälkeen hän näki jälleen lukea ja kirjoittaa.

Toinen syy vuorelle nousuun saattoi olla ikävystyminen Vauclusen alppilaakson tapahtumaköyhiin tunnelmiin. Eräässä runossaan kokoelmassa Sonetteja Lauralle hän kirjoittaa, miten laakson rinteisiin hukkuu ”huokausten tähteet”, vain kivet, lähteet, / ja kaikkialla, katsahdinpa minne, / tuon päivän näky väikkyy silmissäni. Runon kirjoitusajankohta ei ole tiedossa, mutta tuo maailmanmullistuksen päivä, johon runoilija viittaa, oli 10. huhtikuuta 1327. Runoilijaa vaivasi myös riuduttava kaipaus, kuten runoilijoita aina vaivaa. Petrarca keitti samaista kaipuunsiirappia kaikkiaan 366 runon verran. Oppineena miehenä hän kirjoitti pääosin latinaksi, mutta tämän kaihoisan uutteen hän valutti kansankielellä italiaksi.

Runoilijalla oli vuorella mukaan Augustinuksen Tunnustukset, hän avasi kirjan satunnaisesta kohdasta ja luki: Ihmiset kulkevat ihailemassa korkeita vuoria, meren mahtavia aaltoja, vuolaita virtoja, avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja, mutta he jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä. Tämä lukuelämys pilasi runoilijan päivän ja vuorelta laskeutuminen sujui masentavan hiljaisuuden vallitessa. Vuorikin näytti juureltaan katsoen melko olemattomalta ”verrattuna siihen, kuinka korkealle ihmissielu voisi kohota, ellei maalliset houkutukset vetäisi sitä törkyyn”. Myllertävät tunteet piinasivat runoilijaa. Täysikuu loi sentään vaeltajille valoaan heidän palatessaan majapaikkaansa, josta he olivat lähteneet ennen aamunkoittoa. 

Täysikuu loi sentään vaeltajille valoaan heidän palatessaan majapaikkaansa, josta he olivat lähteneet ennen aamunkoittoa. Kuva SJT 2010.

Kuvasin Jouppilanvuoren näkymiä kesällä 2010, mutta ensimmäisen nousun ”siinä mielessä” tein vuorelle – kuten kuvien metatiedoista voi nähdä – lokakuun 15. päivänä. Ei siis keväällä, kuten sopivaa olisi ollut. Jouppilanvuorta voi myös hyvällä syyllä kutsua tuuliseksi vuoreksi – monte ventoso – sillä minkäänlaista maankohoumaa tai nyppylää ei ole tuulen raivoa pysäyttämässä sitten Skandivuoriston ja Kebnekaisen. Mont Ventouxin korkeus on 1909 metriä kun taas Jouppilanvuori jää vaatimattomaan 120 metriin. Mutta minäpä nousin vuorelleni syksystä 2010 kevääseen 2011 peräti 36 kertaa, mikä tekee yhteensä 4320 metriä. Yhden ylimääräisen nousun nousin vielä saman vuoden kesäkuussa Firenzen Belvedere kukkulalle – ikään kuin Petrarcaa lähemmäs päästäkseni.

Joka kerta vuorelle noustessani kirjoitin runon ja otin muutamia valokuvia. Siitä alkoi kuin itsestään muotoutua runokuvateos 36 nousua vuorelle, teoksen nimi viittaa tietenkin Hokusain kuuluisaan puupiirrossarjaan 36 näkymää Fujivuorelle. ”Kun ei tässä päästä Fujivuorelle, niin päästään ainakin Jouppilanvuorelle.” Kehitin järjettömälle touhulleni vielä tekaistun syynkin eli maksiimin: ”Onko vuorella muutakin annettavaa kuin korkeutensa.”

Mukana vuorelle nousuissani oli Augustinuksen Tunnustukset (1947) ja tietenkin myös Petrarcan selonteko Nousu Ventouxin vuorelle (2008). Satunnaisesti suuressa palttoontaskussani saattoi olla myös Nietzschen Iloinen tiede (2009) tai Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluja (1950), josta luin erään kerran vuorella – satunnaisesti sormella tökäten – äärimmäisen lohduttavan kohdan, jossa kirjoittaja kehottaa lukijaa tutkistelemaan viimeistä hetkeään. Vaikka eläisit kuinka monta kertaa hyvänsä tai miten pitkään tahansa, et voi menettää kuin sen elämän, jota elät, ja siitäkin vain vihon viimeisen hetken.


Runoilija oli hankkinut paikallisen keksinnön, oculariumin,
ja hän näki jälleen lukea ja kirjoittaa. Mutta hän oli jo 
vetäytynyt Padovaan eikä vaeltanut enää näillä kukkuloilla. 
Tämä on minun kaupunkini valon valtakunnassa – tänään 
valo ei soimaa, se siunaa. Oikaisen kuivalle ruohikolle,
sypressien siluetit vaappuvat pääni yllä, taivas on 
taivaansininen, cielo azzurro. Yksi ainoa pilvenhattara 
kiertää Santa Maria della Fioren lanterniinin piikkiä. 
Pohjoisen taivaalla mustat linnut eivät osaa 
päättää minne lentäisivät.
                  SJT: 36 nousua vuorelle (2011)


       Äidilleni Rauni Fanny Maria Tanniselle 2.3.1926–12.6.2014

Francesco Petrarca: Salaisuuteni ja Nousu Ventoux'n vuorelle, suom. Laura Lahdensuu, Basam Books 2008.
Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle, suom. Elina Vaara, WSOY 1966.
Marcus Aurelius: Itsetutkisteluja, suom. Yrjö Raivio, WSOY 1950.

Yhden ylimääräisen nousun nousin vielä saman vuoden kesäkuussa Firenzen Belvedere kukkulalle... Kuva SJT 2010.