maanantai 26. marraskuuta 2012

MAINETTA JA KUNNIAA TYRKYLLÄ


Jokin tuntematon taho jakamassa maineen palautusta taiteilijalle. Voiko tämän alemmas enää vaipua? Nettimakasiini TOTTA 2/2005. 


Great minds are like meteors, they glitter and are consumed to enlighten the world.”
American Biographical Institute

Kätevä tapa paikata tuota niin monen ihmispolon kohdalle osuvaa arvonannon puutetta on jakaa kansalaisille sopivina juhlapäivinä mitaleita, kunniakirjoja ja arvonimiä. Kätevää tämä on siinäkin mielessä, että tällaisen kunnian jakaminen ei maksa jakajalleen juuri mitään – monesti arvonnousun saanut on niin höpsähtänyt uudelleen pönäköityyn olomuotoonsa, että maksaa nimityksensä auliisti omasta pussistaan.

Mutta nämä tunnustukset eivät aina osu oikeaan kohteeseen, siis oikeasti ansioituneille ihmisille, joten tällainen alituinen kohtuuttomuus aiheuttaa närää, suukopua ja suurta kateutta. Virallista tunnustusta jakavat valtion eri tahot ja tasavallan presidentti, mutta muitakin jakajia on. Joten ehkäpä joudumme tässä yhteydessä kysymään, onko sillä väliä kuka tunnustusta jakaa.

Tähän kammottavaan maineen ja kunnian puutteeseen tarjoaa apuaan täsmäyritys American Biographical Institute Inc. Yritys on perustettu 1967 ja sen presidenttinä toimii J. M. Evans. Olisikohan perheyritys, miljoonabisnes kumminkin. Yllättäen huomasin, että olen ollut esimerkiksi vuonna 2005 kyseisen instituutin ”nominanttina” ainakin seuraavissa kategorioissa: American Medal of Honor, Leading Intellectuals of the World, International Peace Prize, World Medal of Freedom, International Man of the Year ja Great Minds of the 21st Century. Niin että haistakaa vaan siellä vallan ytimessä valtionpalkintoinenne ja profinlandioinenne kukkanen – jos oikein rumasti saa sanoa.

Tuo kaikki kunnia olisi langennut osakseni, jos vain olisin sen lunastanut. Mitä se sitten olisi maksanut? Katsotaanpa. Halvin olisi ollut Man of the Year -titteli (195,00 USD), kuten arvata saattaa – miehenä olemisesta ei nykyään kunnian kukko juurikaan laula. American Medal of Honor olisi ollut sekin kohtuuhintainen (295,00 USD). World Medal of Freedom -mitalista olisi joutunut pulittamaan sievoisen summan (495,00 USD). Mutta mennäänpä suoraan hengen jättiläisiin, Great Minds of the 21st century -arvonimi laminoituine sertifikaatteineen ja mitaleineen olisi maksanut jo melkoisesti (1095,00 USD).

Laminointi näyttää olevan tässä instituutissa erittäin arvokasta ja arvostettua, halvin sertifikaatti laminoimattomana 195,00 USD ja laminoituna 295,00 USD. Miten se on mahdollista? Laminointilaitteen saa marketista muutamalla kympillä, ja siihen tulee vielä iso nivaska kalvoja mukaan.

Tässä on monta arkaa asiaa matkassa, joten hankala on löytää tietoa, kuinka moni suomalainen on tällaista “pienen harmin kunniaa” itselleen ostanut. Muutama vuosi sitten huomasin paikallisesta lehdestä erään paikkakunnan taiteilijan julkisesti kehaisevan saamaansa Woman of the Year -titteliään. Sitten googlaaminen tuo tulosta. Jyväskylän yliopistossa historiaa opiskeleva Piia Määttä on yliopiston museossa saanut vihiä asiasta: Näitä epäilyttäviä harmaan alueen “kunniamerkkejä ostaneita henkilöitä löytyy useista yliopistoista Suomessa. Suomessa on todennäköisesti satoja ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenten aikana lähteneet mukaan kunniamerkkejä ja biografioita tarjoavien yritysten tarjouksiin. Kunniamerkkibisnes on maailmanlaajuista.”

Kunnianosoitusten myyjänä on toiminut nimenomaan American Biographical Institute, mutta myös englantilainen erilaisia Who's who -kirjoja tehtaileva International Biographical Centre. Myös monet kansainväliset yliopistot ja oppilaitokset myyvät toimintansa tukemiseksi erilaisia epävirallisia kunniakirjoja ja arvonimiä. Ei kai se nimitys ihmistä pahenna, jos ei parannakaan. Kiertävien taidekauppiaiden ”talleissa” olevat ”taiteilijat” ovat lähes kaikki joidenkin hienojen ulkomaisten laitosten kunnia-arvonimillä nimitettyjä.

Että sillä lailla. Ei heti uskoisi, että yliopistoväki olisi altis tällaisen lumeen houkutuksille. Tosin aika usein uutisissa vilahtaa vilpillisiä väitöskirjoja ja tekaistuja tutkintoja. Hiljattain eräs ansioitunut monissa liemissä keitetty yliopistomies puolusti vilpillisyydestä epäiltyä kovin sanankääntein ja vapautti suorassa tv-lähetyksessä asiaa kysyneen toimittajan “järki-ihmisten” kirjoista. ”Tyhmä” taisi olla tuo korkeimman tahon tuomio. Se oli surkeaa katsottavaa.

Tässä kunniamerkkibisneksessä olisi myös tutkivan journalismin paikka, varsinkin kun kyseiset instituutit on jo kauan tiedetty kunniankipeille “skeidaa” myyviksi laitoksiksi. Lehdistöä ei kukaan uskalla arvostella, mutta kyllä lehtiväkikin on kovin altis haksahtamaan sortin kunnianimityksiin – niin taiteelliset kuin tekotaiteellisetkin saavutukset pyörivät samassa sopassa, mainetta ja kunniaa jaetaan suurella kauhalla. Kunhan se vain kohdalle kolahtaa. Kavahda sitä päivää.

Only bestowed upon hand-selected men and women of exceptional distinction.”
American Biographical Institute Announcement  

maanantai 12. marraskuuta 2012

ENSIMMÄISEN SIVUN ARVOITUS


"Aamu kattojen yllä" Madrid 2006. Kuva SJT.


Bababadalgharaghtakamminarronnkonnbronntonneronntuonnthunntrovarrhounawnskawntoohoohoordenenthurnuk!”
James Joyce

Muistan lukeneeni jostain, että joku oli kirjoittanut tutkielman James Joycen Finnegans Waken (1939) ensimmäisestä sivusta, jossa on kaiken muun käsittämättömän ohessa tuo yllä siteeraamani mihin tahansa rocknroll-piisin kertosäkeeseen sopiva onomatopoetointi. Little Richardin kertosäeklassikko ”Awopbopaloomopagoodgoddamn!” legendaarisesta sävelteoksesta Tutti Frutti (1955) kalpenee täysin Joycen rokkailuun verrattuna.

Ajattelin kirjoittaa jotakin Theodor W. Adornon Esteetisen teorian (1970/2006) ensimmäisestä sivusta, joka alkaa aseista riisuvaan tyyliin: ”On itsestään selvää, ettei mikään taidetta koskeva ole enää itsestään selvää.” Siitä löytyy myös kiveen hakattu ”totuus” taiteen peruuttamattomasta autonomiasta: ”Kaikki yritykset korvata taiteen yhteiskunnallisen funktion avulla se, mitä taide epäilee ja mitä epäilyä se ilmaisee, ovat tuomittuja epäonnistumaan.”

Adornon teos on suomennettunakin lähes 600 sivuinen, joten en ehdi sitä lukea minulle varatun laina-ajan puitteissa. Mutta eipä Adornokaan ehtinyt kirjaa kirjoittaa hänelle varatun ajan puitteissa, vaan se jäi kesken. Suomennoksesta puuttuu vielä laaja Paralipomena-jakso, jonka kimppuun suomentaja kehottaa lukijaparkaa käymään saksan kielellä. Mutta kun en osaa saksaa, vaikka niin paljon hyvää saksankielistä filosofiaa olisi luettavaksi. Ei auta kuin syntyä seuraavassa elämässä Saksaan, mutta pelkäänpä että kohtuus ei toteudu tässä elämässä eikä seuraavassakaan. Jos vaikka Saksaan syntyisinkin, niin syntyisin luultavasti olutfestareita kiertäväksi trubaduuriksi, jonka lukuhalut tyrehtyisivät jo Nuoren Wertherin kärsimyksiin (1774).

Viime kesän sateisina päivinä annoin Foucaultin (Sanat ja asiat, 1966/2010) johdattaa itseni käsitykseen, että valistuksen aikakauden myötä kaikenlainen lumous ja hurmio katosi niin elämästä kuin taiteestakin. Ihmiskunta, tai ainakin eurooppalaiset, siirtyivät sanojen maailmasta tosiasioiden maailmaan. Me aloimme kutsua sitä tieteelliseksi maailmankatsomukseksi, ja annoimme ymmärtää että asennoitumisemme maailmaan perustuu tosiasioihin ja käytännölliseen järkeen. Tosin jokin soraääni kuiskii yhä korvissamme, että mikään ei ole muuttunut – olemme vain siirtyneet taikauskosta tieteisuskoon.

Tiede-lehden (10/2012) pääkirjoituksessa viitataan mielipidetutkimuksissa saatuihin arvioihin, että vain viitisen prosenttia länsimaiden asukkaista perustaa näkemyksensä suoran havainnon reflektioon ja siitä saatuihin faktoihin. Loput 95 prosenttia painaa läpi elämänsä mielipiteiden ja ennakkoluulojen voimin. ”Puuttuvat tiedot ja oma aivotyö korvataan luuloilla ja lujalla luottamuksella ennakkoasenteisiin.” Tällaisella haarukalla kun haarukoi esimerkiksi Seinäjoen kokoista kaupunkia, niin siellä ei ole minkäänlaisella todennäköisyysolettamalla yhtään ainoaa ”järjissään” olevaa asukasta. Tämä on viime viikkoina naurattanut niin, että hädin tuskin on housuissansa pysynyt.

Näkemättä jättäminen sisältyy näkemiseen, se on yksi näkemisen muoto ja näin ollen välttämättömässä suhteessa näkemiseen.”
Louis Althusser

Muistellessaan tuota vuotta 1966, kun Sanat ja asiat ilmestyi, Gilles Lapouge kertoo ajattelemattomuuttaan avanneensa kirjan, ja se iski siinä silmänräpäyksessä kuin rutto. ”Kuume ei laskenut ja rakastin sitä ruttoa. Varoin parantumasta. Olin tieteestäni ylpeä kuin täi paavin päässä.” Suomeksi kirja ilmestyi vasta 2010, joten ilmeisesti jo tämä viive on pelastanut suomalaiset vastaavilta sairauskohtauksilta. Samoihin aikoihin antihumanisti ja (uus)marxilainen Louis Althusser lanseerasi Foucaultin näkyvän ja näkymättömän dialektiikkaa mukaillen järisyttävän ”poissaolevan syyn vakuuttavuuden”. ”Sen mukaan olennaisin todellisuus ei sijainnut siinä, mikä diskurssista puuttuu, eikä siinä, mikä lausutaan julki, vaan piilevänä niiden välissä vaatien näin erityistä kuuntelua tai lukemista paljastuakseen.”

Tämähän on silkkaa zeniä. Ja tämä meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki. Meillä on niin kiire nähdä ja kokea jokainen havainto joksikin, että emme malta jättää sitä silleen muhimaan omassa käsittämättömyydessään, kunnes se lopulta itse paljastaa itsensä. Jos paljastaa, mutta viis siitä. Unelma kaiken auvoisen totena näkevästä viattomasta silmästä (korvasta, nenästä jne.) on mahdoton. Silmät ovat menneisyytensä ja käytäntöjensä kuluttamat ja vanhentamat – ikään kuin jo valmiiksi käytettyinä saadut. Näkevä ja nähty ovat yhtä ja samaa entiteettiä, niitä ei voi erottaa toisistaan – viattomat silmät olisivat näkemättömät.

Taiteessa ”täälläoleminen” paljastuu eksistentiaalisen läpitunkemassa kokemuksessa – ajan, paikan ja valaistuksen synergiassa. ”Sen olen nähnyt”, kirjoitti Rilke ja vakuutti nähneensä tuon aidon ”toiseuden” läsnäolon. Juuri tässä – tai missä tahansa – kohtaa tulemme Adornon Esteettiseen teoriaan. Kaikki me olemme kokeneet – ainakin lapsina – tuon verhottoman ”läsnäolon” kokemuksen. Adorno korostaa taiteen kokemista autonomiana. Taide ei ole viihdettä. ”Taidetta ei voi saattaa sen enempää lohdutuksen yleiseksi muodoksi kuin sen vastakohdaksikaan.” Mutta taide on yhä edelleenkin kauneutensa ja estetiikkansa vanki, ”se tuomittiin tuottamaan lohdutusta maailmalle ja vahvistamaan näin – vailla toivoa jostakin toisesta – sitä lumousta, josta taide halusi autonomiansa avulla päästä eroon”.

Luovuttuaan empiirisestä maailmasta taideteokset nostattivat ja nostattavat oman negaation maailmansa, kuten Adorno täsmentää. Ihmeellistä on se, että vaikka nämä ”vasemmiston” terävimmät filosofit, mukaan lukien 60-luvun kapinaliikkeiden kummisetä Herbert Marcuse, osoittivat kirjoituksissaan että taiteen empirialta näyttävä olemus on negaatio, jonka hyödyntäminen minkä tahansa aatteen ajamisessa johtaa tuhon tielle. Siitä huolimatta niin kommunistinen kuin kansallissosialistinenkin hallinto päätti valjastaa taiteen palvelemaan politiikkaa – tunnetuin seurauksin. Vieläkin tekee häjyä, että tämä meidän suomalaisten rakastama Lenin-setäkin – runoilijoiden ja taiteilijoiden ystävä – sortui tähän ensimmäiseen ansaan. Ja jos nyt tänä päivänä avaa radion, niin kyllä siellä vieläkin joku vaahtopää kaipaa iltapäivän raukeina tunteina yhteiskunnallisten kysymysten tunkeutumista taiteeseen.

Me emme opi ikinä mitään, mutta aina me palaamme rikospaikalle. Louis Althusserin strukturalistiset teoriat ajoivat subjektin tieteestä ja lopulta kai maailmastakin. Mutta filosofin vaimo osoittautui hankalaksi dekonstruktioitavaksi – vaimoväki ei hevin taivu teoriaan kuten ei lopulta maailmakaan. Nykyään on vaikea todeksi uskoa, että me intellektuellit sankoin joukoin lankesimme tuohon toiseenkin ansaan. Althusserin teoriat johtivat subjekteista vapaaseen strukturalististen rakenteiden maailmanhistoriaan. Miten se ylipäätään oli mahdollista, ja miten se oli niin valloittavaa – ja miten se vastasi muka kaikkiin kysymyksiin?

Tänään me elämme suurta subjektien vyöryä. Me halaamme toisiamme aamusta iltaan häpeän puna poskillamme ja juhlimme jo ikiajoiksi kadonneeksi luultujen subjektien paluuta. Iltaisin me tuijotamme ”tositeeveestä” tätä yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden riemujuhlaa. Kyyneleet silmissä me etsimme ikiaikaista ”duchampilaista morsianta” rutikuiviksi lingotuille poikamiehille. Kaikki nuo viehkot strukturalistiset rakenteet ovat hävinneet kuin pieru Saharaan. Mutta varokaa, jossain kaukana tajunnan takapihalla ne kasvattavat jo salakavalia rihmastojaan – ja sitten ne palaavat!


Taideteokset osallistuvat valistukseen siksi, etteivät ne valehtele: ne eivät teeskentele ilmaisunsa olevan kirjaimellista.”
Theodor Adorno