sunnuntai 28. lokakuuta 2012

PALUU KARVASUOLLE


      Kuokanjälkiä Karvasuon laidalta -kirjan kansi. Taitto ja kuvankäsittely S. J. Tanninen


Sika meillä tykkäs eniten kun sähköt tuli.”

Perjantai aamuna laskeutui lavallinen kirjoja työhuoneeni porraspieleen, 350 kiloa kirjapaketteja kannettavaksi pois lumisateesta. Kuokanjälkiä Karvasuon laidalta, Lehtimäenkylän kyläkirja (2012). Tämän vuoden tammikuussa kirjan materiaali, tekstit, valokuvat, lehtileikkeet ja kaikki mahdollinen, mitä yksi kylä runsaan sadan vuoden aikana on ehtinyt kaappeihinsa kerätä, ilmestyi työpöydälleni ja sen ympärille. Vähitellen materiaali siirtyi tietokoneen uumeniin ja muhi siellä kuin ei aikoisi koskaan sieltä pois lähteäkään. Tunnelma oli kuin lapsena turnipsipellon harvennusurakan edessä; taitaa syksy tulla – ja talvikin – ennen kuin tästä hommasta on selvitty. Mutta niin vain alkoi käsittämättömän pitkien turnipsipenkkien pää eräänä päivänä häämöttää.

Niin kävi nytkin. Lopulta maanantaina 8.10. saattoi kirjan materiaalin tulostaa PDF-tiedostoksi ja lähettää kirjapainoon Saarijärvelle. Sieltä valmiit kirjat tulivat siis viime perjantaina ja makaavat nyt hiljaisina laatikoissaan työhuoneeni nurkassa, kunnes lehtimäenkyläläiset tulevat ja panevat kirjat jakeluun. Myynti on kuulemma lähtenyt rivakasti käyntiin. Ja mikäs ihme tuo on, onhan kylän historia ja nykyisyyskin värikästä luettavaa ja katsottavaa. Kirja on kuin kylä itse pienoiskoossa, se leviää nykyisyydestä kaikkiin suuntiin – kuin seisoisi keskellä kylää ja ihmettelisi olemisen määrää pysähtyneenä nyt-hetken kurkiaiselle.

Pohjalainen nyt-hetki on laaja ja avara. Sen voi toki määritellä Husserlin tapaan eräänlaiseksi kiikkulaudaksi – katoavaksi tuokioksi – menneisyyden viiveen (retention) ja tulevaisuuden kurkotuksen (protention) välillä. Jos Husserlilla olisi ollut käytössään kurkottaa-sanan kaltainen avaruuksia halkova käsite, hänen nyt-hetken teoriansa olisi saanut siivet selkäänsä. Voimme hyvin kuvitella esimerkiksi englannin kielen sanan now avaaman kapean raon, jossa ei ehdi edes kannoillaan kääntyä kun se on jo kadonnut menneisyyden varjoihin. Mutta pohjalaisessa kylässä, kuten joissakin muissakin maailman vanhoissa kylissä, nyt-hetken nykyisyys venyy pitkäksi viiveiden kattamaksi tilaksi, joka hyvässä lykyssä saattaa kestää lähes koko ihmisiän.

Lehtimäenkylä levittäytyy häikäisevän ja hätkähdyttävän Karvasuon laidoilta palan matkaa Peräseinäjoen suuntaan. Kylä näkyy laajasti ympärillä, kun ylittää Pohjanmaan radan korkeaa maasiltaa myöten. Karvasuo on kuntaliitoksen jälkeen osa Seinäjoen kaupunkia, joidenkin mielestä jopa aivan keskellä kaupunkia. Siis nykyään me kaikki asumme ja elämme ikiaikaisen Karvasuon laidalla.

Lehtimäenkylä-Seura perusti 2007 perinnepiiriin, joka alkoi kerätä kirjan materiaalia. Tellervo Lahti on vetänyt piiriä ja kirjoittanut kirjan tekstit sekä toimittanut kirjassa julkaistavan materiaalin. Myös kyläläisten kirjoituksia ja aikaansaannoksia on oheistettu kirjaan. Kuvia on runsaasti, vanhimmat yli sadan vuoden takaa. Kyläläiset jatkavat toki edelleenkin vireää kylän elämää, eivätkä suinkaan muuttaneet lopullisesti 264 sivuisen kirjan maailmaan. Tosin sanoen mahdollisia maailmoita on nyt kaksi, ja ne jatkavat maailmointiaan omissa sfääreissään.

Tellervo Lahti (2012): Kuokanjälkiä Karvasuon laidalta, Lehtimäenkylän kyläkirja. Lehtimäenkylä-Seura ry.

          Karvasuo kesäisessä hehkussaan.

Latinistit Paavin pakeilla 1989. Oikealla latinankieliset uutiset Nuntii Latini radioon ideoinut lehtimäenkyläläinen Reijo Pitkäranta.

maanantai 22. lokakuuta 2012

BOTNIASTA ARTEBOTNIAAN


Taiteilijaseura Botnian näyttelyitä avataan Alavudella 1961 ja Vaasassa 2012. Vanhassa kuvassa ovat Leo Lehtikanto, Armas Vainio, Veikko Takala, Arvi Mäenpää ja Janne Kantokorpi. 


Pariisin, Seinen vasemman puolen gallerioissa on sodan jälkeisistä ajoista alkaen, ja sitä ennenkin, ollut esillä mm. linnunmunia, partakarvoja, jalkarättejä ym. 'asiaan kuuluvaa', mutta pysyviä taideteoksia niistä ei ole jäänyt.”
Arvi Mäenpää


Taiteilijaseura Botnian 60-vuotisnäyttely menee parhaillaan Pohjanmaan museossa. Näyttelyn esitteestä selviää, että seura perustettiin pohjalaistaiteilijoiden Uumajan näyttelyn yhteydessä 1952. Näyttelyssä mukana olleet taiteilijat Matti Annala, Kaarlo Lamminheimo, Leo Lehtikanto, Aini Lähdesmäki, Tanu Manninen, Arvi Mäenpää, Tellervo Töyry, Einari Uusikylä, Armas Vainio ja Veikko Vionoja olivat seuran perustajajäseniä. Pohjalainen Taiteilijaliitto oli perustettu jo 1943, ja kaikki edellä mainitut taiteilijat olivat myös liiton jäseniä.

Tarkoituksena oli jatkaa näyttelyitä Ruotsin puolella ja ehkä muuallakin ulkomailla. Tässä oli nyt sopiva käsikassara koossa, 10 parasta alueen taiteilijaa, ikään kuin seura seuran sisällä. Se herätti myös suukopua ja suoranaisia riitoja; taiteilijaliitossa oli monia taiteilijoita, jotka olisivat nähneet myös itsensä mieluusti tuossa ylivertaisten joukossa. Seinäjoki oli vielä noina aikoina jonkinlainen musta aukko tietoiseksi ryhtyneessä maailmassa, ei ollut aivan varmaa ilmestyikö siellä eräs lehti vai ei, kuten käy ilmi Lehtikannon apostoleilleen lähettämästä kirjeestä, kun ”eräs hänen tuttavansa Seinäjoelta oli lähettänyt hänelle erään siellä päin ilmestyvän lehden arvostelun”.

Taidemaailma on harvoin oikeudenmukainen, kohtuullinen se ei ole koskaan. Vuoteen 1975 mennessä oli iskuvoimaa yhä lisätty; jäsenluetteloon olivat ilmestyneet mm. Juhani Harri, Mauri Heinonen, Oskari Jauhiainen, Jussi Koivusalo, Aares Salli ja Carl Wargh. Botnian puheenjohtaja Leo Lehtikanto kirjoitti toisinaan kirjeissään tasoittavaan sävyyn Botnia-ryhmästä, jonka taiteilijoita yhdisti ”vakaa pyrkimys taiteellisiin päämääriin pohjalaisen mentaliteetin pohjalta”. ”Botnia on vapaa taiteilijaryhmä, joka haluaa luoda jäsenilleen ryhmän puitteissa tarjoutuvat mahdollisuudet näyttelyihin laajemmin kokoelmin.”

Tähän tyyliinhän näitä lukuisia taiteilijaryhmittymiä on perusteltu myöhemminkin. Se, miten nuo päämäärät sitten toteutuivat, jää arvoitukseksi. Edes googlaamalla ei Botnian toiminnasta löydy mitään havaintoa. Itse tulin seuraan mukaan vasta 1980-luvulla, jolloin toiminta oli satunnaista ja kohdistui lähinnä rannikon pikkukaupunkeihin. Veikko Takalan ja Nandor Mikolan kanssa kävimme toisinaan ripustamassa näyttelyitä, joissa mukana olivat useimmiten Eero Hiironen, Antti Maasalo, Esa Riippa sekä Janne ja Vode Kantokorpi.

Tarinahan olisikin suurin piirtein tässä ellei Pohjalaisen Taiteilijaliiton 1980-luvun nuoret taiteilijat olisi saaneet päähänsä perustaa Artebotnia-ryhmää. Nyt oli ideana ottaa mukaan myös ruotsalaiset taiteilijat eli perustaa yhteinen taiteilijaseura Västerbottenin ja Österbottenin taiteilijoiden kesken. Maakunnathan olivat olleet läheisiä naapureita ikimuistoisista ajoista saakka, ja lähtipä nyt sitten Vaasa – Seinäjoki akselilta mihin suuntaan hyvänsä, niin Uumaja oli lähin kaupunki. Ja noihin aikoihin Uumajan taide-elämä oli Suomen oloihin verrattuna suorastaan ylivoimaista.

Uusi seura lähti komeasti liikkeelle, ensimmäinen mahtipontinen näyttely pidettiin 1985 Västerbottenin museossa. Myös ensimmäinen yhteinen pikkujoulu pidettiin Uumajassa ja vasta seuraavana vuonna toimintaa suunnattiin Suomen puolelle, Vaasaan, Seinäjoelle, Kokkolaan ja Mikkeliin. Ensimmäisen näyttelyn kustannuksista vastasi kokonaan Uumajan kulttuuritoimi. Seuraavan vuoden Suomen näyttelyt olivatkin sitten kusessa; suomalaisten rahoittajien oli vaikea ellei peräti mahdoton lähteä tukemaan hanketta, jossa hillui mukana myös ruotsalaisia. Ruotsalaiset kustansivat lähes kokonaan tämänkin shown.

Vuonna 1988 aloitettiin taas Ruotsista, näyttelyt pidettiin Uumajassa ja Örnsköldsvikissä. Ruotsalaiset maksoivat jälleen kustannukset, mutta he olivat alkaneet katsoa suomalaisia karsaasti. Sitä paitsi Seinäjoella edellisenä vuonna järjestetty pikkujoulukin oli mennyt pieleen, halkojen puutteessa Kivirikon taidetalon takassa oli poltettu vanhoja tuoleja ja tarjolla oli ollut vain taidehallin näyttelyssä juomatta jäänyttä kissahtanutta boolia. Joku oli sentään poikennut Jerikon grillissä ja tuonut höyrymakkaroita.

Tämä oli lopun alkua. Ehkä se kaikki oli liian hienoa merellisine kokouksineen ja lounaineen. No, toki jokunen laivamatka osui karmeaan syysmyrskyynkin. Kukaan ei enää muista, missä viimeinen näyttely pidettiin ja ketä siinä oli mukana. Sitä voisi hieman vielä muistella, jos löytyisi jokin vanha näyttelyluettelo tai jotakin. Muistellaan nyt kumminkin Taiteilijaseura Botniaa, joka on kasannut nykyisen puheenjohtajansa Tapani Tammenpään johdolla ja lähes yli-inhimillisellä ponnistuksella luunsa kasaan – kirjaimellisesti – ja ripustanut harvinaislaatuisen näyttelyn Pohjanmaan museoon. Näyttelyn esitettä Taiteilijaelämää, Botnia 60 on saatavissa museon myymälästä.

Taiteilijaseura Botnia 60-vuotisjuhlanäyttely, Pohjanmaan museo – Österbottens museum 7.10.-11.11.2012, Vaasa.