Itkee
linnut ja
viherlatvat
kisaavat
syystuulen
satoa!
SJT
Lämpimät
syyspäivät jatkuvat, vaikka on jo menossa lokakuun viimeinen
sunnuntai. Vuorella on tungosta, ihmiset etsivät itselleen sopivaa
kuntoilureittiä. Kevättalvella hiihtoretken jälkeen otin kuvan,
jota myöhemmin ihmettelin, että mikä ihmeen Esteettinen reitti.
Mutta se onkin Esteetön reitti, kuten nyt kirkkaassa päivänvalossa
voin uusin silmälasein asian todistaa. Vaan minulle kelpaa tuo
olematon Esteettinen reittikin, joten suuntaan sille! Sitä paitsi
kaikki estetiikkahan on perusteeltaan eräänlaista näkökyvyn
vajavuutta – sumeutta havainnossa.
Reitti
alkaa ladonpäädyn näköisellä runotaululla, jossa on lasi ja
lasin alla runo. Ensimmäinen runo ei avaa esteettisen kokemuksen
uksea, joten kirjoitan muistivihkoon oman runon – haikun. Tunnelman
lainaan Valchiusan laakson runoilijalta. ”Nyt laaksoon, jonka
sulkee alppirinne / ja jonne hukkuu huokausten tähteet.” Taustalla
kohoava vuorenrinne ei kylläkään ole mikään Monte Ventoson
alppirinne, ei lähimainkaan, mutta hällä väliä. ”Ei täällä
naisia, vain kivet...”, jatkaa runoilija vaikerrustaan Elina Vaaran
suomentamana. Täällä taas sauvakäveleviä naisia painaa ohi ja
tulee vastaan jatkuvana virtana. Pitäisikö siitä ilahtua vai
masentua?
Suolla
tuulee, sumuaa,
mieli
maassa mataa.
Siivin
synkin kiiruhtaa
pilvet
taivaan rataa,
lätäkkönä
kiiluu maa,
suolla
sataa, sataa.
Einari Vuorela
Tämä
runotaulu puree jo paremmin, kohtalaista luonnonlyriikkaa – osuu
hyvin maisemaan ja vuodenaikaan. Vaikka tänään ei sadakaan, mutta
sade on helppo kuvitella – suomalaisen sielussa sataa aina. Vastaan
tulee laavu ja tymäkkä makkarankäry. Sinervä savu vispaa vilvasta
syysilmaa. Pakko myöntää, että pitkäkäinen puskista reitille
hyökkäävä laavu on melko esteettinen, ja miellyttävä näky
ohitettavaksi. Se saa rinnanalassa aikaan nostatuksen tunteen –
että ei mene hukkaan aika jos jotakin tällaista voi tilallisuuden,
valon ja värikylläisyyden piirissä kokea. Ei tarvitse turhaan
matkustaa Valchiusaan eikä kiivetä Ventosolle – tämä oma
vuoristo riittää mainiosti.
Kivituhkalla
päällystetty reitti johtaa aina vain matalammalle ja syvemmälle
metsään. Jyrkän mutkan jälkeen tulee vähäinen lampi vastaan, se
kiiltää jäisenä. Lammen takana aivan rannasta nousee jyrkkä
kalliorinne. Kallion laella on hirsinen rukoushuone – tai mikä se
nyt sitten on. Järeä puunrungoista veistetty risti on pystytetty
aivan jyrkänteen reunalle. Vaikutelma on enemmänkin hätkähdyttävä
kuin esteettinen. Toisella puolen kulkuväylää on kapea katos,
jonka suojaan on ripustettu vieriviereen umpipuusta koverrettuja
linnunpönttöjä. Mieleen hiipii tiedotusvälineiden ahkerasti
markkinoima sietämätön uusi uskonto: ”Yhä useampi suomalainen
uskoo...”
Ystäviä
ovat, kuten kallio ja lampi,
syvällä
vedessä, särki ja sampi.
Mervi Heikkilä
Jylhänä
kohoavalla kalliolla rientää ryhmä oranssinkarvaisiin asuihin
pukeutuneita naisia laulaen reippaasti: ”Kipunat kohti tähtiä
kiirii, lähipuutkin punervoi...” Nyt tämä alkaa kääntyä jo
masennuksen puolelle. Yritän jonkinlaista ääntä kurkustani, mutta
en saa edes rykäistyä. Sydämeni on hypätä ulos rinnasta, kun
peura ylittää väylän yhdelle ainoalla loikalla. En ehtinyt edes
ajatella kameraani. Metsä harvenee ja sen läpi alkaa kuultaa
ampumahiihtoradan ammuntapaikka – esteettisyys on tipotiessään.
Lopulta esteettömyyskin on tipotiessään, kun reitti päätyy
sotilasesteradalle: ”Käyttö omalla vastuulla.” Viimeinen
runotaulu komentokorsun kupeessa runoilee Hilja Haahdin sanoin: ”Ei
kuulu voihke ja vaikerrus, / elon nuoren sammuva huokaus...”
Palaan
takaisin viimeistä edelliselle runotaululle, joka taisi jäädä
väliin peuraa säikähtäessäni. Oikaisen tuttua hiihtoväylää
pitkin kohti vuoren lakea, jossa kuvittelen Picasson minua
vartovan. Nälkäkin on jo hirmuinen. Seuraavalla kerralla ymmärrän
paremmin, otan tofu-chorizot mukaan ja liityn laavulla
grillaajien porukkaan.
Mene
vuorille
ja
järvien rannoille.
Hengitä
hiljaisuutta,
käytä
ravinnoksesi
yksinäisyyttä.
Einari Vuorela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti