sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

KORKEANA KAARTUU TAIVAS




KORKEA LAKEUS
Seinäjoen Taiteilijaseuran kesänäyttely
Kulttuurikeskus Herrala, Ilmajoki
27.5.-31.7.2013

Seinäjoen Taiteilijaseuran näyttelysarja Korkea Lakeus aloitti Ähtärin Pirkanpohjasta 2011, seuraavana vuonna 2012 se nähtiin Ruotsissa (Väsby Konsthall) ja sitten Helsingissä (Art Alex Galleria). Tänä kesänä näyttely esittäytyy Herralan Kulttuurikeskuksessa Ilmajoella – ehkäpä viimeistä kertaa tällä nimellä. Nimestään huolimatta kaikki Korkea Lakeus -näyttelyt ovat olleet erilaisia aina näyttelypaikan mukaan suunniteltuja kokonaisuuksia. Herralan ympärillä avautuva luonto pelto- ja jokimaisemineen on osa näyttelyä. Se näkyy myös teosvalinnoissa.

Herralan kesään on koottu 14:n taiteilijan teoksia, maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja hieman jotakin muutakin. Ilmajoen oman pojan Hannu Peltoniemen veistokselliset installaatiot edustavat aivan omaa lajityyppiään ja omaa fantastista todellisuuttaan, jossa arkipäivän elämästä tutut ”pienesineet” ja tarvikkeet ovat löytäneet toisen todellisuuden keskiajan veijariromaanien miljöötä muistuttavassa mikromaailmassa. Toisenlaista todellisuutta (tai sen puutetta) etsii myös Minna Bengs-Shresthan ilmoitustaulu parittomille esineille. Yleisö voi osallistua teokseen omilla parittomilla esineillään.

Olli Kiviluodon surrealistis-abstraktis-ekspressionistiset maalaukset viittaavat puhtaalla maalauksellisuudellaan kaukaisiin kierteismaailmoihin ja toisenpuolisiin kaikkeuksiin, jotka ovat jo havainnossa vaikkakaan eivät vielä keskuudessamme. Tarja Polarin kolme pääsalin ikkunoiden väleihin sijoitettua maalausta ovat tuttua Polaria – värikästä ja monimuotoista kuin korkeista ikkunoista avautuva kesäinen luonto. Liisa Äärysen luontevasti esittävän todellisuuden piirissä eksistoivat pronssiveistokset luovat vakautta ja vastapainoa kirjavissa väreissä kylpevälle salille.

Tuttua meininkiä ja menoa on myös Heikki Mäki-Tuurin maalauksissa, varsinkin aivan uudessa komean suvereenissa suurikokoisessa versiossa ”juustonpaistajasta”, jossa tutut elementit takka, ikkuna, ”pötyymi”, akka ja kissa jälleen kohtaavat. Kaksi muuta ”mäkituuria” edustavat tekijänsä toista hartaasti viljelemää aihepiiriä, ekumeenista mystiikkaa – silläkin on tilauksensa ajassa ja paikassa tässä hitaasti kylkeään kääntävässä maailmassa. Hämmästystä herättää maalaus, jossa mies menneisyydestä ohittaa ”aasintammalla” sata metriä pitkää pohjalaistaloa.

Yläkerrasta löytyy pittoreski näyttelytila, jonka ikkunoista avautuu jokirannan idylli jokilaivoineen, uimarantoineen ja rantapöheikköineen. Vinttisalin seinillä paperin ja graafisen ilmaisun kautta maisemaa – tilallisuutta ja valaistusta – kommentoivat teoksillaan Seppo Kari, Petra Koivisto ja Riitta Ylinen.

Rantaan viettävällä niityllä laiduntavat Antti Maasalon tuulen ja auringon kanssa kommunikoivat kineettiset veistokset. Jos tarkoin kuuntelee kuulee vienon tuulikellopelin heleän soiton, jonka sävelet ovat Otto Romanowskin käsialaa. Antti on pystyttänyt myös tuuliveistosmaiseman maiseman komplementiksi, artefaktin jossa aurinko nousee ja aurinko laskee – siinä toteutuu lakeusmaiseman ikiaikainen funktio.


Juttu ilmestynyt Ilmajoki-lehdessä 12.6.2013.



lauantai 13. heinäkuuta 2013

ZEN JA TIEN TIETÄMINEN II




Puhdas rakkaus merkitsee välimatkaan tyytymistä, itsensä ja rakastetun välisen etäisyyden palvomista.”
Simone Weil

On palattava vielä portittomalle edesvastuuttomuuden tielle. Jo pari kuukautta jatkunut retrospektiivinen siivous nostaa esiin milloin mitäkin, nyt löytyi kovin pystystä käsialasta päätellen jo vuosia sitten Wumenkuanin lukemisen ohessa tekemiäni muistiinpanoja. Toistan ne alempana siinä järjestyksessä kuin ne on ylös pantu, ilman minkäänlaista kriittistä asennetta.

Merkinnät ovat eräänlaisia mietelauseita, mutta mitään tietoa ko. tekstien alkuperästä ei ole, paitsi tuo mottona oleva Simone Weil -sitaatti. Mitä tekemistä sillä ylipäätään on tässä yhteydessä? Tosin Weilin suuri ominaispaino tuntuu haastavan kaikki ”höpisevät” idän filosofioiden mestarit. Niin tai näin, vallankumous on jo tapahtunut ja länsimaiset filosofitkin ovat löytäneet zeninsä – heihin kannattaa tutustua. Ehkäpä zeniä ei kuitenkaan kannata ensitöikseen etsiä marxilaisuuden tai pragmatismin parista.

Tämän pidemmälle en määritelmissäni pääse, kun joudun jo pulaan. Vai mitä pitäisi mielipiteensä mukavaan korrespondenssiin maailman kanssa saattaneen järki-ihmisen ajatella tästäkin Richard Rortyn tokaisusta: ”Realistisen tosiuskovaisen käsitys maailmasta on paremminkin pakkomielle kuin intuitio.” Pragmatisti Rorty lyö lukijaparkaa tuon tuosta kalikalla päähän kuin pahansisuinen zen-mestari ikään.

Se vierii kaikkialle: ylös ja alas, etelään ja pohjoiseen, itään ja länteen. Se on niin suuri ja itsestään selvä, että sen näkeminen on lähes mahdotonta.

Tietä kulkeva ei tunne totuutta, hän tuntee vain tien.

Mestari oli tulossa vanhuuden höperöksi, hän työnsi lehmän pään peltoon, että se söisi apilaa. Sellainen oli hänen opetustapansa. Mutta oppilas ei osoittanut ymmärrystä, se vain puhisi ja löi hännällä kylkiään.

Jos lehmän pää, sarvet ja neljää jalkaa menevät ikkunan ohi, niin jo on kumma ellei mene häntäkin.

Tänään Valaistunut on kuin kolme ruostunutta naulaa!

Kun talo on vauras ja pöytä täynnä ruokaa, on turha puhua ruostuneista nauloista.

Jos tietä ei voi opiskella, miten voi tietää, mikä on tie?

Tieto on itsepetosta ja tietämättömyys on tyhmyyttä.

Kun olet löytänyt tien, näet sen äärettömänä tyhjyydessään – kuinka siitä voisi erehtyä!

Yhdessä silmänräpäyksessä on näkemisen kykysi kadonnut – ja olet kuin lantakikkara kepinnokassa.

Mustinkin pimeys on vain valon puutetta!

Puhuminen ei ole muuta kuin kielen liikuttamista.

Jos joku oivaltaa välittömästi kaiken, sanoi mestari, hänen on syytä pikaisesti tulla luokseni, jotta voin testata häneen keppiäni.

Vaelsin vuosikaudet oivaltamatta todellista luontoani. Nyt mestari on saattanut minut lähteelle. Kun juon, tiedän omakohtaisesti, onko vesi kylmää vai lämmintä.

Mestari toimi kuin ystävällinen mummo, hän poisti luumusta kiven ja avasi oppilaan suun mutustelemista varten.

Viiltävä puraisu luuhun saakka, mitä muuta yksinäinen luumu osaisi kaivata.

Kirkkaana päivänä sinisen taivaan alla ei ole tarpeen haikailla menneitä!

Jos talossa on teepannu, puhdasta vettä ja teetä, on valaistuminen vain kädenojennuksen päässä.

Olen juonut jo kolme kupillista hyvää viiniä, eivätkä edes huuleni ole kostuneet.

Kun ymmärtää ensimmäisen sanan, ymmärtää viimeisenkin.

Verho on väistynyt – parasta unohtaa koko tyhjyys!



sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

MAAILMA KUULOLLA


      Jaakko Hirvonen: Runoja, 1973. Kuva SJT.



Maailma kuuntelee kynäni rapsutusta.”
Jaakko Hirvonen

Vuosisiivousta tehdessäni tipahti jonkin kansion välistä lattialle Jaakko Hirvosen teos Runoja, se on vaatimattomin ja vähäpätöisin runolehdykäinen, mikä konsanaan on kokoon kyhätty. Se on vain kahdeksan sivuinen kellastuneille paperinlapuille (60x80 mm) kirjoitettu ja kahdella niitillä vihkoksi niitattu laitos. Sen poishylätty olemus henkii kauttaaltaan zen-runouden teeskentelemättömyyttä ja ulkokullattomuutta – sen olisi voinut saman tien heittää ikkunasta ulos ilmojen ihmeteltäväksi. Nämä runot on kirjoitettu tuuleen – sään ja sattuman armoille.

Kauneimmat runoni
olen kirjoittanut jo aikoja sitten
kevään puhallellessa
talvihuurteita poskiltani.


Tapasin Jaakko Hirvosen ensimmäisen kerran syksyllä 1972 Haagan Iso-Iitassa, jonka tungoksessa olimme sattumoisin joutuneet samaan pöytään. Olin nähnyt Jassen joskus aikaisemminkin samassa paikassa istumassa Pentti Saarikosken kanssa, joka oli noihin aikoihin Ture Aran ohella tunnetuin haagalainen. Jasse oli hyvässä vauhdissa ja iloisella tuulella. Hän oli juuri saanut opintolainan. Juttelimme ohimennen niitä näitä, ihmisiä tuli ja meni – kaikki näyttivät tuntevan Jassen. Jossakin vaiheessa Jasse kysyi, että ”mitä sinä puuhaat, millaisen tehtävän maailma on sinulle antanut.” ”Maalaan Poutuntien varrella ensimmäistä näyttelyäni”, sanoin, ”mutta joudun luultavasti perumaan sen – en saanut apurahaa.” ”Perkele, sehän on aivan naapurissa”, innostui Jasse, ”minä tulen huomenna käymään.”

Seuraavana päivänä Jasse ilmestyi autotallista värkätylle työhuoneelleni: ”Missä se sinun näyttely on?” ”Kluuvin Galleriassa”, sanoin. ”Minä lainaan rahat gallerian vuokraan”, sanoi Jasse ja lisäsi vielä: ”Minullahan on se opintolaina.” ”Ethän sinä voi vieraalle ihmiselle lainata rahaa”, sanoin ja yritin ohjata Jassen ovelle. ”Missä menee tutun ja vieraan raja, sano se”, intti Jasse, ”sitä paitsi mehän tunnetaan tässä koko ajan lisää – mitäs sanot!” Eihän siihen ollut mitään sanottavaa. Näyttely pidettiin parin kuukauden perästä talvella 1973, ja myöhempinä aikoina näyttelyitä pidettiin lisää.

Tällainen minä olen
paljaana, rikkirevittynä
pistävä orapihlajan piikki
lumenvalkoisessa ihossa
pehmeässä kuin
vastalypsetty maito.


Saman vuoden heinäkuun helteillä lähdimme Jassen kanssa matkaan visusti mielissämme maksiimi, jonka Vincentius Bellovalensis oli meille antanut: ”Matkaan lähtenyt ihminen ei ole sama ihminen kuin perille päässyt.” Matkustimme junalla Helsingistä Ähtäriin ja sieltä eteenpäin linja-autolla pitkin kapeaa soratietä. Keikuimme auton peräpenkillä ja yritimme kirjoittaa runoja. Ihmeelliset maisemat vilisivät ikkunoissa ja järvenselkä kimmelsi auringossa. Autossa oli vain muutamia matkustajia, kirkonkylällä käyneitä ukkoja ja akkoja. Ukoilla oli maitopusseista virkatut lippalakit päissään – akat olivat ne virkanneet. Elettiin yhä 1970-luvun kitsaita aikoja – viimeistä vapauden epookkia ennen konsumerismin lopullista kuristusotetta ”tavaraa” kuluttavasta ihmisestä. Tuona suruttomana iltapäivänä ei voinut vielä kuvitellakaan iloisesti näkymättömiä kahleitaan helskyttelevää ”supermarkettikansalaista”, vaikka sellainen oli jo potkinut kapalot kintuistaan. Perille päästyämme äänitimme runoilun ohessa kelanauhurille laiskasti aaltoilevaa järveä. Vedimme pitkän nailonsiiman järvenpohjasta suoraan mikrofoniin – näin saimme järven laulamaan

Juon teetä yksin
katson pois ikkunasta:
katu harmaana.
Olen kerran ennenkin
miettinyt tätä samaa.


1975 perustimme Jassen kanssa Non Art Group -nimisen poikkitaiteellisen ryhmän, joka järjesti erilaisia tapahtumia ja happeningeja – lopulta ryhmä laajeni yhteipohjoismaiseksi taiteilijaseuraksi, joka kiersi näyttelyineen ympäri Skandinaviaa. Ensimmäinen ryhmän akti (1975) kohdistui Haagan puisiin katulamppupylväisiin, joihin ihmisillä oli tapana kiinnittää pieniä ilmoituksia. Me sijoitimme ilmoitusten lomaan omia anarkistisia lappusia, joissa tarjottiin kesyä ylioppilasta alioksi, haettiin oselotille taluttajaa tai etsittiin varpaankynsiin miniatyyreja maalaavalle taiteilijalle isovarpaisia ihmisiä. Kaikissa ilmoituksissa oli valeosoite, joka johti Haagan kallioille. Ainakin Haagalainen-lehti kyseli omituisten ilmoitusten perään.

Lumi narisee
talvikenkäni alla
metsän musiikki.


Myöhemmissä näyttelyissä Jasse esittäytyi näyttelymusiikin tekijänä – runous jäi taka-alalle. Toki hänellä riitti kiireitä myös ”oikeassa ammatissaan” asianajajana – antaumuksellisesti hän ajoi myös taiteilijoiden moninaisia asioita. Jassen ”näyttelymusiikki” oli todella laaja-alaista, soitinvalikoima kattoi kaiken mahdollisen aina tiibetiläisistä temppelikelloista alumiinitikkaisiin. Ikimuistoisiksi muodostuivat sävelteokset Pianomusiikkia raesateessa ja Impromptu tampuriinille ja pesukoneelle. Vielä kerran 1983 Jassen runoja ilmestyi pieni sarja Lakeuden Kutsussa (1/1983). Kaikkiaan Jassen runoja löytyy ”tähän hätään” tusinan verran, voisiko sitä kutsua tuotannoksi. Jos Jasse olisi vielä keskuudessamme, hän varmaankin kysyisi, ”missä on raja, sanopa se”.

Niin surullinen
pikkulinnun laulu
ja yksin minäkin.


Runous on osa ihmisen eksistentiaalista olemisen käytäntöä. Runouden kautta meille tulee maailman mieli ja läsnäolo, tuo nostalginen viive, joka koskaan ei ole aktuaalista. Se mikä on, on aina jo ollut. Ehkäpä tuohon (läsnäolemisen) puutteeseen ainoa vastaus on runous – ja kaikki taide muu. Taiteen myötä maailma avautuu meille sellaisena, kuin se nyt sattuu avautumaan – paitsi jos se juuri ”nyt” maailmoi onnensa ohi.

Te olette suu
minä maailman korva
hiljainen syyte

Nyt voin jo nähdä meren
pilkottavan
honkien lomasta
Santaniemessä lastataan tukkeja
Se on kuin ukkonen

Tänään niin ylpeinä kohoavat
         sikiävät sienet
         betoniset savupiiput horisontin ylitse
Mutta aika on tuleva
         jolloin jalkapohjat huutavat takaisin
        menneisyyden sammaleista kalliota
        lehtometsien kosteaa vehreyttä

Illat hänen kanssaan
ovat olleet kuin heräämistä
pahasta unesta

Mereltä nousee tuoreen kaislan tuoksu
ja suussani on uuden maku



Blogin runot kokoelmasta Jaakko Hirvonen: Runoja (1973) ja kulttuurilehdestä Lakeuden Kutsu 1/1983.

Poutuntien ateljee, Helsinki 1972. Keskimmäisessä kuvassa myös kohua herättäneet tikapuut, joita Jasse soitti avajaisissa, Seinäjoki 1984. Oikealla viimeistä kertaa yhteisellä työmatkalla, Guggenheim museo, Bilbao 1999.