maanantai 11. kesäkuuta 2012

SISÄAVARUUDEN VALLOITUS


                      S. J. Tanninen: Internal Clouds III, 2012, acrylic on canvas.



Kun katsomme eteemme, emme näe sitä, mikä on takanamme. Olemme täällä sillä ehdolla, että luovumme tuonpuoleisesta: raja pitää meitä otteessaan, se pidättelee meitä ja työntää meitä kohti sitä, mitä olemme, ja tekee meistä poiskääntyneitä olentoja.”
Maurice Blanchot

Toiselle puolelle pääseminen vapauttaisi meidät rajattomaan tilaan, jossa me näkisimme sekä eteen- että taaksepäin. Jotenkin näin juoksee Blanchotin ajatus – myönnän että oikaisin kaikki mutkat. Emme ehkä näe sitä mikä on edessämme, mutta emme me näe sitäkään mikä on takana. Me kuvittelemme sen ja teemme siitä historiaa – valehtelemme silmät päistämme. Me olemme muualla kuin siellä missä olemme – representaatiomme on lumonnut meidät. ”Tietoisuuden ansiosta vapaudumme siitä, mikä on läsnä, mutta jäämme esityksen vangeiksi.”

Toinen puoli on siellä mistä me olemme kääntyneet pois – tai mistä meidät on käännytetty pois. ”...jo pienen lapsen / käännämme katselemaan taaksepäin, / ei avoimeen...(...) Tuhansin silmin katsoo eläimet / avoimeen. Meillä vain on silmät / kuin nurin päin...”, kirjoittaa Rilke. Tässä täytyy olla runoilijan vapautta, miten me voisimme tietää mihin eläinten silmät katsovat. Mutta runoilija jatkaa ja kääntää meille avautuvan avaruudenkin nurin päin: ”Avoimella emme tarkoita taivasta, ilmaa, avaruutta – jotka jäävät huomioijan objekteiksi ja siten läpitunkemattomiksi.”

Caprin lomallaan Rilke koki mystisen kokemuksen, jossa runoilijan sisäinen subjektiivinen maailma karkasi lintujen huutojen mukana käsittämään koko ulkoisen aistimaailman. Tuon kokemuksen (ja ehkä myös Lou Salomén kanssa käytyjen keskustelujen) innoittamana Rilke lanseerasi käsitteen ”maailman sisäavaruus”. Kaikki ulkopuolinen konkreettisista objekteista abstrakteihin käsitteisiin ja taideteosten sijaismaailmoista kaukaisempaankin maailmankaikkeuden kolkkaan saakka on meidän yksityistä ja samalla myös kollektiivista tietoisuuttamme, havainnonmuodostuksemme sisäavaruutta. Rilken kokemuksessa on selvä yhteys Husserlin ”fenomenologisen reduktion” teoriaan, joka juuri noihin aikoihin oli muotoutumisensa kynnyksellä. ”Ainoa avaruus, maailman sisäavaruus, / lävistää kaikki olennot. Linnut lentävät hiljaa / lävitsemme. Voi minua joka tahdon kasvaa, / katson ulos, ja puu kasvaakin minussa.” Ikään kuin tätä Rilken runoa kommentoiden Merleau-Ponty huomauttaa: ”Me katsomme maailmaa mutta maailma katsookin meitä.”

Me voimme kuvitella ulkoavaruuden, samoin kuin taivaan ja taivaan oliot, mutta me emme niitä näe ”rajoitettua elämää kohti kääntyneessä” katseessamme. Tietoisuutemme ei ole kylliksi sisäistä vapautuakseen objektien muodostamasta kahleesta. ”Huonoa tietoisuutta kuten huonoa ulkopuoltakin hallitsevat objektit, huoli tuloksista, omistushalu, meidät omistamiseen sitova ahneus, turvallisuuden- ja vakaudentarve, taipumus varmistua tietämällä, taipumus ymmärtää tavalla, josta tulee väistämättä taipumus laskemiseen ja kaiken muuttamiseen laskelmiksi”, kirjoittaa Blanchot, joka tässä ilmiselvästi viittaa Heideggerin meditatiivisen ajattelun vastakohdaksi leimaamaan ”laskevaan ajatteluun”. Laskeva ajattelu kaipaa mielipiteen kaltaista todistusta kaikesta, vaikkapa olemassa olemisen varmuudesta. "Filosofian skandaali ei ole siinä, ettei todistusta vielä tähän mennessä ole annettu, vaan siinä, että sellaista todistusta aina vain odotetaan ja yritetään saavuttaa." (Heidegger)

Blanchot kehottaa meitä kääntymään yhä enemmän pois – kun kerran kääntymään on ryhdytty – sillä paluuta todellisuudeksi kutsumaamme maailmaan ei ole. Rilken mukaan meidät on ”hylätty ja jätetty suojattomina sydämen vuorille”, jossa suuren käännöksen vaikutuksesta ”sisäinen ja ulkoinen kokoontuvat yhdeksi ainoaksi jatkuvaksi avaruudeksi”. Päivänselvää on, että kysymys on taiteesta, runoudesta – ja kaikesta sellaisesta taiteesta jossa sisäisyyteen tunkeutuminen on mahdollista. Taiteen kautta koetussa valaistumisessa (valaistuksi tulemisessa) me ”lähestymme maallisessa olemassaolossa annettuja asioita riippumatta ajasta ja tilasta” ja näemme ne uudelleen kirkkaammin ja selkeämmin.

Kääntymys ilmeneekin valtavana muodonmuuttumistyönä, jonka myötä asiat, kaikki asiat, muuttavat muotoaan ja sisäistyvät tullen sisäisiksi meille ja sisäisiksi omalle itselleen: se on muodonmuutos näkyvästä näkymättömäksi ja näkymättömästä aina vain näkymättömämmäksi tilassa, jossa valaisematta jääminen ei tarkoita yksinkertaista privaatiota vaan pääsyä toiselle puolelle.” ”Jos kaiken näkyvän on tultava näkymättömäksi ja jos päämääränä on tällainen muodonmuutos, meidän osallisuutemme tähän muodonmuutokseen on nähtävästi hyvin pinnallinen: muodonmuutos toteutuu täydellisesti itsessään, koska kaikki on katoavaista sillä, niin kuin Rilke sanoo samassa kirjeessä, katoavainen vajoaa kaikkialla syvään olentoon.” Näin kirjoittaa Blanchot ja lainaa jälleen Rilkeä: ”Minnekään ei ole jäämistä. Ken sulkeutuu viipymisen tosiasiaan on jo jähmettynyt.”

Olemme Näkymättömän mehiläisiä. Kokoamme silmittömästi näkyväisen hunajaa kootaksemme sen Näkymättömän suureen kultakekoon. Tehtävänämme on kyllästää henkemme tällä väliaikaisella ja katoavaisella maalla niin syvästi, niin intohimoisesti ja kärsivällisesti, että sen olemus saa meissä aikaan näkymättömän ylösnousemuksen.” (Rilke)

Yksin pois tämä vaeltaa, vuorille alkutuskan.
Ei edes askel kajahda soinnuttomasta kohtalosta.

Vaan jos nuo, loputtomasti kuolleet, vertauskuvan soisivat meille,
katso: ehkä he näyttäisivät tyhjän pähkinäpensaan
riippuvat norkot, tai kukaties
kevätsateen, kuinka se vaipuu tummaan maahan. –

Ja meidät, jotka uskomme onnen
nousevaksi, valtaa liikutus,
tyrmistyttävä melkein,
kun jokin onnekas vajoaa.

Kymmenes elegia

Rainer Maria Rilke (1923): Duinon elegiat. Suom. Aila Meriluoto (1974)
Maurice Blanchot (1955): Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg (2003)

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

TUHATVUOTISET NURMIKOT


Vähäinen ja turhanaikainen nurmikkomme on jälleen kipeästi leikkauksen tarpeessa. Oikealla jolkottelee yksi lajityyppinsä edustaja, joka kyllä tietää mitä nurmikolle pitäsi tehdä. Ja usein ne tekevätkin.


Englannissa löytyy jokaisesta pubista suosittu ruoka-annos ”Bangers and Mash” eli ”Pökäleet ja mössö”. Iltapäivällä englantilaiset nauttivat ”kello viiden teen”, laihan maidolla loivennetun tisleen. Lapsuuteni Pahajoella juomaa kutsuttiin ”harikoksi” – sitä kammoksuivat kaikki muut paitsi Hannukselan Tuomas. Näiden tosiseikkojen valossa ei ole vaikea uskoa, että juuri englantilaiset ovat keksineet nurmikon, tuon tyhjän ruohoviheriön ei mitään varten. Sarjakuvakirjasta Asterix Britanniassa (1971) saamme tietää, että kunnon englantilaisen nurmikon tekemiseen kuluu noin 600 vuotta. Väitteen tueksi voidaan vielä kaivaa ikivanha englannin kielen nurmikkoa kuvaava sana launde, joka nykyään esiintyy muodossa lawn.

Aikojen kuluessa nurmikko on levinnyt kaikkialle läntiseen maailmaan, myös Suomeen. Se on mitä järjettömin keksintö – epäkäytännöllinen ja täysin hyödytön. Kaiken lisäksi se on yksitoikkoisessa vihreydessään ja ylenpalttisessa karvaisuudessaan ruma – ikään kuin sisätilaa olisi yritetty jatkaa nurmimatolla puutarhan puolelle. Luulisi, että vapaana rönsyilevä kukkaniitty tai keto olisi parempi vaihtoehto? Mutta eihän se käy, kun pitää olla nurmikko. Ja tähän tulee nurmikko, sanotaan heti kun nähdään talon ympärillä vapaata tilaa. Jokin äärimmäisen elinvoimainen meemi panee järkevät ihmiset heilumaan kuin hullut aamusta iltaan vaivaisen nurmikon tähden.

Ihmetellä täytyy, mikä saa nykyaikaiset käytännölliset ihmiset kylvämään heinänsiemeniä talojensa ympärille. Haluavatko he heinäpellon? No, ei taatusti. Heti kun heinä alkaa kasvaa he käyvät raivoisasti sen kimppuun ruohonleikkureineen. Sulan maan aika vuodesta kuluu vuosituhantiseen sotaan kasvavaa ruohoa vastaan. Siinä ohessa nurmikkoa on lannoitettava, kalkittava ja myrkytettävä rikkaruohoilta ja sammaleelta ja ties miltä. Eikä se jätä talvellakaan rauhaan, vaan kaiken aikaa se kaihertaa mielessä: onko lunta liikaa vai liian vähän, viekö jääpolte koko ruohikon vai myyrätkö siellä mylläävät.

Nurmikonhoidon ympärille on kehittynyt kokonainen teollisuuden haara. Mistä tahansa alan liikkeestä löytyy kokonainen osasto nurmenhoitovälineitä: leikkureita, trimmereitä, kaapimia ja sortin rapsuttimia. Osaston perällä on suuri hyllykkö täynnä lannoitteita, myrkkyjä ja erilaisia nurmikon paranteita, yrtti- ja leväuutteita, jotka lupaavat herättää ruskeaksi palaneenkin nurmikon eloon muutamassa päivässä. Hirvittävä on häpeä, jos nurmikko on huonossa kunnossa. Mutta ei hätää, joka vuosi keksitään uusia laitteita ja aineita täydellisen nurmikon aikaansaamiseksi – mutta milloinkaan ei kehitetä heinää joka kasvaisi vain kolmisenttiseksi. Se on varma.

Nyt kun meillä on nurmikko, niin mitäs sitten. Tuijotellaanko me koko kesä tuota vihreää tylsyyttä. Ei toki. Englantilaiset ovat kehitelleet kaikenlaisia nurmikenttäpelejä, joilla saa lyhyet kesäkuukaudet tuntumaan vieläkin lyhyemmiltä. Kaikki me olemme noiden vitsausten parissa aikaamme kuluttaneet: jalkapallo, golf, tennis, sulkapallo (Badminton), kroketti, munanvieritys (Egg Rolling) ja kuka niitä kaikkia muistaakaan. Mikä onkaan somempaa kuin vihreät läikät valkoisten urheiluasusteiden persuksissa ja polvissa. Ja sitä huumaavaa ruohon tuoksua.

Työhuoneeni ikkunoista näen neljän naapurini nurmikot ja runoilijan kammioni ikkunasta vielä viidennenkin. Taidekauppiaan nurmikko on siistiksi kynitty kuin isäntänsä kesäparta, yhtään voikukkaa tai muutakaan ylimääräistä kasvia ei näy. Taidekauppias ehti tänä keväänä ensimmäisenä – jo ennen vappua – tempaista tässä kaupunginosassa ruohonleikkurin käyntiin. K-kauppiaan nurmikko on vasta viime kesänä uudistettu, joten se on vielä harvahko ja neitseellisen vihreä, mutta odotukset ovat korkealla. Puusepän nurmikko on vanhaa väkevää ruohikkoa, jossa kasvaa rutosti voikukkaa. Puuseppä on ainoa naapureistani joka ajaa ruohonsa päällä istuttavalla vähäisen traktorin näköisellä leikkurilla. IT-yrittäjän nurmikenttä on laajin ja parhaiten hoidettu; siellä vaeltaa robottileikkuri ympäri vuorokauden.

Robottileikkuri ilmestyi naapuriin viime kesänä. Kaikessa toimeliaisuudessaan ja älyllisyydessään se hämmensi perin juurin talomme taiteilijoita, joten päätimme tervehtiä sitä kohteliaasti aina kun kohtaamme sen tonttien rajalla. Pakko tunnustaa, että myös meidän talon etupihalla on viheliäinen pikku nurmikko; sitä ei ole siihen suunniteltu eikä toivottu, mutta siinä se vain on – paraatipaikalla. Sitä ei ole koskaan lannoitettu, mutta silti se kasvaa hullun lailla, joten sitä on leikattava pari kertaa kuussa työnnettävällä mekaanisella leikkurilla, siis tuollaisella vintage-mallia edustavalla ruohonraksuttimella. No hyvä on, antaa pirun kasvaa. Hermothan sen kanssa menee.

CYRIL (coming in through the open window from the terrace). My dear Vivian, don't coop yourself up all day in the library. It is a perfectly lovely afternoon. The air is exquisite. There is a mist upon the woods, like the purple bloom upon a plum. Let us go and lie on the grass and smoke cigarettes and enjoy Nature.
VIVIAN. Enjoy Nature! I am glad to say that I have entirely lost that faculty. People tell us that Art makes us love Nature more than we loved her before; that it reveals her secrets to us; and that after a careful study of Corot and Constable we see things in her that had escaped our observation. My own experience is that the more we study Art, the less we care for Nature. What Art really reveals to us is Nature's lack of design, her curious crudities, her extraordinary monotony, her absolutely unfinished condition. Nature has good intentions, of course, but, as Aristotle once said, she cannot carry them out.
Oscar Wilde: The Decay of Lying (1891).