lauantai 21. joulukuuta 2013

MAAILMAN PARAS MAALAUS




Emme tarvitse mielikuvituksen apua sen kauneuden hahmottamisessa; se on jo siellä ennen meitä täydellisessä loistossaan, maailman paras maalaus.”
Aldous Huxley


Aldous Huxley matkusti 1920-luvulla bussilla Apenniinien yli Urbinosta Sansepolcroon, Piero della Francescan kotikaupunkiin. Sittemmin matkaoppaat eivät tuota legendaarisen kirjailijan vierailua ole unohtaneet. Ei kovin pitkän mutta vaiherikkaan bussimatkan jälkeen Huxley päätyi Sansepolcroon ja löysi sieltä maailman parhaimman maalauksen, Piero della Francescan freskon La Resurrezione, ”Ylösnousemus” (1463). Huxley kirjoitti kokemuksestaan melko sekavan esseenkin The Best Picture (1925).

Ja kun on saavuttu San Sepolcroon, mitä siellä on nähtävissä? Pieni muurien ympäröimä kaupunki kukkuloiden suojaamassa laaksossa; jokunen hieno renessanssipalatsi takorautaisine parvekkeineen; ei kovin mielenkiintoinen kirkko, ja lopulta, paras maalaus maailmassa.


Itse en sijoittaisi juuri tuota maalausta kaikkien aikojen maalausten ”top kymmeneen”, mutta kyllä siellä yksi Piero della Francescakin voisi olla, vaikkapa Urbinon ruhtinaan Federico da Montefeltron muotokuva (vaimoineen tai ilman). Tosin Huxley saa väitteelleen vankkaa tukea ehdottomalta auktoriteetilta Vasarilta, joka oli lähes Pieron aikalainen. Vasari kirjoittaa, että Pieron ”Palazzo dei Conservartoriin maalaamaa Ylösnousemusta voidaan pitää hänen parhaana teoksenaan, ei vain Borgossa vaan missä tahansa”.

Huxley perustelee laajasti näkemystään ja luettelee Borgo San Sepolcron mestarin vahvuuksia henkilökuvauksen suuresta herkkyydestä värien häikäisevään kirkkauteen. ”Maalauksen selkeät ja hienostuneen värit hehkuvat lähes alkuperäisessä loistossaan.” Huxley toteaa myös, että niillä samoilla periaatteilla, joilla tämä inhimillistä arvokkuutta ja läpikotaista henkevyyttä säteilevä teos on saatu aikaiseksi, voitaisiin tuottaa myös mahtipontista ja valheellisen teennäistä taidetta, joka vetoaisi suoraan ihmisten alhaisempiin vaistoihin ja alituiseen huonon kaipuuseen. Useimmiten huonon taiteen ”huonous” on niin taidokasta ja mukaansa tempaavaa, että me suorastaan hakeudumme sen ansan viettelykseen.

Huonoa taidetta on kahdenlaisia: negatiivisesti huonoa, tylsää ja taitamatonta, ja positiivisesti huonoa, taitavaa huijausta. Hyvin usein valhe on niin hyvin kerrottu, että lähes jokainen lankeaa sen lumoon – joksikin aikaa. Lopulta kuitenkin valheet paljastuvat. Ihanteet ja näkökulmat muuttuvat – siellä, missä vielä äsken nähtiin tunteita kuohuttava ihailtu taideteos, nähdäänkin pelkkää valhetta.


Taiteilijatkaan eivät ole taidetta luodessaan suojassa tuon lumoavan valheen ja epäaidon teeskentelyn vaaroilta. Taiteilijan pyrkimys rehellisyyteen ja totuuteen on useimmiten pelkkää höpinää mahdottoman tehtävän edessä.

Joskus epäilen, että olen yksi heistä. Sitä on mahdotonta tietää. Taiteilijana voi olla huijari tietämättään, vaikka hampaat irvessä pyrkisi vilpittömyyteen.


Yhtä aikaa me sekä näemme sen, mitä näemme, että olemme näkemättä. Myöhemmin käytettyään tajuntansa laajentamiseen meskaliinia Huxley päätyi väittämään, että taideteos on vain kalpea heijastus siitä mitä suorassa havaintokokemuksessa saattaa otollisissa tai äärimmäisissä olosuhteissa avautua. Se, mikä havainnossa avautuu nähtäväksi, on itse maailma, olipa havainto sitten millainen hyvänsä. Miksi jokin toinen havainto olisi parempi (syvällisempi, arvokkaampi) kuin jokin toinen. Tässä on ajauduttu vaaralliselle hetteikölle. Eikö meille pitäisi riittää juuri se havainto, joka kulloinkin avautuu tiedostuksellemme. Sitä paitsi Huxley unohtaa, että maailma katsoo myös takaisin, kuten Merleau-Ponty huomauttaa.

Emme koskaan voi olla varmoja millaisessa kätkeytyneisyyden tai avautuneisuuden muodossa maailma havaintoomme tulee. Olemme tottuneet ajattelemaan – tai meidän on annettu ymmärtää – että todellinen ongelma on tiedostus ja sen kurittomuus. Mutta ehkäpä havainnoitsijan omien käsitysverhojen repiminen ei riitäkään avaamaan tajunnan ovia sepposen selälleen, sillä maailman suhteen me olemme vuorovaikutuksessa. Huxley löysi Sansepolcrosta maailman parhaan maalauksen, mutta taatusti moni muu on samasta paikasta ja samasta maalauksesta löytänyt vain ikävystyttävän kuvan seinää pilaamassa.

Voimme luottaa vain siihen, että havainnossa taideteos – kuten myös maailma – tulee puolitiehen vastaan ja katsoo takaisin. Ja antaa meille edes pienen mahdollisuuden nähdä jotakin ”todellista” – ja ehkäpä aavistuksen verran verhon taakse.

Täällä ei ole paikkaa, joka ei sinua näkisi. Sinun on muutettava elämäsi.”
Rainer Maria Rilke


TAIKUUS

Kuvailemattomasta muutoksesta syntyy
sellaisia luomuksia –: Tunne! Ja usko!
Usein kärsimme: liekit muuttuvat tuhkaksi
kuitenkin, taiteessa: tomu muuttuu liekeiksi.
Tässä piilee taikuus. Tavallinen sana on nostettu
taian piiriin astetta korkeammalle...
ja on kuitenkin todellisuudessa kuin uroskyyhkyn kutsu,
jolla se kutsuu näkymätöntä naaraskyyhkyä.
Rainer Maria Rilke


Aldous Huxley: The Best Picture (1925). Julkaisussa The Piero della Francesca Trail, by John Pope-Hennessy, The Little Bookroom, NY 2002.




tiistai 10. joulukuuta 2013

ASIANTUNTIJUUDEN LOPPU


Salamerkityksellistä siveltimenjälkeä. J. F. Willumsen: "Myrskyn jälkeen" (1916); S. J. Tanninen: "Tommo-setä raivaa kannon" (1960). Kuvat SJT.


Ihmisille, joiden vastaanottavuus on lukkiutunut vanhoihin jähmettyneisiin muotoihin, ovat modernin aikakauden ilmaisumuodot yhtä epäselviä ja jopa näkymättömiä kuin hormonit paljaalle silmälle.”
Marshall McLuhan

Tiivistäen voidaan sanoa, että teknologia, kulttuuri, hallinnointi ja seksi valtaavat tieteen, taiteen, politiikan ja rakkauden geneeriset paikat.”
Alain Badiou


Modernin aikakaudella taiteen asiantuntija oli välttämättömyys, joka kertoi taideyleisölle, mitä taide on ja mitä siitä piti ajatella. Taiteen asiantuntijoista tuli suuria sankareita – taiteilijoitakin suurempia – heidän nimensä loistivat parrasvaloissa. Ilman asiantuntijoita modernin taiteen vaikeaselkoisesta (kuva)maailmasta olisi ollut vaikea saada irti mitään ymmärrettävää. Vieläkin muistan ne tunnelmat kun sain poikasena tuoreeltaan joululahjaksi Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historian (1960). Olin varma, että tämä Read oli keksinyt koko modernin taiteen vain meitä hyväuskoisia hämätäkseen. Samoihin aikoihin Read ilmestyi myös televisioon esittelemään länsimaisen taiteen historiaa. Hän seisoi ylväänä kuin toisesta maailmasta ilmestyneenä etiäisenä suurten taideteosten tuntumassa ja antoi kultaisen vuon virrata suustansa. Erityisesti muistan, miten hän Michelangelon veistoksen Pietà äärellä kertoi – suunnattomasti minua järkyttäen – palvovien ihmisten imeskelleen Jeesuksen varpaat.

Toki asiantuntijuus karkasi toisinaan mielettömyyden sfääreihin, ja osoitti todeksi kuluneen väitteen, että ”asiantuntemus on taiteen suurin vihollinen”. Hyvä esimerkki tästä oli (ja on) villitys, joka pani etsimään maalauksien käsialasta – siveltimenjäljistä – kätkettyjä merkityksiä ja salaista symboliikkaa. Maalausten epämääräisestä värimassasta saattoi löytyä niin todellisia kuin epätodellisiakin olentoja. Taideteoksen tekijän – taiteilijan – ei tietenkään tarvinnut olla näistä merkillisyyksistä tietoinen. Toinen tärkeä väittämä kuuluikin, että taideteoksen avautuminen ei vaadi tekijän esiin nostamista – ehkäpä päinvastoin. Taiteilijan olisi parasta Adornon utooppista tekstiä seuraten ”kieltää itseltään oman olemassaolonsa ideologinen väärinkäyttö ja lopun aikaa käyttäytyä yksityiselämässä niin vaatimattomasti, huomaamattomasti ja mahtailemattomasti kuin on tarpeen, ei enää hyvän kasvatuksen ansiosta vaan siitä häpeästä, että helvetissä on vielä jäljellä ilmaa, jota hengittää”.

Mutta jo tuolloin oli niitäkin, kuten juuri Adorno, jotka varoittivat meitä ymmärtämästä taideteoksia hermeneuttisina objekteina – paremminkin meidän ”tulisi ymmärtää niiden käsittämättömyys”. Modernissa taiteessa tärkeää on juuri se käsittämätön, jota ei voi tyhjentää metatason selityksillä ja jota ei voi – minkäänlaisella tempulla – palauttaa esittävään kuvaan. Moderni taide avasi kokonaan uusia maailmoita nähtäväksi ja koettavaksi. Postmodernismin myötä nuo maailmat ovat vähitellen sulkeutuneet. Jälleen kerran taide on ryhtynyt jäljentämään ja kommentoimaan ”todellisuutta”. Modernin jälkeisessä taiteessa ei avaudu enää muuta kuin lompakko.

Taideteoksen ja maailman välillä vallitsee kuilu, kuten Arthur C. Danto on oivallisesti huomauttanut. Taideteokset sijaitsevat meille kaikille tutussa taidemaailmassa ja maailma taas sijaitsee reaalisessa aistimaailmassa – jos se nyt missään sijaitsee. Tästä seuraa kolmas väittämä. Jos taideteos ylittää tuon kuilun, se sortuu todellisuuteen maailmalliseksi esineeksi – se lakkaa olemasta taidetta ja sulautuu osaksi reaalitodellisuutta. Tämän päivän taide – hieman kärjistäen – ei ole sortunut vain todellisuuteen vaan myös virtuaalitodellisuuteen. Tästä johtuen erityisiä taiteen asiantuntija ei enää ole – kuka tahansa ”jokakuka” voi olla (ja on) taiteen asiantuntija. Tämä on jo nähty käytännössäkin, esimerkiksi julkiset taiteen ostolautakunnat on lopetettu tarpeettomina. Jos taide on mitä tahansa, sen hankkijaksikin kelpaa kuka tahansa! Ei siihen mitään työryhmää tarvita.

Nykyään tuota tavallisenmeikäläistä ”jokakukaa” sanotaan ”mediapersoonaksi”. Tällaiset mediapersoonat toimivat nykyään näyttelyiden kuraattoreina, päättävät taidepalkinnoista ja toimivat taidehankintojen ”asiantuntijoina”. Väitetään, että pitkässä juoksussa näin toteutuu tasapuolisuus ja kohtuus paremmin kuin ”asiantuntija-asiantuntijoiden” päsmäröimässä taidemaailmaa. Outo poikkeus on klassisen musiikin kilpailut, niissä edelleenkin palkinnoista päättävät hermeneuttista metatietoa suoltavat fossiilit. Kun saman homman hoitaisi joku ”doodsoni” mututuntumalta – ja kaikki tahot olisivat tyytyväisiä.

Onko tässä alennustilassa mitään positiivista? Alain Badiou kirjoittaa, että sanan ”taide” selkeästä käytöstä on tullut mahdotonta. ”Sana taide viittaa nykyään lähinnä vain kommunikaation laimeaan ideaan, multimediainnostuksen synnyttämään haluun koota kaikki aistimelliset kyvyt yhä uusiksi mielikuvituksellisiksi rakennelmiksi, ja kaikki periaatteet romuttavaan kulttuurirelativismiin.” Tässä tilassa me olemme päätyneet maailmaan, jossa mikään ei ole hyvää mutta ei huonoakaan, kuten Jyrki Lehtola kirjoittaa blogissaan 24.8.2013: ”Ja täällä me olemme keskellä velttona hyllyvää halailukulttuuria, jossa mikään ei erotu mistään, ja kaikki on periaatteessa kivaa, kun kaikkien kukkien pitäisi antaa kukkia. Ei pitäisi, jotkut kukat kannattaa tallata kuoliaaksi, jotta ne muutamat kukat saavat mahdollisuuden kunnolla kukoistaa.”

Toisaalta ”sfääreihin karanneet” postmodernismin metatasot ja ironisen ylimielinen tietoisuudella mässäily ovat kuihtuneet, kuten myös Otso Kantokorpi antaa ymmärtää blogissaan 19.9.2013. ”Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat.” Näin Kantokorpi vakuuttaa, että (turhanpäiväistenkään) tarinoiden aika ei ole ohi, vaan ne tarjoavat edelleen kaikille demokraattisesti samastumispintaa. Kaikki tekevät mitä tekevät – koko luomakunta on yhtä ja samaa samastumispintaa kuin aikojen alussa.

Pakko on tässä välissä myöntää, että minä kaipaan tuota taidefilosofian käsittämätöntä taidepuhetta kuin kaktus harvinaista sadetta. Vaan jatka, ”jatka olemista tänä jonakuna, joka sinusta on sattunut tulemaan”, kuten Badiou huokaa.

Vaan kuka jaksaa näitä iankaikkisia (psyko-sosiologisia) jorinoita, ja kuka jaksaa tuota hömelöä hypomaaniseen tilaan ajautunutta taiteilijaa, joka höpöttää kuin urheilija epäonnistuneen suorituksensa jälkeen ”omaan tekemiseen luottamisesta”. Vapauttavaa olisi (ja on) kokea tarinat ja turinat ylittävää universaalia valon, värin ja tilan taidetta, josta kuvataiteessa perimmältään on kysymys – ei yksityiskohtien ja tunkkaisten pikkuasioiden nuuskimisesta. Taiteen synnyttämä arvokas ”välimatka” luo harmoniaa ja syvällistä oivallusta – ei kylmänhikiset samastumisen tartuntapinnat.

Koko tämän erämaavaelluksen ajan klassinen musiikki on säilyttänyt pintansa, kun taas kuvataide on antautunut alhaisten tarkoitusperien ja viettien kynnysmatoksi. Kikkailemalla olemme onnistuneet tekemään vallankumouksen (henkisessä) kokemusmaailmassamme, mutta antaneet suosiolla käytännön eli fyysisen puolen kapitalistien hoidettavaksi. Onhan se tämäkin ratkaisu – vaan kertooko se ”siitä häpeästä, että helvetissä on vielä jäljellä ilmaa, jota hengittää”.


Ihminen ei voi tutkia enempää sitä minkä tietää kuin sitäkään mitä ei tiedä? Miksi hän näet sellaista tutkisi minkä tietää, sehän on hänelle jo tuttua, eikä tutkiminen siis ole tarpeen.”
Sokrates



maanantai 25. marraskuuta 2013

KESKENERÄISYYDEN HARMEJA


Tällaistakin me keskeneräiset ihmiset puuhaamme hämärän suojissa. "Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme..." 


Puhe kulttuurista on aina ollut kulttuurin vastaista.”
Horkheimer & Adorno

Käytä sitä (maailmaa) niin kuin se olisi toisen omaa, aivan samoin kuin matkustajat käyttävät majataloa.”
Epikteetos

Spinozan mukaan me taistelemme oman orjuutemme puolesta aivan kuin kysymys olisi vapaudesta. Askareissaan askarteleva ihminen ja puuhissaan puuhasteleva subjekti ovat nopeasti katoavaa luonnonvaraa. Me olemme juuttuneet syvälle modernin aikamme pimeään keskiaikaan. Kaikki tietoisuudessamme on moneen kertaan representoitua: representoidun representoimista. Mikään ei ole enää alkuperäistä, ihmisestä – tuosta kummajaisesta itsestään – lähtenyttä. Alkuperäinen formaatti on lopullisesti hukassa. Edes aika ja ajankäsitys ei tule enää ihmisen omista toimista ja toimettomuudesta. ”Silloin ihminenkään ei ole historiallinen: aika tulee hänelle muualta kuin hänestä itsestään.” Näin Foucault antaa meidän ymmärtää, että vain vaivoin me enää uskomme valokuvilla kuvitettuun yksisuuntaiseen historiallisuuteemmekaan – nekin ajat ovat luetut.

Tämä joutokäynti kumpuavaa joistakin viime aikoina lukemistani kirjoista. Vasta äskettäin olemme päässeet lukemaan ns. Frankfurtin koulukunnan vastentahtoisten (vasemmisto)intellektuellien Horkheimerin ja Adornon keskeisen teoksen Valistuksen dialektiikka (1944, suom. 2008). Tässä tapauksessa on hyvä, että se ilmestyi suomeksi vasta nyt – kukapa sitä olisi aikaisemmin kaivannut? Jo vuoden 1969 uusintapainoksen esipuheessa tekijät antavat ymmärtää, että kirja on toki vanhentunut mutta filosofiallakin on aikansa, ja näin kirja osaltaan todistaa näiden keskeneräisten miesten keskeneräisen ajattelun teoriaa. Mutta toivovat, että kirja kuitenkin olisi enemmän kuin pelkkä dokumentaatio ja että he jo tuolloin olivat ”vähättelemättä siirtymistä läpihallinnoituun maailmaan”. Tuo viimeinen kohta olisi Suomessa kaikunut noina ”valveutuneina aikoina” kuuroille korville – ja kaikuu vieläkin!

Jos saisin valita autiolle saarelle yhden kirjan, se olisi Adornon Esteettinen teoria (suom. 2006). Se on kohoaa kuin vuori kaikkien keskeneräisten teosten yläpuolelle. Epävarmoina harottavin hiuksin olen päätynyt kirjoittamaan kirjan tekstivirrasta joka päivä yhden haikun – siitä tulee maailman keskimittaisin runokooste.

Valistuksen dialektiikka käsittelee kaikkea sitä, mikä tuolloin 1940-luvulla täytti länsimaisen ihmisen tajunnan. Mielenkiintoinen kirjan luku on Kulttuuriteollisuus – valistus massapetoksena. Kirjoittajat nimeävät massakulttuurin medioiksi radion ja elokuvan – ja hieman myöhemmin myös jatsin ja aikakauslehdet. Juuri nuo ilmiöt pilaavat ”ihmisten kulttuurimallia”. ”Monopolien alaisuudessa massakulttuuri on yhtä ja samaa.” Se, että kyse on kulttuuriteollisuudesta selkeyttää myös tilannetta: ”Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.” Kirjoittajilta aikakauslehdet oli hyvä veto – ne ovat osoittautuneet massamedian saatanallisiksi välineiksi, ne käyvät ihmisen tykö ja tekevät hänestä orjan, joka huumeen lailla imee itseensä tätä kliseistä keinotodellisuutta keksittyine ihmiskohtaloineen. Se on samanveroista huumetta kuin kahvi, sokeri ja vehnäpulla. Mutta kokonaisuutena massakulttuurin ”viihdeteollisuus” oli vielä 1940-luvulla lähes näkymätöntä – radiota lukuun ottamatta – joten kovin suurta uhkaa ei siitä voinut ihmisen ”sielunelämälle” olla.

Horkheimeria ja Adornoa kiihdyttää ajatus ”tavallisista ihmisistä” kuuntelemassa radiosta ilmaiseksi Beethovenin sinfoniaa. Järjetöntähän se olikin, järjettömintä sitten kirjapainon keksimisen. Kirjoittajia huolestuttaa ajatus massamedian häikäilemättömyydestä, se tulisi värkkäämään taideteoksista – musiikista, kirjallisuudesta ym. – halpahintaisia sovituksia radioon ja elokuviin saadakseen lisää kuluttajia massatuotteilleen. Nykyään ei tuollaista enää pelätä: taide on pitänyt pintansa ja ”paska” on keskittynyt (upotettu) reality-sarjoihin ja muuhun viihdetuotantoon. Se ei enää edes häpeile huonouttaan, vaan se tuhoaa ihmistä yhtä hyväksyttävän suloisesti kuin kahvi, sokeri ja... no niin, antaa olla!

Ei ihme, että kulttuuriteollisuus on kotoisin vapaamielisistä teollisuusmaista, joissa tuolle järjestelmälle tyypilliset viestimet kuten elokuva, radio, jatsi ja aikakauslehti juhlivat.”


Tuskinpa H & A olisivat karmeimmissa painajaisissaankaan onnistuneet kuvittelemaan nykyaikaa, jossa kaiken mitä me voimme olevaksi kuvitella voi saavuttaa yhden ainoan laitteen (sovelluksen) kautta. Me kutsumme sitä ”sisällöksi” – on laite ja laitteessa on sisältöä. Maailmaa hallitsevat ”sisällöntuottajat” – he tietävät mitä me ”halukoneet” tänään tarvitsemme. Ja me (ent. ihmiset) olemme uineet tuohon ansaan kuin kalat veteen, ilman että olisimme koskaan kysyneet mitä tämä ”sisältö” on. Totuus on, että ei ole mitään sisältöä, se on pelkkää huijausta. Se tarjoaa aina saman ollakseen uskottava: tänä päivänä – juuri tänä päivänä , kuten meille hoetaan – tarvitaan tarinaa, sisältöä. Milloinka sitä ei olisi tarvittu – muka. Miten tähän halpaan on taas mentävä – vaikka se on sitä samaa paskaa mitä se on aina ennenkin ollut. ”Vastarannan kiiski saa leipänsä vain löytämällä paikkansa kokonaisuudessa”.

Mutta on kai siinä hyvätkin puolensa. Me todellakin saamme nykyään kaiken mitä me haluamme, paitsi nyt... no, antaa olla. Joka tapauksessa, me haluamme lisää – aina vain lisää!

Muistan kuinka 1960-luvulla olin innostunut uudesta musiikista. Luin kirjoja ja tein muistiinpanoja, modernin musiikin teoriat ja tekotavat olivat lähellä omia ajatuksiani kuvataiteen tekemisestä. Mutta tätä uutta musiikkia ei kuullut mistään. Kun lopulta pääsin tuota musiikkia kuulemaan, oli kuin sokea olisi ryhtynyt näkemään. Usein olin pettynyt mutta usein myös järkyttynyt, sellaiset säveltäjät kuten Xenakis, Cage, Berio, Ligeti ja monet muut avasivat sieluuni kokonaan uusia aika-tila-avaruuksia. Toki minä olisin tullut toimeen omine kuvitelminenikin, tosin kapeammassa maailmassa – mutta niinhän minä teen nytkin. Seison maalaustelineen ääressä unelmoimassa, että keskeneräisyys täyttyisi edes joiltakin osin. Voiko se täyttyä – vai jääkö se aina kesken?

Keskeneräisyys ja alimittaisuus aiheuttaa myös muita ongelmia, kuten Horkheimer ja Adorno huomauttavat. Kukaan ei halua esimerkiksi tätä keskeneräisyyden aiheuttamaa saatanallista roskaamista, mutta me kaikki saamme sen. Keskeneräisyys ei iske vain festivaaliporukassa tai pussikaljajengissä, vaan roskaamista harjoittavat myös keski-ikäiset naiset. Jo vähäinenkin ripaus meditatiivista elämisen tapaa parantaisi kokemismaailmaa ja vähentäisi kaaosta. Kun ei kaiken aikaa kuppaisi näissä sotkemishommissa, ei tarvitsisi siivotakkaan. Roskaaja asuu kenessä tahansa hämäränajan puurtajassa joka raahaa jääkaapin metsään, vyöryttää vanhan television vuorenrinteeseen ja tyhjää autosta roskat parkkipaikalle. Miten se on mahdollista, kun kukaan meistä ei tunnusta sellaista tekevänsä – ei milloinkaan. Kukaan ei halua huonoa mutta kaikki saavat sen. Vaikka Mestari Eckhart valisti meitä jo 1300-luvulla silleen jättämisen idealla, niin me emme jätä mitään silleen. Me emme anna minkään olla – me sotkemme ja sotkemme ja myllerrämme ja myllerrämme...


Nykypäivän esteettinen raakalaisuus vie loppuun sen, mikä hengenluomuksia on uhannut siitä asti kun ne koottiin kulttuurina yhteen ja vesitettiin.”

Vai onko taide pitänyt pintansa? H & A ei kirjassaan taidetta kovin paljon käsittele, mutta kyllä se siellä mukana kulkee. Ryhdymme tietämään, että taiteen ”negatiivinen totuus” piilee tyylissä. Tyyli antaa taideteoksille ilmaisuvoimaa, jota ilman niiden totuus liukenisi olemattomiin, häviäisi näkymättömiin – sortuisi todellisuuteen, kuten Arhur C. Danto sanoi. Vain suuret taiteilijat, kuten Schönberg ja Picasso saattoivat haistattaa tyylille pitkät. ”Vaikka todellisuuden ylittävää puolta ei taideteoksessa voi erottaa tyylistä, se ei silti rakennu toteutetusta harmoniasta, muodon ja sisällön, sisä- ja ulkopuolen, yksilön ja yhteiskunnan kyseenalaisesta ykseydestä vaan eroa ilmaisevista piirteistä, samuuden intohimoisen tavoittelun vääjäämättömästä epäonnistumisesta.” Huono taide ei ota riskiä tämän epäonnistumisen suhteen, vaan tavoittelee aina ”samanlaisuutta muiden kanssa, samuuden korviketta”. Ja lopulta kulttuuriteollisuus tekee jäljittelystä ehdottoman vaatimuksen ja käytännön. Keskeneräisessä alimittaisuudessaan se kuulostaa samalta kuin nuo roskaamisen alkuvoimaiset käytännöt – se saattaa jopa yllyttää siihen!

Elokuvien ja radion ei enää tarvitse teeskennellä olevansa taidetta.”
Horkheimer & Adorno

Radio on demokraattinen: se tekee kaikista tasa-arvoisesti kuuntelijoita alistaakseen heidät autoritaarisesti radioasemien samanlaisten ohjelmien kohteiksi.”
Horkheimer & Adorno

Viisas ei halua tehdä hyvää kenellekään. Rahvasta hän vilkaisee kuin oljista punottuja koirankuvatuksia. Itse hän elää elämäänsä ylimaallisessa kunniassa, vapaana ja välinpitämättömänä.”
Laotse


Max Horkheimer & Theodor W. Adorno (1944/2008): Valistuksen dialektiikka, filosofisia sirpaleita. Vastapaino.






perjantai 8. marraskuuta 2013

ON HOPEANSINISTÄ, TAIVAANSINISTÄ JA UKKOSENSINISTÄ




Henkilölle, jolle taide ei avaudu, värit ovat värejä, sävyt pelkkiä sävyjä … siinä koko juttu. Kaikki värien vaikutukset ihmisen sieluun – taivaan ja helvetin välillä – jäävät huomaamatta.”
Emil Nolde

Syksyn kirjojenvaihtoviikonloppu Torikeskuksessa ehti jälleen mennä, mutta vielä seuraavalla viikollakin löysin pari mielenkiintoista kirjaa. Yksi vähiten luopumisen tuskaa aiheuttaneista kirjoista on varmaan kellastunut luonnoskirjan näköinen teos Emil Nolde: Südsee-Skizzen (1961). Kirja on kaikessa poissaolevuudessaan ja vaatimattomuudessaan suorastaan viehättävä. Sanasen kirjan loppuun on laatinut Martin Urban.

Emil Nolde syntyi 1867 Flensburgissa tuolloisessa Schleswigin herttuakunnassa. Alkujaan Flensburg (Flensborg) oli vanha Tanskalainen kaupunki, jonka tanskalaiset olivat menettäneet jossakin kahakassa Preussille 1864. Olin 1980-luvun lopulla työskentelemässä keskisellä Juutinmaalla. Flensburg oli tuolloin omituinen kaupunki vain muutaman kilometrin verran Tanskan rajan väärällä puolella. Omituinen siitä syystä, että kaikki eteläjyllantilaiset pakkasivat lauantaisin itsensä autoihin ja lähtivät Flensburgiin ostoksille. Mutta kukaan ei puhunut Emil Noldesta mitään, vaikka juuri hän oli näiden alavien merellisten maisemien tulkki parhaasta päästä.

Nolde maalasi mielellään Jyllannin maisemia, mutta ehkäpä värien todellinen hehku löytyi Etelämeren hikisenkuumista näkymistä. Etelämeren saarille Nolde joutui (tai pääsi) osallistuttuaan 1913-14 saksalaisen tiedemiesryhmän mukana tutkimusmatkaan, joka suuntautui Siperian, Kiinan, Japanin ja Uuden-Guinean kautta Saksan Tyynenvaltameren siirtokuntiin.

 
Nolde oli liittynyt 1906 ekspressionistien Die Brücke -ryhmään, joka oli perustettu edellisenä vuonna 1905. Noldelle osoitettu jäsenkutsu päättyi lennokkaasti: ”No niin, arvoisa herra Nolde, miettikääpä asiaa, olemme tällä tavalla halunneet ilmaista, miten paljon arvostamme Teidän värimyrskyjänne.” Mutta Nolde ei pitkään ryhmässä viihtynyt, vaikka hänen maalauksensa – varsinkin öljytyöt – olivat kuin suoraan brückeläisten ohjelmanjulistuksesta.

Nolde liittyi myös kansallissosialistiseen puolueeseen 1920, mutta ei viihtynyt siinäkään maailmassa. Natsit julistivat hänet rappiotaiteilijaksi ja panivat maalauskieltoon. Ehkäpä näistä syistä Nolde tuli siihen johtopäätökseen, että Tyynenmeren saarten alkuasukkaat olivat nykymaailman ”ainoita oikeita ihmisiä”. Siis päinvastoin kuin ajan filosofiset suuntaukset, jotka olivat jo Hegelistä (ellei peräti Platonista) alkaen pitäneet juuri valtiota (tuota Nietzschen ”kylmää hirviötä”) ihmisen korkeimpana mittana.

Nolde muutti takaisin – nyt lopullisesti – eteläisen Jyllannin tuulenpieksämille lakeuksille, vaeltavien hiekkasärkkien ja keikkuvien heinien maisemaan, jonka alati vaihtuva valaistus heijastui taivaalla kiitävistä pilvistä ja kaikkialla vellovasta meren peilistä. Tuollainen maisema oli kuin tehty akvarellimaalauksen aiheeksi. Noldesta tulikin vetisen akvarellitekniikan mestari, abstrakti ekspressionisti ja kauan ennen amerikkalaisten lanseeraamaa tyylisuuntaa. Lukuun ottaen myös Nolden huikeat kukkamaalaukset, jotka nekin ilmaisivat suurta elämän ekspressiivistä draamaa.


Südsee-Skizzen -kirjasen luonnokset on tehty väriliiduilla. Ne ovat erityisen alkukantaisia tekniikasta piittaamattomia maisema- ja miljöötutkielmia valosta, väreistä ja värien heijastuksista. Nopeasti kyhätyistä luonnoksista voi parhaimmillaan aavistaa jo sen vision alkion, jonka maalarin silmä on valmistautunut näkemään, tarjoilipa havainnon puitteet todellinen näkymä, valaistuksen heijastukset, mielikuvituksen fantasiat tai mitkä parametrit hyvänsä. Tässäkään tapauksessa maalarin silmistä ei sinkoudu kaikennäkeviä näkemisen säteitä, vaan maalari on saamapuolella – avoin ja luova vastaanottaja.

Ekspressionismi ja fenomenologia valloittivat 1900-luvun alussa maailmaa käsikädessä, voisi jopa sanoa että ekspressionismi oli havainnon fenomenologian taidetta. Maailma ei ollut enää konkreettisten esineiden ja tosiasioiden ”romuvarasto”, josta parhaan tiedostuksen taidot omaavat havainnontekijät veivät kaiken. Muille jäi se mitä muille oli aina jäänyt – ei mitään. Nämä tekijät olivat tietenkin myös aikakauden poliittisten suuntausten takana. Fenomenologia toi maailman kuvaukseen (ja kokemukseen) mukaan myös luovan havaitsijan (sisäisen) maailman – ne olivat yksi ja sama asia. Me olemme yhä tuon saman havainnon ja tiedostuksen (tajunnan) mysteerin äärellä. Turha sanoakaan, että taide on aivan tuon ”mysteerin” keskiössä.

Nolde kuoli 1956, joten hän eli ”taiteen voimaan luottaen” – kuten luultavasti kaikki muutkin ihmiset – läpi nuo ”hirvittävät ajat”, jotka Edvard Munch oli ennustanut tuleviksi jo 1900-luvun alussa ekspressionismin syntyaikoina.

Maalarin silmä näkee ja näkee, hahmottaa, vertailee, järjestää ja muovaa, vielä nukkuessakin se tuottaa kuvia ja usein kauniimpia kuin mitkään valveilla nähdyistä.”
Emil Nolde

Emil Nolde: Südsee-Skizzen, München, 1961.


tiistai 29. lokakuuta 2013

ILTAPÄIVÄ ESTEETTISELLÄ REITILLÄ


Jo kevättalvella kuvasin lumen peittämää uimarantaa ja ihmettelin, että mikä ihmeen esteettinen reitti! Kuva SJT 2013.


Itkee linnut ja
viherlatvat kisaavat
syystuulen satoa!
SJT


Lämpimät syyspäivät jatkuvat, vaikka on jo menossa lokakuun viimeinen sunnuntai. Vuorella on tungosta, ihmiset etsivät itselleen sopivaa kuntoilureittiä. Kevättalvella hiihtoretken jälkeen otin kuvan, jota myöhemmin ihmettelin, että mikä ihmeen Esteettinen reitti. Mutta se onkin Esteetön reitti, kuten nyt kirkkaassa päivänvalossa voin uusin silmälasein asian todistaa. Vaan minulle kelpaa tuo olematon Esteettinen reittikin, joten suuntaan sille! Sitä paitsi kaikki estetiikkahan on perusteeltaan eräänlaista näkökyvyn vajavuutta – sumeutta havainnossa.

Reitti alkaa ladonpäädyn näköisellä runotaululla, jossa on lasi ja lasin alla runo. Ensimmäinen runo ei avaa esteettisen kokemuksen uksea, joten kirjoitan muistivihkoon oman runon – haikun. Tunnelman lainaan Valchiusan laakson runoilijalta. ”Nyt laaksoon, jonka sulkee alppirinne / ja jonne hukkuu huokausten tähteet.” Taustalla kohoava vuorenrinne ei kylläkään ole mikään Monte Ventoson alppirinne, ei lähimainkaan, mutta hällä väliä. ”Ei täällä naisia, vain kivet...”, jatkaa runoilija vaikerrustaan Elina Vaaran suomentamana. Täällä taas sauvakäveleviä naisia painaa ohi ja tulee vastaan jatkuvana virtana. Pitäisikö siitä ilahtua vai masentua?

Suolla tuulee, sumuaa,
mieli maassa mataa.
Siivin synkin kiiruhtaa
pilvet taivaan rataa,
lätäkkönä kiiluu maa,
suolla sataa, sataa.
Einari Vuorela


Tämä runotaulu puree jo paremmin, kohtalaista luonnonlyriikkaa – osuu hyvin maisemaan ja vuodenaikaan. Vaikka tänään ei sadakaan, mutta sade on helppo kuvitella – suomalaisen sielussa sataa aina. Vastaan tulee laavu ja tymäkkä makkarankäry. Sinervä savu vispaa vilvasta syysilmaa. Pakko myöntää, että pitkäkäinen puskista reitille hyökkäävä laavu on melko esteettinen, ja miellyttävä näky ohitettavaksi. Se saa rinnanalassa aikaan nostatuksen tunteen – että ei mene hukkaan aika jos jotakin tällaista voi tilallisuuden, valon ja värikylläisyyden piirissä kokea. Ei tarvitse turhaan matkustaa Valchiusaan eikä kiivetä Ventosolle – tämä oma vuoristo riittää mainiosti.

Kivituhkalla päällystetty reitti johtaa aina vain matalammalle ja syvemmälle metsään. Jyrkän mutkan jälkeen tulee vähäinen lampi vastaan, se kiiltää jäisenä. Lammen takana aivan rannasta nousee jyrkkä kalliorinne. Kallion laella on hirsinen rukoushuone – tai mikä se nyt sitten on. Järeä puunrungoista veistetty risti on pystytetty aivan jyrkänteen reunalle. Vaikutelma on enemmänkin hätkähdyttävä kuin esteettinen. Toisella puolen kulkuväylää on kapea katos, jonka suojaan on ripustettu vieriviereen umpipuusta koverrettuja linnunpönttöjä. Mieleen hiipii tiedotusvälineiden ahkerasti markkinoima sietämätön uusi uskonto: ”Yhä useampi suomalainen uskoo...”





Ystäviä ovat, kuten kallio ja lampi,
syvällä vedessä, särki ja sampi.
Mervi Heikkilä


Jylhänä kohoavalla kalliolla rientää ryhmä oranssinkarvaisiin asuihin pukeutuneita naisia laulaen reippaasti: ”Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi...” Nyt tämä alkaa kääntyä jo masennuksen puolelle. Yritän jonkinlaista ääntä kurkustani, mutta en saa edes rykäistyä. Sydämeni on hypätä ulos rinnasta, kun peura ylittää väylän yhdelle ainoalla loikalla. En ehtinyt edes ajatella kameraani. Metsä harvenee ja sen läpi alkaa kuultaa ampumahiihtoradan ammuntapaikka – esteettisyys on tipotiessään. Lopulta esteettömyyskin on tipotiessään, kun reitti päätyy sotilasesteradalle: ”Käyttö omalla vastuulla.” Viimeinen runotaulu komentokorsun kupeessa runoilee Hilja Haahdin sanoin: ”Ei kuulu voihke ja vaikerrus, / elon nuoren sammuva huokaus...”

Palaan takaisin viimeistä edelliselle runotaululle, joka taisi jäädä väliin peuraa säikähtäessäni. Oikaisen tuttua hiihtoväylää pitkin kohti vuoren lakea, jossa kuvittelen Picasson minua vartovan. Nälkäkin on jo hirmuinen. Seuraavalla kerralla ymmärrän paremmin, otan tofu-chorizot mukaan ja liityn laavulla grillaajien porukkaan.


Mene vuorille
ja järvien rannoille.
Hengitä hiljaisuutta,
käytä ravinnoksesi
yksinäisyyttä.
Einari Vuorela


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

KELASSA KAIKKI ASIAT OVAT HYVIN


Elämässä – Mitt i allt, 2/2013. Kelan lehti joka kotiin. Kuva SJT.


Työ pitää kiinni elämässä!”
Kotona olo ei kaduta!”
Elämässä – Mitt i allt, 2/2013


Kelan lehti jokaiseen kotiin Elämässä 2/2013 on juuri ilmestynyt. Se on niitä lehtiä, jotka keskusliikkeiden, urheiluseurojen, seurakuntien ym. julkaisujen ohessa lojuvat työhuoneeni sivupöydälle päivän pari kaiken muun postilaatikkorääsän seassa, kunnes heitän koko kasan kierrätykseen. Vaikea niitä on suoraan pois heittää – jotkut ovat sentään nähneet vaivaa ja tuhlanneet resursseja saadakseen läpyskän ”kunnon kansalaisen” eli minun luettavaksi. Sen verran olen aikaisemminkin lehteä vilkaissut, että tiedän Kelalla menevän hyvin – asiat rullaa ja toimihenkilöt johtajineen ovat parasta A-luokkaa. Nyt päätin jostakin käsittämättömästä syystä lukaista lehden.

Elämässä – Mitt i allt -lehti ei ole mikään vaatimaton laitos, se ilmestyy 2 kertaa vuodessa, painos 2,7 miljoonaa kpl ynnä erityispainos näkövammaisille. Lehti löytyy toki myös verkosta. Toimituksessa työskentelee päätoimittaja, toimitussihteeri ja toimituksen sihteeri. Nyt on jo 45. vuosikerta menossa, joten olisin minä voinut lehden lukea jo aikaisemminkin. Ehkä olen tullut sellaiseen vaiheeseen, että mielenkiinnon kohteet alkavat muuttua ellei kokonaan hiipua. Lähes päivittäin joku puhelinmyyjä soittaa ja kertoo minun tarvitsevan nykyään aivan määrätynlaisen lehden, kuten ET, Voi hyvin, Hyvä sanoma, Tee Itse, Kodinrakentaja, Viva, Oma aika, Tähdet ja avaruus... Voi hyvät hytyvinokkaat sentään!

Lehden taitto on tylsää, mutta toki lehden sisältökin on tylsää, joten ne korreloivat toisiaan. Lehden painoasu on voimaton ja kuvat hailakkaan sävyttömiä – syvälle paperiin uponneita. Kuvituskin kertoo, että ei vain lehti vaan myös elämä itse on tylsää. Kotona on tylsää, työssä on tylsää ja harrastuksissa on tylsää. Stressi ajaa ahtaalle, tarvitaan vapaata: isyysvapaata, työvapaata, hoitovapaata, osapäivävapaata ja vapaata tylsästä elämänkumppanista. Ja tässä Kela tule apuun ja tarjoaa avustusta ahdinkoon. Vaan se ei ole enää avustusta, vaan ”etuisuutta”. Etuisuuksia lehdessä on lueteltu täydet kolme sivua. Niitä on paljon – ei kannata ryhtyä tässä luettelemaan. Ja kaiken löytää myös verkosta.

Olen kuullut monien sanovan – huolimatta tästä jokakotiin kannettavasta lehdestä – että Kelan ”etuisuuksista” on vaikea saada selkoa ja hakukaavakkeiden täyttö on vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Nyt tähän ongelmaan Kela tarjoaa lehden mukaan ”henkilökohtaista Kela-neuvojaa”, joka auttaa ”kokonaistilanteen kartoituksessa” ja tukihakemusten täyttämisessä. Kuulostaa aivan liian hyvältä. Muistan vielä nekin ajat, kun meillä oli paikallisessa terveyskeskuksessa ”omalääkärit” – nyt siellä ei ole lääkäreitä lainkaan. Mutta toki me uskomme positiiviseen vaihtoehtoon, kun niin sanotaan.

On kerrottava omakohtainen kokemus. Olin sienimetsässä kun Kelasta virkailija soitti ja kysyi, miksi minä en ollut hakenut minulle kuuluvaa ”etuisuutta”. Hämmentyneenä vastasin, että OK minä tulen huomenna käymään. Ei tarvitse, minä voin tämän hoitaa, vastasi nuorekas virkailija. Kerroin eräälle ystävälleni, että ajatella miten hienoa palvelua nykyään saa. Ystäväni epäili kyseisen virkailijan olleen ekapäivää töissä, ja vielä niin shokissa ettei osannut käyttäytyä järkevästi.

Elämässä – Mitt i allt -lehti kertoo, että me elämme monikulttuurisessa maassa ja vieraskielinen asiointi yleistyy. Kela tarjoaakin ”tietoa sosiaaliturvasta 15 kielellä”. Ja ”Infopankki” löytyy verkosta. Lehti kertoo myös, että Kelasta on ryhdytty soittamaan: ”Kelasta, päivää!” Jos hakemuksesta puuttuu vaikkapa päivämäärä, niin enää ei lähetetä hidasta ”postipostia”, vaan soitetaan ja asia ratkaistaan siinä silmänräpäyksessä.

Kela on julkaissut ”oppaan kääntyneille”. Kuulostaa mielenkiintoiselta, ja jotenkin pysähdyttävän omakohtaiselta. No, opas on tarkoitettu ikääntyneille – siis nykyään ”kääntyneille”. Minulle tämä vain passaa. Opas löytyy osoitteesta www.suomi.fi/ikaantyneille. Oppaassa kerrotaan kaikki se, mitä tällainen ”ikäkääntynyt” saattaa tarvita ”erilaisissa arkielämän tilanteissa”. Hyvä näin, mutta pyhäpäivät on pärjättävä omillaan. Me elämme pelottavan arkipäiväkeskeisessä kulttuurissa – tilanne vaatisi pikaista syväanalyysiä! Eihän miellä ”kääntyneillä” mitään arkipäivää ole!

Lopuksi on kysyttävä, kun kaikki tämä Elämässä – Mitt i allt -lehden tieto on myös verkossa, niin mihin tätä jokakotiin jaettavaa paperilehteä tarvitaan. Eikö sen tekeminen jakeluineen ole hirvittävän kallistakin. Eikö siinä tuhlata niin aikaa kun resurssejakin – niitä kallisarvoisia ”etuisuuseuroja”. Ja tärkein kysymys: lukeeko sitä kukaan?

Joskus asiakas kaipaa laajaa opastusta eri tukien ja palveluiden viidakossa. Henkilökohtainen Kela-neuvoja perehtyy asiakkaan kokonaistilanteeseen”
Kelasta, päivää!”
Elämässä – Mitt i allt, 2/2013


torstai 17. lokakuuta 2013

KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ II


Kaupunki heijastuu peilityynestä Kirkkojärvestä. Kuva SJT.


Taivas avautuu kirkkaana;
se enteilee kylmää yötä.
Vuorelta tullut istuu vaiti, tien mutkat
sieluun saakka syöpyneenä.
Kun tulevat onnettomat päivät,
muistetaan se yksi onnellinen.
SJT


Aamulla autonikkunat ovat jäässä ja maa huurteessa. Aurinko kiipeä Hallilanvuoren takaa pilvettömälle taivaalle, joten päivästä on tulossa kirkas. Haen kellarista talvirenkaat ja pakkaan autoon – ne mahtuvat Picasson tavaratilaan pystyyn seisomaan kuin matkustajat ikään. Matka sujuu mukavasti vesivahinkoraporttia päivitellessä. Raportin mukaan huoneistossa on ollut toinenkin aikaisempi vesivahinko, maapohjan kautta tiivistynyt kosteus, joka näkyy alapohjan kostumisena. Ikään kuin tämän nykyisen vesivahingon valtaisa vesimäärä ei sitä olisi kastellutkaan. "Kun tulevat onnettomat päivät, muistetaan se yksi onnellinen."

Tämä on niin tuttua, että ensin sanotaan – ja sitten on. Sellaista olevaa ei mitkään voimat saa olemattomaksi. Poikkean Maailman Raitilla Peräseinäjoella. Suomen Siirtolaisuusmuseo on siirtänyt Kalajärven rantaan Unkurin talon Pohjois-Siperiasta. Ylihärmäläinen Matti Unkuri joutui Siperiaan 1878 riistettyään hengen sukulaismieheltä. Unkuri oli toimen mies, perusti perheen ja menestyi mainiosti – hänestä sukeutui merkkihenkilö uudessa asuinympäristössään. Kun taloa ryhdyttiin 2009 purkamaan oli siellä vieläkin Stalinin kuva seinällä.

Näen ensimmäistä kertaa talon pystyssä. Se on vaikuttava, huikean värinen harmaassa hirsisyydessään. Valkoiset ikkunalaudat ja otsakoristeet näkyvät jo kauas harsoisen männikön läpi. Ikkunakoristeet olivat talosta hävinneet jo ajat sitten. Jostakin vanhasta valokuvasta saattoi päätellä, että erittäin taitavasti veistettyä koukeroa ikkunoiden otsalla oli ollut. Tällainen karjalaispoika saattaisi sellaiset koukerot piirustaa jostakin kollektiivisesta karjalaisten tajunnasta käsin. Epäilin hanketta suuresti, mutta nyt ne(kin) ovat olemassa. Varmaankin paljon yksinkertaisemmat kuin alkuperäiset, mutta siitä huolimatta olen suuresti liikuttunut. Koko inhimillinen kulttuuri rakentuu sille, että jotkin esineet ja asiat kestävät pitempään kuin niiden valmistajat. Viime yönä lukemaani Hannah Arendtia tylysti mukaellen.

Kalajärven suoralla lakkaa CD-soitin toimimasta. Tänä vuonna hajoaa siis kaikki – eikö minulle jotakin tällaista jo ennustettu. Nykyinen Valtatie 66 ohittaa Pahajoen niin, että vilaustakaan ei kyläpahasesta näy. Käännyn vanhalle oikotielle, joka ei menneinä aikoina oikaissut minnekään, mutta nykyään se oikaisee vanhalle Valtatie 66:lle. Yhtäkkiä CD-soitin parahtaa soimaan, pyhä isä sentään kuinka me lapsina tätä synkkää metsää pelkäsimme – täällä kummittelee vieläkin. Päästyäni Rantatielle huomaan, että vanhaa Pahajoen limonaditehtaan rakennusta kunnostetaan. Tämä on todellinen yllätys. Tuskinpa siellä enää ryhdytään limonadia valmistamaan. Aikanaan rakennuksen pihapiirissä oli ravintolakin. Tivoli majoittui sinne kesäisin. Näin siellä pikkupoikana pikimustan miehen soittavan torvea, cowboyn joka löi piiskalla tupakan naisen suusta ja naisen joka tanssi nuoralla. Toiveammatteja kaikki tyynni – vaan minulla ei ollut lahjoja yhtikäs mihinkään.

Tienhaarassa josta tie kääntyy kylään ei tienviitassa luekaan Pahajoki, vaan epämääräisesti Jokivarsi. Nykyään Rantatiekin on Rannetie – kenenkähän ranne siellä on nyrjähtänyt. Siitä ajasta, kun asetuimme tänne asumaan puolivalmiiseen taloon, en muista juuri mitään. Mutta hieman myöhemmältä ajalta löydän jonkinlaisia muistikuvia. Meillä karjalaisilla oli omituinen tapa lähteä sunnuntaisin kävelylle kylätielle, vaikka emme olleet menossa yhtikäs minnekään. Kunhan vain kävelimme. Muistan miten talojen ikkunoihin ilmestyi hämmästyneitä ”naamoja”. Toisinaan naapurin vanha isäntä huusi peräämme sielunsa kyllyydestä: Senkin vinosilmät, menkää sinne mistä olette tulleetkin! Tämäkin vanha kyläperinne – ”peräänhuutelu” – on lähes kokonaan kadonnut. Jotkin pikkupojat taidon vielä satunnaisesti osaavat. Eikö jonkin toimikunnan pitäisi ryhtyä sitä elvyttämään. Siihen saisi varmaan apurahaakin – hyvä ettei EU-rahaa.


Oikotie läpi synkän metsän. Ainoa pystyssä oleva lato koko laaksossa, sekin hädin tuskin. Pahajoen limonaditehtaan vanha rakennus 1920-luvulta. Kuvat SJT.

Vaihdamme Picassoon lankomiehen kanssa talvirenkaat. Sää on tyyni, aurinko paistaa, pakkasta vielä aste tai pari. Jokirannan villit hopeapajut kimaltelevat hopeisina yltäkylläisessä valossa. Raskaassa puukuormassa oleva traktori ylittää Soininsillan ja alkaa savuttaen hivuttautua ylämäkeen. Luen Viiskunnan, mutta en jaksa keskittyä. Nousen autoon ja lähden ajamaan – talvirenkaat rohisevat raskaina. Kierrän Tusanpuolen kautta vain nähdäkseni peilityynen Kirkkojärven takaa nousevan kaupungin siluetin.

Alavuden sairaalassa äitini on juuri syömässä. Ne jotka eivät syö sängyissään syövät aulan vapaa-ajantilassa, jossa on televisio ja lehtihylly. Vanhoja naisia istuu pyörätuoleissaan pienten pöytien äärellä. Äitini väittää jo syöneensä, hän sanoo vastustavansa tällaista käytävällä syömistä. Joo, sanoo hoitaja, vanha rouva haluaisi vain maata ja syödä mossottaa sängyssä. Olemme hoitajan kanssa samaa mieltä, että pitäisi kuntoutua ja päästä pois täältä. Mitä se auttaa, jupisee äitini, kun on näin vanha ja huonossa kunnossa, joutaisi kuolla pois.

Hoitaja työntää äitini käytävän päässä olevaan oleskelunurkkaukseen. Aurinko paistaa ja viimeiset koivuissa roikkuvat lehdet lepattavat kuin pienet liekit. Järvi siintää puitten takaa. Tässä on hyvä istua ja jutella, sanoo hoitaja. Sehän on minun poikani, sanoo äitini ja lähtee rullaamaan pyörätuolilla. Se on niin jääräpäinen, sanoo hoitaja. Äitini kiitää jo kaukana ja kurvaa väärään huoneeseen. Tämä on väärä huone, sanon. Auta nyt, enhän minä näe, inttää äitini. Työnnän hänet omaan huoneeseensa, hän tunnistaa oitis oman sänkynsä ja rakkaat pihlajanmarjakarkkinsa. Nosta vähän, hän sanoo ja yrittää kömpiä sänkyynsä. Mutta eihän se onnistu, onneksi hoitaja tulee ja auttaa. Olipa siinä taas turha reissu, sanoo äitini ja hymyilee. Hän pyytää vielä uuden karamellin vaikka entinenkin on kesken. Sinne mahtuu kaksikin, hän sanoo ja näyttää hampaatonta suutaan.

Olen jälleen ymmälläni sairaalan pihassa. Aurinko paistaa yhä, ei uskoisi että lokakuu on jo puolivälissä. Onneksi autossa on talvirenkaat, tulisipa lunta – pääsisi hiihtämään!


Unkurin talo uusine ikkunakoristeineen. Kuvat SJT.


perjantai 11. lokakuuta 2013

PIENTEN VALAISTUMISIEN POLKU


What we think, we become.” Zenbuddhistin tarralaput. 
The Unemployed Philosophers Guild. Kuva SJT, 2013.


Zen vastaan eurooppalainen filosofia

Ei onnea ole suotu minulle
tässä maailmassa. Mikä neuvoksi?
Vaellan vuorille etsimään
rauhaa yksinäiseen sydämeeni.
Wang Wei
     (su[o]mentanut SJT)
Tiede pelkää “subjektiivisuutta”. On kuitenkin muistettava, että niin kauan kuin pysyttelemme ulkopuolella, olemme ulkopuolisia. Juuri tästä syystä emme voi koskaan tuntea asiaa itsessään.
D. T. Suzuki


Luin kesän olemattomia helteitä odotellessa kirjan Zen ja psykoanalyysi (2012), jonka kirjoittajat Erich Fromm (1900–1980) ja D. T. Suzuki (1870 –1966) edustavat oman alansa huippua – jopa niin että heidän sanomansa näyttäytyy ikään kuin ”lopullisena totuutena”. Suzukin tekstit olen lukenut jo aikaisemminkin. Kirja perustuu luentoihin, jotka pidettiin kirjan kirjoittajien toimesta Cuernavacassa 1957. Se sanotaan monta kertaa, ikään kuin se olisi vaikeasti uskottavaa. Ei se ole, poikkesihan Suzuki mieluusti länsimaisia filosofeja tapaamassa, kuten nyt vaikka Heideggeria.

Se erottaa hänet kivestä, kasvista, eläimestä, mutta myös jumalista. Vaikka meillä olisi tuhat silmää ja tuhat korvaa, tuhat kättä ja monia muita aisteja ja elimiä, mutta olemuksemme ei pysyisi kielen vallassa, jäisi kaikki oleva – se oleva, joka me itse olemme, aivan yhtä lailla kuin oleva, jota emme itse ole – meiltä suljetuksi.
Martin Heidegger


Meillä on nämä valmiit ajatukset ja valmis maailma, niin Suzukilla kuin muillakin. Suzuki mielellään lainasi länsimaisia ajattelijoita teroittaakseen ja selventääkseen zenin olemusta länsimaisille kuulijoilleen. Yllä oleva lainaus Suzukin tekstistä tuntuu viittaavan Kantin filosofiaan: meillä on olemassa maailmasta havaintoja, mutta ei suoraa tietoa maailmasta sinänsä. Senkin Suzuki muistaa, että silleen jättämisen idea on jo lännessäkin ikivanhaa perua, se löytyy jo Mestari Eckhartin (1260 –1327) ja Akvinon Tuomaan (1225–1274) ajattelusta. Minua tärisyttää yhä tuo Tuomaan ajatus: ”Mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut jo maailmassa.” Eikö se ole silkkaa zeniä? Seuraavassa tulemme huomaamaan, että mikään siellä ”omassa päässä” ei ole omaa.

Kirja alkaa D. T. Suzukin luento-osuudella, jonka olen jo joskus aikaisemminkin lukenut. Suzuki analysoi kahta runoa, josta ensimmäinen on vaeltajamunkki Bashōn (1644–1694) tunnettu haiku:

Kun tarkkaan katson
näen kakkaran kukkivan
aidan vieressä!
Bashō

Yoku mireba
Nazuna hana saku
Kakine kana!
Bashō


Runon lopussa oleva huutomerkki avaa hämmennyksen ja oivalluksen tilan, hypyn aikaan ja tapahtumaan jonka me yhä voimme kokea. Tässä kulminoituu juuri tuo ”silleen jättämisen” idea, itäinen kulkurirunoilija on jo kaukana toisella paikkakunnalla, kun läntinen runoilija Alfred Tennyson (1809–1892) jumittaa loputtomine pähkäilyineen yhä vain kukkansa äärellä:

Muurin kolossa kasvava kukka,
poimin sinut pois kolostasi,
pidän sinua kädessäni,
juurinesi kaikkinesi,
pieni kukkanen – jospa vain
voisin ymmärtää...
Alfred Tennyson


Näin Suzuki onnistuu paljastamaan konkreettisesti Itäisen ja Läntisen mielenlaadun. Foucault kuvaa tuon ”kliinisen katseen” kirjassaan Klinikan synty (1963/2013) laveasti runollisin sanankääntein. Pääosaan nousee leveäkärkinen terävä vasara, jolla kallot saattoi kätevästi naputella auki ja saattaa sisällys ”katseen alaisuuteen”. Mutta tilanne oli pitkään yhtä huono kuin runoilija Tennysonilla, havainnoija ei nähnyt sitä mitä havaitsi. Kunnes havaintojen ja sanojen välille muodostui yhteys, joka mahdollisti sekä näkemisen että sanomisen, ”joka näytti sijoittuvan rationaalisuuden arkaaisemmalle tasolle, ikään kuin olisi kyse paluusta lopultakin heränneeseen katseeseen”.

Totuuden sijaitseminen asioiden synkässä ytimessä liittyy paradoksaalisesti ylivertaisen voimakkaaseen empiiriseen katseeseen, joka tuo niiden pimeyden päivänvaloon. Kaikki valo on siirtynyt silmän heikkoon soihtuun, joka nyt tarkastelee kappaleita ja kertoo kulkiessaan niiden paikan ja muodon.
Michel Foucault


Katse ylittää näkemisen, se ”ei enää ole rajoittava vaan rajoittamattomuudessaan yksilön perustava”. Läsnä on myös alituisesti objektin väistämätön syvyys: ”havaintojen lähde, piiri ja rajat määrittyvät objektin pimeydessä, joka kuitenkin edeltää kaikkea tietoa. Katse on passiivisesti sidoksissa tähän alkupassiivisuuteen, joka tuomitsee sen ikuisesti tarkastelemaan ja hallitsemaan havaintoa.” 1800-luvun alussa havaintojen kuvauksiin ilmestyi yhtäkkiä kaikki se, ”mikä vuosisatoihin ei ollut ylittänyt näkyväisyyden ja lausuttavuuden kynnystä”. ”Harhakuvien laihtumiseen tarvittiin vain muutama kymmenen vuotta, ja vapaaksi jäänyt tila toi asiat silmiemme eteen niiden oikeassa muodossa?” Tämä kaikki edellytti myös uudenlaisen havaitsijan – subjektin – ilmestymistä.

Minä, sinä, hän, tai se – kaikki nämä pronominit viittaavat
jonkin verran itsensä taakse. Kuka on tämä ”jonkin verran”?
D. T. Suzuki


Subjekti-objekti-jakoa ei löydy luonnosta – se on aina oletettava, että ylipäätään voitaisiin ajatella (jotakin kohteena). Tämä teennäinen asetelma tekee ”lopullisesti oikeassa olemisen” mahdottomaksi. Universaalit totuudet ilmenevätkin aina (paikallisina) tapahtumina, jotka murtautuvat esiin muuttaen radikaalisti yhteistä kokemusta. Totuus on aukko tiedostuksessamme, kuten Lacan on (ehkä) sanonut. ”Totuuksien etiikka pyrkii vain antamaan konsistenssin sille jollekulle jota olemme. Sen täytyy kannatella omasta eläimellisestä sinnittelystään käsin totuuden subjektin ajatonta sinnittelyä”, kuten Badiou on (aivan varmasti) sanonut.

Jatka! Jatka olemista tänä ”jonakuna”, toisten kaltaisena ihmiseläimenä, joka kuitenkin huomaa olevansa totuuden tapahtumallisen prosessin kiinnittämä ja siirtämä. Jatka olemista sinä totuuden subjektin mukaansatempaavana osana, joka sinusta on sattunut tulemaan.
Alain Badiou


Subjekti-objekti-asetelma on (ajattelun) kömpelö väline, joka johtaa tiedostamattomiin kehäpäätelmiin. ”Kun lausutaan se, mikä on jo sanottu, sanotaan uudelleen se, mitä ei ole vielä koskaan sanottu”, kuten Foucault edelleen runoilee. Kun diskurssin seuraavalla kierroksella tulee vastaan tuttu myönteisenä koettu ajatus (mielipide), kannattaa siihen tällä kertaa suhtautua jyrkän negatiivisesti. Ja tulla suoran havainnon valossa siksi, mikä ”sinusta on sattunut tulemaan”. Se on myös zenin ja taon tie, jossa subjekti-objekti-asetelma katoaa todellisen ”minuuden” tieltä kuin yön huurut auringon noustua. ”Jos on olemassa jokin salattu merkitys, se on meissä itsessämme.”

Yksin sinua koetellaan; yksin astut autiomaahan; yksin olet maailman heiteltävänä. Mutta katsoessaan sisäänsä vilpittömästi ihminen ymmärtää, ettei hän ole yksinäinen, kurja, eikä hylätty Hänen sisällään on tietty kuninkaallisen, suurenmoisen yksinäisyyden tuntu.
D. T. Suzuki


Mitä tässä nyt on yritetty sanoa, että länsimaisetkin filosofit ovat kautta aikojen olleet melkoisia zenistejä ja 1900-luvun mannermaiset filosofit eritoten. Totuus kätkeytyy ja maailma kätkeytyy, mutta ne myös pyrkivät kätkeytymättömyyteen. Niiden paljastuminen on aina radikaalia, vaikka se onkin luonnollinen tilanne – täälläolemisen olotila. Mutta maailma maailmoi ja vie meitä harhaan. Vähän väliä me kadotamme tuon tietoisena olemisen tilan. Meitä ympäröi oletusten ja mielipiteiden vallihauta, jonka yli on lähes mahdotonta loikata suoran kokemisen tukevalle maaperälle. Suzuki puhuu ”uskostaan heikoista”, jotka pyrkivät muodottoman (Dharman) ymmärtämiseen sanojen ja nimien avulla:

Puoli vuosisataa heidän elämästään kuluu täysin hukkaan heidän raahatessaan elotonta raatoa ovelta ovelle. He juoksevat villisti pitkin maita ja mantuja selässään säkki täynnä tyhjiä sanoja ja puolihulluja mestareita. Tuonelan herra pyytääkin varmasti heidän puhkikuluneita sandaaleita itselleen.
D. T. Suzuki

Tao, jonka voi sanoin ilmaista, ei ole muuttumaton Tao.
Nimi, jonka voi nimetä, ei ole muuttumaton nimi.
Nimettömästä taivas ja maa syntyvät,
nimetty on kymmenentuhannen olion äiti.
Tao te ching

Minua pelottavat ihmisten sanat,
he kaiken niin selvästi nimeävät:
tässä talo, ja koira tuossa,
ja tässä on alku, ja loppu tuossa.
Rainer Maria Rilke


Kun jokainen on tunnistanut olevan olevaksi, on se jo silkkaa harhaa. Länsimaisen tieteen ja teknologian näkökulmasta tarkasteltuna pienten valaistumisien polku saattaa näyttää kahdeksan kaistaiselta valtatieltä – mutta emme anna sen hämätä. Tärkeät oivallukset ovat yhä oivaltamatta ja kätevät keksinnöt ovat yhä keksimättä. Oikein naurattaa, kun nämä mukamas kätevät vehkeet hajoavat käsiin. Kesäkuussa hajosi pesukone, heinäkuussa tuli autosta öljyt pihalle, elokuussa tippui rännit katolta ja nyt räjähti vesijohto. Oikein naurattaa – miten tässä ylipäätään ehtii tulla siksi mikä on.

Juuri näihin inhimillisen kokemuksen ylittäviin ongelmiin – ylipääsemättömään loogiseen ajatteluun ja kajahtaneeseen tekniseen järkeen – me läntisen maailman ihmiset tarvitsemme apua. Meillä on aivan omat meditaation lajimme – psykoterapia ja psykoanalyysi. Erich Fromm on tuttu jokaisen kodin kirjahyllystä. Hänen johdattamina me löysimme piilotajuntamme, seksuaaliset viettimme, ahdistuksemme ja meissä asustavan saatanallisen torjunnan ja torjunnan purkamisen. Mutta Fromm myös varoittaa meitä kokemuksiemme älyllistämisestä – tuosta loputtomasta asioiden ”järkiperäisestä” selittämisestä. ”Kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja.” Tuota varoitusta eivät monet ”psykomaakarit” ole meille antaneet – siitä pisteet Frommille.

”Voimme tarttua perimmäiseen todellisuuteen vain omilla käsillämme”, sanoo Fromm. Omilla käsillämme me voimme myös muuttaa maailmaa ja sen omistussuhteita. Voimaa kaikkeen tähän vaivannäköön me saamme zenistä. Meidän ei toki tarvitse valaistua kertalaakista, kuten zen-tarinoiden sankarimunkit. Me voimme valita myös pienten valaistumisien tien. Fromm kirjoittaa: ”Jos täysin pimeään huoneeseen tuodaan yksi kynttilä, pimeys katoaa valon tieltä. Mutta jos samaan huoneeseen tuodaan kymmenen tai sata tai tuhat kynttilää, huone muuttuu valoisammaksi. Ratkaiseva muutos tehtiin kuitenkin sillä hetkellä kun huoneeseen tuotiin ensimmäinen kynttilä, joka rikkoi pimeyden.”

Täysin produktiivinen ihminen ei enää tarvitse harsoja, joilla pitäisi ulkoisen maailman erossa itsestään. Valaistuminen tarkoittaa ”koko persoonan täydellistä heräämistä todellisuudelle”.
Erich Fromm


Zen voi olla tie vapauteen myös meitä piinaavista (mielen)pimeyden voimista. Buddhaluonto on kaikissa meissä, muistuttaa Fromm. ”Tällaista ymmärrystä ei voitaisi saavuttaa (…) elleivät herääminen, valaistuminen ja todellisuuden käsittäminen välittömällä tavalla olisi universaaleja kokemuksia.” Fromm varoitta myös siitä, että me emme voi palata enää minkäänlaisella ”valostuksella” takaisin myyttisen Eedenin puutarhaan, jossa eriytymätön mieli kuvittelisi olevansa yksi ja sama ja ympäripyöreä. Meillä on myös nämä läntisen tietoisuuden jutut – filosofia, tiede, teknologia, taide – jotka myös on nielaistava parantavan lääkkeen mukana. Sitä paitsi, tämä koko ”paskahan” on jo läpeensä universaalia.

Palaamme vielä Suzukiin. ”Ei ole muuta kuin Tien Ihminen (tao-jén) itse, joka ei ole riippuvainen mistään.” Valaistunut ihminen on se aivan tavallinen olio, joka tuntee maankamaran jalkojensa alla ja taivaan yläpuolellaan, joka kuulee tuulen suhinan korvissaan, kokee tilallisuuden ympärillään ja näkee varjonsa lankeavan auringosta poispäin. Tämä on se mystisin ja perimmäisin kokemus, jonka saavuttaminen on lähes mahdotonta.

Ei ole mitään Buddhaa, johon tarttua.
Ei ole mitään Taoa, jonka saavuttaa.
Ei ole mitään Dharmaa, jonka oivaltaa.
Tao te ching

Erich Fromm & D. T. Suzuki: Zen ja psykoanalyysi, Basam Books, 2012.

Zenbuddhistin tarralaput. The Unemployed Philosophers Guild. 
Kuva SJT, 2013. www.philosophersguild.com

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

AVOIMET OVET – OPEN DOORS – ÅBNE DØRE


Taidesuunnistuskohde 5. Taidetalo Angstila Villenraitti 8. Avoimien ovien päivänä 5.10. paikalla talon taiteilijat Olli Kiviluoto, Keijo Nevaranta ja Seppo J. Tanninen, plus vieraat.

Angstila

Minulla on talopahanen Hallilan kukkulalla
vastapäätä Aapelinkaupunkia.
Vuosikausiin ei yhtään ainoaa vierasta,
porttikin saranoilleen ruostuneena.
Päivät pitkät kuluvat ilman suunnitelmia,
kunhan laiskottelen, jätän silleen.
Mikäpä minua estäisi ottamasta viiniryyppyä
tai grillaamasta paria lohen kylkeä.
Mutta mikäpä estäisi jotakuta poikkeamasta
katsomaan miten täällä mennään.
SJT
(kuloisesti Wang Wein teemaan hyräillen)


Vuonna 1996 osallistuin Heikki Mäki-Tuurin kanssa Pia Mesterton Graaen ateljeessa kööpenhaminalaisten taiteilijoiden avoimien ovien viikonloppuun (Åbne Døre 4.–6.11.1996). Kööpenhaminan karttaan oli merkattu 101 ateljeekohdetta, jotka esittelivät yli 300 taiteilijan teoksia ja työskentelytiloja yleisölle kolmen päivän ajan. Tapahtuma oli massiivinen, ihmiset pyöräilivät aurinkoisessa syyssäässä suunnistaen kartan mukaan ateljeelta toiselle. Itse kuljin kävellen, joten saaliini jäi kymmenkuntaan työhuoneeseen. No, suurin osa ajastani kului seurusteluun ja viinilasien kohotteluun.

Tapahtuma teki suuren vaikutuksen, joten ehdotin jo samana syksynä Seinäjoen Taiteilijaseuralle vastaavanlaista avoimien ovien päivää lakeuden vuoristokaupunkiin. Asia ei tuolloin ottanut tulta – taiteilijoita oli vähänlaisesti ja työhuoneetkin pieniä ja sotkuisia. Vuonna 2003 pidimme Non Art Groupin kesänäyttelyä Munkaljungbyssa Skånessa ja tutustuimme tuolloin skånelaisten Konstrunda-hankkeeseen. He olivat julkaisseet kirjankin (Konstrunda i ord och bild, 1997), jossa esiteltiin 119 skånelaistaiteilijaa ja heidän työtilojaan. Sittemmin tämä Konstrundan -aate avoimine ovineen on levinnyt laajasti pitkin Suomenkin rannikkoa.

Seinäjoella vietetään ensimmäistä Art & Design -viikkoa 1.–6.10.2013. Ja nyt lopultakin taiteilijat ovat siivonneet työhuoneensa ja lauantaina 5.10. taidesuunnistuspäivä avaa ovat klo 11–18 näihin salaperäisiin taiteen työpajoihin. Kartassa on huikeat 8 kohdetta ja taiteilijoita löytyy kaikkiaan 14. Ei siis mikään ylipääsemätön urakka käydä päivän mittaan läpi vaikkapa kaikki kohteet. Työtiloissa on erilaista ohjelmaa työnäytöksistä musiikkiesityksiin. Ateljeiden pöydistä löytyy pientä purtavaakin asianmukaisine juomineen.

Taidetalo Angstilassa Villenraitilla on myös 5.10. ovet avoinna ja kellarigalleriassa tilaisuutta varten ripustettu näyttelykin. Tarjolla saattaa olla myös Angstilan maailmankuulua ”punajuurikaakaopiirakkaa” pakurikääpäteen kera. Paikalla ovat taidettaan ja työtään esittelemässä talon taiteilijat Olli Kiviluoto, Keijo Nevaranta ja Seppo J. Tanninen, vierailijoina Juhani Manninen ja Petri Loues. Angstilan kellarigalleriassa ja puutarhassa on myös talon taiteilijoiden Avoimien ovien -näyttely. Talon kokoelmissa on esillä teoksia Non Art Group taiteilijaryhmän taiteilijoilta: Magdalena Margret Kjartansdóttir, Jorma Korpela, Peraxel Persson, Pia Mesterton Graae, Heikki Mäki-Tuuri, Helene Stigel ym.

Pitkin päivää Villenraitilla nähdään myös kaikenlaista yllätysohjelmaa. Illalla taidekierroksen jälkeen Angstilan ”kellariklubilla” soittavat mm. Tiia Viitasaari, T. Sameli Rajala ja Tuukka Tanninen.  

Art & Design -viikon ohjelmatiedot ja taidesuunnistuskartta löytyvät linkistä: http://www.sadw.fi/etusivu

Vuosien vaeltaessa harmaana kulkueena ohi ateljeen ikkunoiden tuli aika kirjoittaa runo uusiksi. Tällä kertaa se muotoutui omaehtoiseksi visioksi, jossa kuka tahansa ”jokakuka” on vastapäätä omaa olemistaan. Seuraavaksi siitä on kai tehtävä maalaus – jälleen kerran!


Angstila

Ei vieraita vuosikausiin,
vanha kissakin jo kuollut.
Ei suuria suunnitelmia,
kunhan nappaan näkymän
havainnon sumeaan silmään.
Iltapäivällä otan lasillisen viiniä,
leikkaan leivän ja keitän teen.
Illalla juon koko pullollisen.
SJT

SJT, Pia Mesterton Graae ja Heikki Mäki-Tuuri. Taiteilijat avoimina Kööpenhaminassa 1996.