Prinssi Eugen: Pilvi, öljymaalaus, 1896.
”Huomiseen mennessä, Kirjo Lehti
sanoi, ovat sekä taivaat että vedet kuivuneet.”
Torgny Lindgren
Historian kirjoittajat vakuuttavat,
että menneisyyden historiaksi kuvitteleminen vaatii kaikkein
väkevintä mielikuvitusta. Kun taas fiktion – romaanin –
kirjoittajat tarraavat useasti varsin kovakouraisesti totuutta
haruksista kiinni. Häilyväisyydestään huolimatta totuus on
selkeästi fyysinen olio, eräänlainen veijari, joka uskottelee
meille todelliseksi milloin mitäkin ilmentymää. Amerikkalaiset
pragmatistit väittävät, että kaikki mikä toimii, on totta. Mutta
sehän ei pidä paikkaansa; se mikä ei toimi, se vasta todellista
onkin. Todellisuuden todellisen eksistentiaalisen olemuksen huomaamme
vasta sitten, kun se on joutunut kaaokseen, mennyt rikki, tai kun me
itse olemme menneet epäkuntoon, kuten Heidegger on meitä
rikkimenneitä viisaasti valaissut.
Viikonlopulla kävin vilkaisemassa
pääkaupungin tiiviiksi pakattua todellisuutta ja Ateneumin 52 sielua – symbolismin maisema -näyttelyä. Näyttely oli aivan
kohtuullinen ja paikoin teosvalinnoissaan sielua ravitseva
kokonaisuus. Yleisvalaistuksen puute – suoranainen sielunpimeys –
teki näyttelyssä vaeltamisesta eräänlaisen kammottavan
esikartanollisen kokemuksen. Kuten myös se, että miten sellainenkin
mestari kuin Puvis de Chavannes oli onnistunut pökeltämään hädin
tuskin kansalaisopiston kevätnäyttelytasoa olevan maalauksen. Samaa
voisi sanoa muutamasta muustakin valinnasta. Mutta pieniä
valaistumisen hetkiä tarjosivat mm. Giuseppe Pelizza da Volpedo
(futuristi ennen futuristeja), tanskalaisen sielunmaiseman kuvaaja, Skagenin maalareihin lukeutunut L. A. Ring sekä aina
syvällisensielukas August Strindberg. Skagenin maalareista ja Tanskan
valtion taidemuseon näyttelystä Strindberg – Malaren og
fotografen (2001) olen kirjoittanut toisaalla.
Suurten nykykaupunkien todellisuus on
kompaktia wau-todellisuutta, jota pidetään yllä yhteistuumin
periaatteella ”joukossa todellisuus tiivistyy”. Sen läpi voi
hurauttaa mihin suuntaan tahansa ja aina se on yhtä itseriittoista.
Se antaa näkökulman, josta katsottuna syntyy aivan omalaatuista
”yhden pään” kritiikkiä niin taiteesta kuin muistakin maailman
ilmiöistä. Mikä tekee esim. Hesarin uudesta tabloidista yhtä
puisevaa luettavaa kuin edellisestä ”broadshit”-versiostakin.
Aivan kuin nämä ”yhden yhteisen yhteisöllisyyden”
kirjoittajat olisivat unohtaneet millainen maailma oli ennen kuin se
tervattiin yhteiseksi typistetyllä todellisuudella – ja
silkoiseksi muovatulla mielipiteellä. Monia tahoja onkin
ilahduttanut villit housuihinsa paskovat toimittajat, jotka ainakin
hetkeksi löysivät edes jonkinlaisen pakotien umpikujasta.
Tässä lehdistön kliseillä
kiillotetussa muka-todellisuudessa ja muka-tärkeiden asioiden
tärkeysjärjestyksessä taidekritiikki on outo kummajainen, joka
täytyy aika ajoin lopettaa. Ollakseen olemassa edes varjoissa on
tämän päivän taidekritiikin täytynyt löytää pinnallisuutensa
taantumalla myyntimenestysten kirjaamiseen ja vallitsevien luulojen
ylläpitoon. Sanomalehdistö on niin suuri mahti, että sitä ei
voida käsittää eikä arvottaa kuin lehtien formaatin osalta. Mutta
nyt takaisin sinne, missä ei koskaan ole oltukaan.
Symbolismin maisema -näyttelyn
52. sielu on tietenkin prinssi Eugen, jonka maalauksessa Metsä
(1892) auringonlaskun hehku siivilöityy sankan mäntymetsän läpi.
Maalauksen etuala – katsojan puoli – on jo painumassa pimeyteen,
ja vähäistä valaistusta muodostuukin enää vain kuparinkarvaisina
hehkuvista puiden rungoista. Tällaista männynrunkojen läpi
katsomista olin tottunut harjoittamaan lapsuudessani Pahajoella
vinttihuoneeni ikkunasta, toisinaan sieltä kajasti auringonlasku ja
toisinaan pilvien mustaama taivas. Haperana avautuvan maiseman
äärellä kirjoitin monta runoakin:
minä kirjoitan
puut ulkoa
sisälle
minä kirjoitan
tien mutkaan
talon
talon taakse
puutarhan
(Pahajoki 1962)
Torgny Lindgren kuvaa kirjoissaan Pohjanlahden toisen puolen
länsipohjalaista maagista todellisuutta. Kirjan Oikea maisema
(2001) viimeisessä kertomuksessa eräänä ikimuistoisena päivänä
prinssi Eugen saapuu inkognito norsjöläiseen täysihoitolaan
Kaarlenkotiin. Hoitolassa on jo täyttä, siellä asustavat mm.
Ruostumaton Karlsson, Sussiunatkoon Blomkvist, postikorttiagentti
Persson ja tietenkin maisemamaalari Kirjo Lehti. Mutta, kuten
sianpotkista parhaillaan lihoja irrotteleva hoitolan pitäjä
Lydia-täti toteaa, sopu sijaa antaa. Prinssi kertoo kyllä
nimensäkin hiljaisella äänellä, mutta kukaan ei kuule sitä
kunnolla, joten hän jää salaperäiseksi herra Örséniksi.
Kirjo Lehti (ent. Herman Andersson) on kehittänyt universaalin
maisemamaalauksen, joka toimii täydellisesti niin Västerbottenissa,
Norrlannissa kuin Göötanmaallakin. Katsojan ei tarvitse kuin nähdä
tällainen maalaus ja hän tunnistaa heti siitä sielunmaisemansa,
kuten Lehti vakuuttaa prinssi Eugenille. Lehti opettaa kädestä
pitäen prinssi Eugenia maalaamaan puita, ei niin kuin prinssi on
tähän saakka maalannut erottelemalla puulajit toisistaan, vaan
maalaamalla puun yleisen edustajan. Riittää kun on kahdenlaisia
puita, havu- ja lehtipuita. Katsoja kyllä löytää taulusta ikioman
puunsa, olipa se mikä puu hyvänsä. Lehti antaa vielä maalarille
tuiki tärkeän neuvon, ei kannata vatvoa ajatuksia, ”ne saavat
tulla ja mennä mielensä mukaan”.
Yhtenä auringonpaisteisena aamuna Kirjo Lehti ja prinssi Eugen
pumppaavat polkupyörien kumit täyteen, lastaavat taulut taiteilijan
polkupyörän pidennetylle tarakalle ja lähtevät taulukaupoille.
Ensin he tulevat suutari Hedströmin pakeille, joka luulee miesten
tulleen neuvottelemaan kalastusoikeuksista Mellanåssa. Lehti sanoo
kyseessä olevan paljon tärkeämmän asian. Prinssi Eugen asettaa
maalauksen ikkunasta lankeavaan valoon ja suutari tunnistaa oitis
universaalin maiseman: ”Noita puita en unohda ikinä. Hauki nappasi
aina tuossa lahdessa. Ja Hjalmar Schamp teki nuotion ihan tuohon
rantaan ja paistettiin läskiä ja keitettiin kahvia.”
Näin ensimmäinen taulu on myyty. Sama meno jatkuu muissakin
paikoissa. ”Mikään ei anna yhtä hyvää vaikutelmaa kuin taide”,
toteaa Kirjo Lehti myyntipuheenaan. He onnistuvat myymään
maisemataulun jopa sokealle Klas Harneskille, joka miesten astuessa
sisään taloon polkee parhaillaan urkuharmonilla Bachin G-duuri
-fuugaa. Vähitellen maiseman salat alkavat selvitä myös sokealle
urkurille. ”Minä en näe mitään”, sanoo Harnesk, ”mutta
jonkinlainen katse minulle on. Olen ajatellut sitä usein.”
Jos taideteoksessa ei ole mitään universaalia, se ei ole taideteos
lainkaan – se vaikenee pelkäksi esineeksi esineiden suunnattomaan
joukkoon.
”Jos saisin
esittää värien ja sävyjen vaatimattoman mutta suurenmoisen
kohtaamisen, se tuottaisi minulle syvää ja pysyvää tyydytystä.”
Torgny Lindgren
Torgny Lindgren (2001): Oikea maisema. Tammi. Suom. Liisa
Ryömä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti