NON ART GROUP 40 VUOTTA

”Non Art Group – Jubileum”, 30-vuotisnäyttely, Seinäjoki 2004. Kuvan teokset: Birgit Smelvaer, S. J. Tanninen, Pia Mesterton Graae, Voitto Kantokorpi, Kuva SJT.

Non Art Group gathered together accidentaly in Helsinki 1974. The basic idea was some kind of artistic society among those who studied in Helsinki the early 1970s, and who share the same enthusiastic interest to the various possibilities on new art. The group organized art camps, outdoor happenings, sauna parties and mushroom excursions.

– Hafnarborg Centre of Culture and Fine Art 1999

Non Art Group perustettiin 1974 Helsingin Haagassa, jossa tuohon aikaan lähes kaikki ryhmän jäsenet asuivat. Koolla oli tuttu porukka: Jaakko Hirvonen, Juha Ilvas, Hannu Kauhala, Jorma Salmela ja Seppo J. Tanninen. Jo seuraavana päivänä ryhmään liittyi myös Heikki Mäki-Tuuri, haagalaisia hänkin. Ensimmäinen ryhmän tekemä taideteos oli illan kohokohta Composition N:o 1, kolmen litran lasitölkki rouskuista valmistettua sienihakkelusta – sienisalaattia, kuten usein kuulee harhaanjohtavasti sanottavan. Samalla määrittyi ryhmän toimintalinjat: retkeily, sieneily, runoilu, musisointi ja kaikenlainen epätaiteilu. Näyttelytoimintaa ei edes mainittu – ryhmän taiteilijajäsenillä oli noihin aikoihin aivan riittävästi tekemistä omien näyttelyidensä kanssa.

Taideleireily astui kuvaan jo ryhmän ensimmäisellä retkellä Mynämäelle, jossa pidettiin taideleiri Mynä. Myöhemmin taideleirejä pidettiin ainakin Vääksyssä, Lehtimäellä, Virolahdella, Ähtärissä ja usein myös Haagan kallioilla. Luennoitsijoina toimivat ryhmän jäsenet vuoron perään. Runoilu ja äänityssessioita pidettiin milloin missäkin, mikä tahansa paikka kävi, kunhan siellä kohtasivat nuo tärkeät parametrit: tilallisuus, ajallisuus ja valollisuus. Jyväskylän Vesitorninmäellä saimme oivalluksen äänittää kaupungin ääniä eri suunnista, mutta luovuimme ajatuksesta kun huomasimme, että jo Erik Satiesta alkaen samaisen idean parissa oli puuhasteltu. Ähtärissä äänitimme kovassa tuulessa aaltoilevaa järveä ikään kuin sisältä päin. Vedimme siiman järven pohjasta suoraan mikrofoniin – ja järvi alkoi laulaa.

WSOY julkaisi 1976 SJT:n kuvarunokokoelman Krunoja, joka oli omistettu runoilijan isoisän Aleksanderin ostamalle kirjoituskoneelle Rheinmetall N:o 319932. Tuntui suorastaan ihmeeltä, että tuossa yksitotisuuteen taantuneessa suomalaisessa ”taidemaailmassa” saattoi julkisuuteen putkahtaa jotakin noin riettaan avantgardistista. Kun kirja ilmestyi Akateemisen kirjakaupan ikkunaan, kerrottiin Tannisen ja Hirvosen seisoneen vielä kolmen aikaan yöllä näyteikkunan edessä. Myöhemmin kirjaa teilattiin mm. Hesarin – vasemmistolehdistä puhumattakaan – yleisönosastossa ankarasti. Tannisen ”maailmasta vieraantunut runous” ärsytti tuolloisia ”edistyksellisiä” piirejä. Jo aikaisemmin Tanninen oli järkyttänyt ”taidemaailmaa” maalauksillaan, ja nyt hän oli siirtänyt ikonoklasminsa runouteen. ”Se mies ei kaihoa tunne.”

Lyhtypylväät olivat haagalaisten yleisiä ilmoitustauluja. Non Art Group teki ympäristöinstallaation (1975–1976) teippaamalla lyhtypylväisiin erilaisia keksittyjä ”hullunhauskoja” ilmoituksia. Haagalainen -lehtikin etsi noita ”riivattuja tekijöitä”, mutta turhaan. Informed -show oli ryhmän ensimmäinen näyttelytoimintaan suuntautuvan hanke. Sattumoisin Mäki-Tuuri ja Tanninen – toisistaan tietämättä – olivat muuttaneet Etelä-Pohjanmaalle 1970-luvun lopussa. Samalla vaivalla olisi voinut muuttaa vaikka Etelänavalle. Non Art Groupia ei koskaan virallisesti rekisteröity, joten olikohan siinä mitään järkeä toimia vuosikymmenet ”johtotehtävissä” yrityksessä, jota ei ollut edes olemassa. Mutta olihan se oivallinen mahdollisuus ylittää arkitodellisuus mennen tullen. 

Non Art Group ja elektronimusiikkiyhtye Neum (Esa Kotilainen, Otto Romanowski, Ilkka Niemeläinen), Kluuvin Galleria (1981), Kurikan taidehalli (1982). Ensimmäinen näyttelykokoonpano: SJT, Heikki Mäki-Tuuri, Jaakko Hirvonen, Ilpo Jokilehto, Antti Maasalo.

Ryhmän ensimmäinen ”oikea taidenäyttely” Näkyväisiä oli Seinäjoella 1977. Näyttelytoimintaan mukaan tulivat Leo Ackley, Jaakko Hosia, Jorma Korpela, Kari Ovaska, Antti Maasalo ja Ilpo Jokilehto. Musiikki oli edelleenkin tärkeä osa näyttelyä, olihan Hirvonen nimenomaan muusikko eikä kuvataiteilija. Seuraava näyttely tehtiin Seinäjoki-kvartetin kanssa, se oli nimeltäänkin Näyttelykonsertti (1978). Samoissa merkeissä Non Art Group teki yhteisesiintymisen elektronimusiikkiyhtye Neumin kanssa myös Kurikan taidehallissa (1982), jossa täyteen ahtautuneessa väkipaljoudessa Neum soitti ilmanvaihtoputkia myöten resonoivaa teknoavantgardeaan innokkaasti taputtavalle yleisölle. Se ei hevin unohdu.

Neum oli tehnyt musiikin jo 1980 Seinäjoen taidehallissa pidettyyn Ostrobothnia -5° -näyttelyyn, johon ryhmä oli koonnut joukon taiteilijaystäviään. Näyttelyluettelosta joitakin poimien: Juhani Hakalahti, Markku Hakuri, Outi Heiskanen, Eero Hiironen, Outi Ikkala, Leena Luostarinen, J. O. Mallander, Ukri Merikanto, Jukka Mäkelä, Marika Mäkelä, Kari Ovaska, Reijo Raekallio, Juhani Tuominen, Sinikka Tuominen, Veikko Törmänen, Hannu Väisänen. Taiteilijat olivat suurimmalta osaltaan tuntemattomia Pohjanmaalla, joten yleisön taholta vaadittiin näyttelyn sulkemista. Neuvottelujen jälkeen näyttely avattiin ehdolla, että Neumin musiikkia ei enää soiteta, koska se asiantuntijoiden mukaan hajottaisi aivan uuden talon.

Hirvosen ohella näyttelyihin musiikkia tekivät monet tutut muusikot, kuten Antti Hytti, Sakari Kukko ja eritoten jo edellä mainittu elektronimusiikkiyhtye Neumin jäsenet Esa Kotilainen, Ilkka Niemeläinen ja Otto Romanovski. Avajaisissa esiintyivät monet soittajat: Tuukka Tanninen, Sameli Rajala, Tiia Viitasaari ja mm. Jyväskylän Studiokuoron ”iskuryhmä”. Ja tietysti täytyy mainita ryhmän omat nauhoitukset, joita on lukuisilla purkamattomilla kelanauhoilla. Mieleen ovat jääneet lyhyet ”kappaleet”, Piece for Piano and Hailstorm ja Piece for Tambourine and Washing Machine. Hyvänä esimerkkinä Ripsaluoman vintiltä löytynyt äänitys Midsummer Night– Music for the Wood-Shed (1984). https://www.youtube.com/watch?v=r5zc1FhsX2k

”Pelimannimonumentti Happening”, Törnävä (1983); ”Avoin kaupunki” -seinämaalausprojekti, Pietarsaari (1987). Kuvat SJT.

Seuraavaksi Non Art Group kiersi näyttelyineen koko Suomen ja osallistui vaihtelevalla menestyksellä muutamille taidemessuille. Siinä ohessa pimensimme vahingossa Seinäjoen keskustan Valo–ääni–muoto -tapahtumalla (1981), rakensimme vaihtoehtoisen Pelimannimonumentin Provinssirokkiin (1983), hukkasimme kokonaisen Vallettaan matkalla olleen näyttelyn Sisiliaan (1984) ja maalasimme Pietarsaareen Suomen pisimmän ulkoseinämaalauksen (1987). Kivirikon taidetaloon ja sen pittoreskiin puistoon ryhmä järjesti Art Park -kesäshown vuosina 1988, 1990 ja 1992, joista ensimmäisen Aamulehti arvio kesän parhaaksi näyttelyksi. Näyttelytoiminnan myötä Non Art Groupista tuli Yes Art Group, kuten Hirvonen asian ilmaisi. Siinä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Toiminta rahoitettiin pääosin apurahoilla. Non Art Group ei maksanut palkkaa kenellekään, mutta kulukorvauksia kylläkin – elämästähän syntyy kuluja ja taide-elämästä varsinkin.

"Art Park" -summershow, Kivirikko, Seinäjoki (1988). Teokset: J. Manninen, Non Art Group ja J. O. Mallander. Kuvat SJT.

1990-luvun alussa ryhmä päätettiin lopettaa, mutta jälleen kuin vahingossa törmäsimme uuteen mahdollisuuteen, kun Pia Mesterton Graae tuli toimintaan mukaan. Ryhmä päätti aloittaa uuden elämän Tanskassa. Ensimmäinen näyttely 6 finske billedkunstnere oli Kööpenhaminassa käsittämättömän kauniissa vanhojen tammien ympäröimässä Skovhuset-galleriassa 1993. Tanskan television uutistoimitus teki avajaisista näyttävän pätkän, ja avajaispuheet hoiti joviaaliin tapaansa lehdistöattasea Timo Heino.

Siirsimme näyttelyn kesäksi Mønin saarelle vanhaan kasvihuoneeseen, joka oli saarelle saapuessamme vielä jonkin väärinymmärryksen vuoksi kanalana. Me ajoimme kanat ulos ja teimme kasvihuoneesta upean näyttelytilan. Asuimme saaren suurimman maalaistalon piharakennuksen vintillä, josta saattoi öisin unenpuutteessa seurata kattoikkunasta tähtitaivasta. Aamulla talon tyttäret huusivat riipaisevilla äänillään, että nyt syömään tai jäätte ilman. Saimme talosta käyttöömme polkupyörät, joten tuo huikeasta klintistään kuuluisa saari tuli pyöräiltyä moneen kertaan.

Kulturspinderiet, Silkeborg, Tanska (2002). Teokset: Helene Stigel, Aðalheiður Valgeirsdóttir, Magdalena Margrét Kjartansdóttir. Ryhmäkuva: Lars Munthe, Magdalena Margrét Kjartansdóttir, Heikki Mäki-Tuuri, Aðalheiður Valgeirsdóttir, Carsten Andersen, Juhani Manninen, Pia Mesterton Graae, Helene Stigel, SJT, Hafdís Ólafsdóttir.

Sitten suuntasimme Fynille, Svendborgiin (1994). Nyt mukana oli myös Lars Munthe. Avajaiset olivat paikallisen taideyhdistyksen Svendborg Amts Kunstforeningin näyttelypaviljongin puutarhassa, josta avautui pittoreski näkymä venesatamaan. Edelleenkin oli suuria ongelmia tullauksien ja maahantulomaksujen kanssa – elettiin aikaa ennen EU:ta – joten jouduimme turvautumaan erikoiseen järjestelyyn. Eräs opetusministeriön virkamies oli luvannut jossakin tilaisuudessa, että jos joku tai jotkut taiteilijat ymmärtävät lähteä ulkomaille pitämään näyttelyä, niin hän maksaa vaikka omasta pussistaan heti tuhat markkaa. No, sehän oli vain paikalla oleille kerrottu vitsi, mutta rahat tulivat. Taiteilijat olivat ajautuneet kummalliseen tilanteeseen keräämään näyttelypisteitä kotimaassa saadakseen apurahoja – kun taas ulkomaannäyttelyistä annettiin ”suorastaan” miinusta.

Ryhmässä ei oikeastaan ollut lainkaan pysyviä jäseniä, vaan ainoastaan toimintaan osallistuvia taiteilijoita, jotka olivat ystävystyneet erilaisissa näyttelysysteemeissä. Jatkossa mukaan tulivat Helene Stigel, Peraxel Persson ja Carsten Andersen. Myös islantilaiset Magdalena Margrét Kjartansdóttir, Aðalheiður Valgeirsdóttir ja Hafdís Ólafsdóttir olivat jo jakamaton osa seuruetta. Myöhemmin joukkoon tulivat vielä Bryndis Jónsdóttir, Kristen Geirsdóttir ja Britt Smelvær (Norja) sekä Annalena Törnström ja Antti Savela (Ruotsi). Ja monet suomalaiset taiteilijat jotka olivat olleet mukana ryhmän hankkeissa: Seppo Kari, Voitto Kantokorpi, Juhani Manninen, Markku-Tapani Hakala, Tiina Laasonen, Juha Tammenpää, Carl Wargh, Kari Virtanen, Minna Herrala, Osmo Juvonen, Marikki Hakola, Pauno Pohjolainen ym.

Non Art Groupissa oli taiteilijoita kaikista pohjoismaista, se oli kuin varta vasten tehty iskuryhmä EU:n rahoitushankkeita varten. Mutta eihän se niin mennyt. Ja se joka oli sanonut, että suomalaisten taiteilijoiden kannattaa tehdä näyttelyitä vain Suomessa, oli edelleenkin oikeassa. Ryhmä teki vielä pari pienimuotoista näyttelyä Kööpenhaminaan (1996 ja 1998). Tanskaan jäänyt näyttelymateriaali siirrettiin Kööpenhaminan Taiteilijaseuran varastoon odottamaan parempia aikoja. Mutta yllättäen Pohjoismainen Kulttuurirahasto myönsi apurahan ja lähetti ryhmän Islantiin (1999). Me saavuimme Islantiin kuin kotiin pitkän pitkän matkan jälkeen. Oli maaliskuu ja aurinko paistoi – se oli täydellistä. Näyttelyn avajaisiin saapui koko Reykjavik.

Tanska, Silkeborg (2002), Pia Mesterton Graae, Juhani Manninen, SJT, Heikki Mäki-Tuuri; Svenborg (1994); Islanti, Hafnarborg Centre of Culture and Fine Art (1999), Lars Munthe avaa näyttelyä. Kuvat SJT.

Seuraavana vuonna Non Art Group piti – ikään kuin tyhjäkäynnillä – näyttelyn Aalborgissa (2000) ja sen jälkeen Helsingissä (2001) ja Turussa (2001). Sitten ryhmälle tarjoutui loistava näyttelypaikka Silkeborgista, ja latasimme jälleen täysillä – 14 taiteilijaa neljästä Pohjoismaasta. Näyttelyn Orbis Pictus – Nordic Art näyttelypaikkana oli komea kulttuurikeskus Kulturspinderiet. Tuntui kuin olisimme olleet liian pitkään liikkeellä ja hukanneet todellisuuden jo moneen kertaan. Olimme vieneet monia suomalaisia taiteilijoita ulkomaille ja tuoneet monia ulkomaalaisia taiteilijoita Suomeen. Kontakteja ja ystävyyssuhteita syntyi paljon. Mutta juuri minkäänlaista arvostusta ei tuollaisesta hulluudesta siunautunut. Kun EU:n myötä alkoivat auvoiset paikallisia taiteentekijöitä ”tuotteistavat” ja ”verkostoivat” ”kansainvälistymisprojektit”, Non Art Group oli jo ajanut aavelaivansa unohduksen satamaan. ”Olemme täällä kovin yksin ja tunkkaisessa ympäristössä.” (S. J. Tanninen Demarin haastattelussa 9.4.1992)

Mutta vielä kerran me kokosimme luumme ja seilasimme yli lahden rakastamaamme Skåneen. Pidimme kesänäyttelyä Munkaljunbyssa vanhan maalaistalon vesivoimalan yläkerrassa – Peraxel Perssonin kotitilalla – kaukana kaikkialta. Jonkun tanskalaisen taiteilijaryhmän avajaiskutsuja oli jäänyt käyttämättä, ne kelpasi meille: Storm og Stille – Nordic Art, Röamölla Galleriet, (2003). Me olimme varautuneet noin pariin kymmeneen avajaisvieraaseen. Haimme Ängelholmista jo edellisenä päivänä kolme pönttöä viiniä ja illaksi jotakin grillattavaa. Istuimme avajaispäivän aamuna Peraxelin studiossa – näyttelytila oli jo siivottu pulunpaskoista ja pantu parhaaseen näyttelykuntoon. Yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä, yleisöä virtasi näyttelyyn ei vain Ruotsista vaan myös Tanskasta. Se oli sydäntäkääntävää – se korvasi kaikki ne lukemattomat turhatkin näyttelyt. Vaikka mikäpä tässä maailmassa turhaa olisi!

Vielä yksi episodi. Keijo Nevaranta soitti Kristiinasta ja esitti että paikallisessa Galleria Spectrassa olisi hyvää näyttelytilaa. Keskustelimme asiasta Peraxelin kanssa, ja niin päätimme siirtää näyttelyn Munkaljungbystä vielä Kristiinaan. Spectrassa avajaisia edeltävät päivät olivat myrskyisiä, paikalle riensivät lähes kaikki Suomen päivälehdet – Hesarikin – kyselemään, että mistä ihmeestä tällainen näyttely tällaiseen talorähjään. Suomessakin oli hetkensä ja varsinkin iltansa – vaikka ”kohtuus” ei täältä kotia koskaan löytänytkään – lyhdyt valaisivat sisäpihaa ja kuu kuumotti taivaalla. Oli soitantoa, runoilua, viiniä, ruokaa ja kaikki nuo elähdyttävät parametrit: tilallisuus, ajallisuus ja valollisuus.

Quis hic locus,

quae regio,

quae mundi plaga?

Juha Ilvas, Tellervo Lahti: Maalattu maailma – Painted World, Non Art Books 2009.

Röamölla, Munkaljunby, Ruotsi (2003). SJT, Peraxel Persson, Pia Mesterton Graae. Teokset: SJT, Magdalena Margrét Kjartansdóttir, Seppo Kari.