maanantai 28. toukokuuta 2012

AVAJAISISSA ON MUKAVAA


               

Iloisia taiteilijoita matkalla avajaisiin Zachenta Galleryn portaikossa Varsovassa 1978. 
Vas. S. J. T, Jukka Mäkelä ja Eero Hiironen. Onpa minimalistilla solmiota!

 

Olikohan se Andy Warhol, joka sanoi olevansa niin innokas avajaisissa kävijä, että ilmestyi paikalle jopa kirjekuoren avajaisiin. Tämä mottona kiersimme opiskeluaikoina Jaakko Hirvosen kanssa ahkerasti Helsingin taide-elämän tarjoamia näyttelyiden avajaisia. Toki me kävimme myös kauppakeskusten, siltojen ja ties minkä avajaisissa. Kun ensimmäinen sähköjunarata avattiin Helsingistä Kirkkonummelle sai avajaispäivän ajan matkustaa tuota väliä ilmaiseksi. Me kävimme Jaakon kanssa avajaisten merkeissä viisi kertaa Kirkkonummella. Kirjoitin siinä junassa istuessani novellin Mäki, Huovinen ja kolmas, joka sittemmin julkaistiin Länsi-Uudenmaan Kirjoittajien antologiassa Albumi II (1973).

Avajaisissa sattui kaikenlaista, varsinkin niissä joissa olin itse mukana taiteilijana. Ars 69 -näyttelyn avajaisissa (siis siinä näyttelyssä en ollut mukana taiteilijana) Sakari Saarikivi pani minut vartioimaan Edward Kienholzia, ettei suuri taidemaailman tähti polttaisi koko Ateneumia sikareineen. Kienholz työnsi sikarin minunkin suuhuni sillä seurauksella, että minäkin aloin polttaa sikareita. Sitä paitsi Saarikiven omakin piippu kärysi – ja usein yksikseen – milloin missäkin päin museota. Ja rakennuksen Mikonkadun puoleisissa tiloissa Taideakatemian koulun oppilaat vetivät posket lommollaan tupakkaa kaiken päivää.

Taisi olla ensimmäinen Suomen Taiteilijain vuosinäyttelyni 1972 kun huomasin vähän ennen avajaisia, että taidehallin vahtimestari Nieminen oli ripustanut kolme maalaustani seinälle nurin päin. Oitis ryhdyin etsimään tikkaita korjatakseni erehdyksen, mutta samassa Unto Pusa ilmestyi paikalle ja kehotti minua viemään tikkaat takaisin. ”On aivan saman tekevää miten päin nuo sinun tekeleesi seinällä riippuvat”, sanoi Pusa ja heilutteli uhkaavasi umpimustaa kävelykeppiään. Ymmärsin kyllä, että maalauksistani puuttui tyystin tuo Pusalle niin rakas eurooppalaisen balanssin hiuksia halkova dynamiikka. Minä saisin suksia muiden minimalistien kanssa suolle.

Samoissa avajaisissa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Raimo Heino koputti isällisesti olkapäätäni ja totesi, että "sinullahan on jo pisteet kasassa, sinun on aika liittyä taiteilijaseuraan". "Extra ecclesiam nulla salus, kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta", lisäsi Heino ja lähti kiikuttamaan minua toimiston puolelle. Surullisenkuuluisa sihteeri Vahanen puuhasteli siellä vielä iltamyöhään jotakin. "Tämä mies liittyy seuraan", sanoi Heino ja sukaisi viiksiään. Niin pantiin hakemus sisään ja minusta tuli Suomen Taiteilijaseuran alaosaston Taidemaalariliiton nuorin jäsen.


 

Avajaisten odottelua. Ensimmäinen yksityisnäyttely, Kluuvin Galleria 1973.  



1970-luvun lopulla avattiin Varsovassa Suomen Taiteilijaseuran järjestämää nuorten suomalaistaiteilijoiden näyttelyä. Paikalle oli tullut sankoin joukoin puolalaisia taiteilijoita katsomaan ennenäkemätöntä ja vaarallistakin abstraktia taidetta. Joku näyttelyvieras oli tutkinut Ukri Merikannon veistosta niin tarkoin, että oli nukahtanut veistoksen kylkeen. Äkkipikaisena miehenä Ukri hermostui hosumaan, että ”nyt heitetään tuo sälli pihalle”. ”Ei sitä voi pihalle heittää, se on paikallisen taiteilijaseuran puheenjohtaja”, sanoi hätiin rientänyt tulkki ja ja yritti rauhoitella kuumana käyvää Ukria. Tästä hyvästä me myöhästyimme suurlähetystön kokkareiltakin. Kun tulimme paikalle pistelivät puolalaiset toverit jo viimeisiä poronlihaleipiä suihinsa. Tämä alkoi nyppiä muitakin kuin Ukria, jopa vahvasti sosialismiin sitoutunutta Timo Aaltoa – me olimme eläneet jo toista viikkoa pelkällä votkalla ja nahistuneilla juureksilla. Noina edistyksellisinä aikoina ei Varsovassa mässäilty.

Parikymmentä vuotta myöhemmin avattiin suomalaisen taiteen näyttelyä Lontoossa. Avajaiset olivat alkamassa ja taiteilijat kävivät ylikierroksilla. Sponsoroidut viinilaatikot saapuivat myöhässä, yleisöä alkoi tulvia jo galleriaan. Tarjoilua hoitava nainen ojensi minulle korkkiruuvin ja sanoi, että ”sinä olet taatusti hyvä avaamaan viinipulloja”. Minä kävin kaksin käsin toimeen, mutta ihmisiä tuli koko ajan lisää ja viiniä kului runsaasti. Toisella korvallani kuulin, että suurlähettiläs puhui ja jotkut muutkin puhuivat ja välillä lyötiin käsiä rajusti yhteen. Lopulta huomasin olevani yksin tyhjien viinipullojen kanssa putipuhtaaksi riivityn tarjoilupöydän äärellä, seuranani typerryttävä tunne että minut oli yksinkertaisesti unohdettu. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin ravintolaan avajaisten jatkot oli sovittu. Naulakossa roikkui yksinäinen sateenvarjo – puukahvainen lontoolainen klassikko – otin sen ja kävelin ulos. Siellä satoi – oltiinhan Lontoossa. Kävelin lähimpään Pubiin, joka sattui olemaan tirolilaistyyppinen kellariravintola, jossa jodlattiin puukengissä aamuun saakka haitarin säestyksellä.



Näyttelyä avaamassa, Madrid 2006.



Viime perjantaina avattiin Harrin Taidekeskuksessa Janne ja Voitto Kantokorven hienoa ja koskettavaa retrospektiivista näyttelyä. Alkukesän päivä oli parhaimmillaan, aurinkoa tulvillaan ja yllätyksenä pieni kiukkuinen pilvi, joka satoi pari minuuttia ja häipyi sitten Tusan puolen mittaamattomiin erämaihin. Avajaisissa oli erityistä lämpöä: Janne ja Vode ovat olleet suuria vaikuttajia elämässäni. Vode oli kuvaamataidonopettajani ja suuri idolini nuo pitkät vuodet yhteiskoulussa. Noina aikoina Vodella oli ateljee Himasen ulkorakennuksen vintillä, jonne johti portaat ulkokautta. Ajoin toisinaan Voden perässä pyörällä ja onnistuin keplottelemaan itseni sisälle ateljeeseen. Se oli aivan oma maailmansa. Vode maalasi sortin hurmiossa ja lattialla oleva levysoitin soitti aivan käsittämätöntä musiikkia, Schönbergiä ja Stravinskya.

Tuolloin 1960-luvun alussa rakensin oitis Pahajoella olevan kotini vintille oman ateljeen. Kuinka helppoa se olikaan, minulla oli ateljee – minä olin taiteilija. No, minä olin vasta 13 enkä tiennyt mitään taiteilijain murheista. Isälläni oli maalausurakointi yritys, joten maalaustarvikkeista ei ollut pulaa. Vodelta jouduin ensin lainaamaan Schönbergit ja Stravinskyt ennen kuin onnistuin postimyynnistä tilaamaan omat. Vieläkin kun maalaaminen ”tökkii” turvaudun usein yhä samoihin säveltäjiin, vaikka paljon muutakin hyvää musiikkia on kuulolla. Musiikki on abstraktisuudessaan ainoa toinen taidelaji, joka edes jollain tavoin muistuttaa maalaamista – se ikään kuin pitää yllä maalarin eteerisissä sfääreissä harhailevaa, epäröivää ja huonomuistista eetosta. Jokaiseen maalaukseen on liian pitkä matka – ilman apuneuvoja sinne ei selviä kukaan.

                  Millainen maailmasta saattaisi tullakaan – ruma, ahdistava

tai mitä vaan – aina sen voi peittää maalilla.





Janne ja Voitto Kantokorpi, Kaarisilta, Taidekeskus Harri, Alavus 26.5.-21.6.2012



1 kommentti:

  1. Onpas noi suomalaiset kundit alakuvassa varsinaisia dandyjä, no etenkin Hiironen. Hyh. Mutta puvut täytyi siellä varmaan olla kaikilla. Miesparat.

    VastaaPoista