perjantai 8. marraskuuta 2013

ON HOPEANSINISTÄ, TAIVAANSINISTÄ JA UKKOSENSINISTÄ




Henkilölle, jolle taide ei avaudu, värit ovat värejä, sävyt pelkkiä sävyjä … siinä koko juttu. Kaikki värien vaikutukset ihmisen sieluun – taivaan ja helvetin välillä – jäävät huomaamatta.”
Emil Nolde

Syksyn kirjojenvaihtoviikonloppu Torikeskuksessa ehti jälleen mennä, mutta vielä seuraavalla viikollakin löysin pari mielenkiintoista kirjaa. Yksi vähiten luopumisen tuskaa aiheuttaneista kirjoista on varmaan kellastunut luonnoskirjan näköinen teos Emil Nolde: Südsee-Skizzen (1961). Kirja on kaikessa poissaolevuudessaan ja vaatimattomuudessaan suorastaan viehättävä. Sanasen kirjan loppuun on laatinut Martin Urban.

Emil Nolde syntyi 1867 Flensburgissa tuolloisessa Schleswigin herttuakunnassa. Alkujaan Flensburg (Flensborg) oli vanha Tanskalainen kaupunki, jonka tanskalaiset olivat menettäneet jossakin kahakassa Preussille 1864. Olin 1980-luvun lopulla työskentelemässä keskisellä Juutinmaalla. Flensburg oli tuolloin omituinen kaupunki vain muutaman kilometrin verran Tanskan rajan väärällä puolella. Omituinen siitä syystä, että kaikki eteläjyllantilaiset pakkasivat lauantaisin itsensä autoihin ja lähtivät Flensburgiin ostoksille. Mutta kukaan ei puhunut Emil Noldesta mitään, vaikka juuri hän oli näiden alavien merellisten maisemien tulkki parhaasta päästä.

Nolde maalasi mielellään Jyllannin maisemia, mutta ehkäpä värien todellinen hehku löytyi Etelämeren hikisenkuumista näkymistä. Etelämeren saarille Nolde joutui (tai pääsi) osallistuttuaan 1913-14 saksalaisen tiedemiesryhmän mukana tutkimusmatkaan, joka suuntautui Siperian, Kiinan, Japanin ja Uuden-Guinean kautta Saksan Tyynenvaltameren siirtokuntiin.

 
Nolde oli liittynyt 1906 ekspressionistien Die Brücke -ryhmään, joka oli perustettu edellisenä vuonna 1905. Noldelle osoitettu jäsenkutsu päättyi lennokkaasti: ”No niin, arvoisa herra Nolde, miettikääpä asiaa, olemme tällä tavalla halunneet ilmaista, miten paljon arvostamme Teidän värimyrskyjänne.” Mutta Nolde ei pitkään ryhmässä viihtynyt, vaikka hänen maalauksensa – varsinkin öljytyöt – olivat kuin suoraan brückeläisten ohjelmanjulistuksesta.

Nolde liittyi myös kansallissosialistiseen puolueeseen 1920, mutta ei viihtynyt siinäkään maailmassa. Natsit julistivat hänet rappiotaiteilijaksi ja panivat maalauskieltoon. Ehkäpä näistä syistä Nolde tuli siihen johtopäätökseen, että Tyynenmeren saarten alkuasukkaat olivat nykymaailman ”ainoita oikeita ihmisiä”. Siis päinvastoin kuin ajan filosofiset suuntaukset, jotka olivat jo Hegelistä (ellei peräti Platonista) alkaen pitäneet juuri valtiota (tuota Nietzschen ”kylmää hirviötä”) ihmisen korkeimpana mittana.

Nolde muutti takaisin – nyt lopullisesti – eteläisen Jyllannin tuulenpieksämille lakeuksille, vaeltavien hiekkasärkkien ja keikkuvien heinien maisemaan, jonka alati vaihtuva valaistus heijastui taivaalla kiitävistä pilvistä ja kaikkialla vellovasta meren peilistä. Tuollainen maisema oli kuin tehty akvarellimaalauksen aiheeksi. Noldesta tulikin vetisen akvarellitekniikan mestari, abstrakti ekspressionisti ja kauan ennen amerikkalaisten lanseeraamaa tyylisuuntaa. Lukuun ottaen myös Nolden huikeat kukkamaalaukset, jotka nekin ilmaisivat suurta elämän ekspressiivistä draamaa.


Südsee-Skizzen -kirjasen luonnokset on tehty väriliiduilla. Ne ovat erityisen alkukantaisia tekniikasta piittaamattomia maisema- ja miljöötutkielmia valosta, väreistä ja värien heijastuksista. Nopeasti kyhätyistä luonnoksista voi parhaimmillaan aavistaa jo sen vision alkion, jonka maalarin silmä on valmistautunut näkemään, tarjoilipa havainnon puitteet todellinen näkymä, valaistuksen heijastukset, mielikuvituksen fantasiat tai mitkä parametrit hyvänsä. Tässäkään tapauksessa maalarin silmistä ei sinkoudu kaikennäkeviä näkemisen säteitä, vaan maalari on saamapuolella – avoin ja luova vastaanottaja.

Ekspressionismi ja fenomenologia valloittivat 1900-luvun alussa maailmaa käsikädessä, voisi jopa sanoa että ekspressionismi oli havainnon fenomenologian taidetta. Maailma ei ollut enää konkreettisten esineiden ja tosiasioiden ”romuvarasto”, josta parhaan tiedostuksen taidot omaavat havainnontekijät veivät kaiken. Muille jäi se mitä muille oli aina jäänyt – ei mitään. Nämä tekijät olivat tietenkin myös aikakauden poliittisten suuntausten takana. Fenomenologia toi maailman kuvaukseen (ja kokemukseen) mukaan myös luovan havaitsijan (sisäisen) maailman – ne olivat yksi ja sama asia. Me olemme yhä tuon saman havainnon ja tiedostuksen (tajunnan) mysteerin äärellä. Turha sanoakaan, että taide on aivan tuon ”mysteerin” keskiössä.

Nolde kuoli 1956, joten hän eli ”taiteen voimaan luottaen” – kuten luultavasti kaikki muutkin ihmiset – läpi nuo ”hirvittävät ajat”, jotka Edvard Munch oli ennustanut tuleviksi jo 1900-luvun alussa ekspressionismin syntyaikoina.

Maalarin silmä näkee ja näkee, hahmottaa, vertailee, järjestää ja muovaa, vielä nukkuessakin se tuottaa kuvia ja usein kauniimpia kuin mitkään valveilla nähdyistä.”
Emil Nolde

Emil Nolde: Südsee-Skizzen, München, 1961.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti