lauantai 24. maaliskuuta 2012

PITKÄ TIE EI MINNEKÄÄN


                 Vanha nurmettunut peltotie lapsuuteni maisemissa Pahajoella vie joelle.

Subjekti ei kuulu maailmaan, vaan on maailman raja.
Ludwig Wittgenstein


Platonin aloittamaa filosofisten teemojen esitystapaa, dialogia, on pidetty kautta aikain suuressa arvossa – siis sitä että kirjoittaja itse kysyy ja itse vastaa. Lukemattomat ovat ne kirjoittajat jotka ovat sortuneet tähän keskustelevaan viisasteluun. Yksi merkillisimpiä – ja ehkä merkittävimpiäkin – on Heideggerin Peltotiekeskustelu (2002), jossa iltamyöhällä kolme peltoaukealle johtavaa tietä vaeltavaa – tutkija, opettaja ja oppinut – antautuu niin tienoolle kuin dialogillekin. Teksti on luultavasti zenbuddhalaisin länsimaisen kirjoittama teksti. Ikinä.

Tekstissä ei ole juuri mitään, mistä saisi mielipiteellä kiinni. Kirjoittaja antaa otsikon alaviitteessä ymmärtää, että keskustelu käydään ”silleen jättämisen” pohtimiseksi ja vauhdittamiseksi. Silleen jättäminen on meditatiivinen elämänasenne, joka ei ole Heideggerin keksintöä vaan se vilahtaa jo Mestari Eckhartin teksteissä 1200- ja 1300-luvun vaihteessa. Tämän myös Heideggerin keskustelijat tuovat esille avatessaan aihetta:

OPPINUT: Sikäli kuin voimme vähänkin vieraantua tahtomisesta, autamme silleen jättämisen heräämistä (...) koska silleen jättäminen ei kuulu tahdon piiriin.”
TUTKIJA: Tahtomisen ylittäminen silleen jättämisessä näyttää minusta vaikealta.
OPETTAJA: Aivan niin, koska silleen jättämisen olemus on vielä kätketty meiltä.
OPPINUT: Ja tämä ennen kaikkea siksi, että myös silleen jättäminen voidaan ajatella kuuluvaksi tahdon piiriin sisään, kuten sattui vanhoille ajattelemisen mestareille, esimerkiksi Mestari Eckhartille.

Nyt käy jo selväksi, että tässä on astuttu aroille alueille länsimaisen järki- ja mielipideihmisen varpaille. Tähän onkin vastattu kipakasti tyyliin: Peltotie on harhatie, jossa olemisen naapurit käyvät todellisuudesta vieraantunutta keskusteluaan. Länsimaisesta näkökulmasta mikä tahansa mielipide ja näkökulma on arvokkaampi kuin meditaatiolavalleen silleen jättäytyneen meditoijan avoin mieli. Tätä meille on taottu alakoulusta alkaen, ennen kuin sinä täältä tänään kotiin lähdet, niin sinä olet jotakin mieltä! Muistan sen kuin eilisen päivän. Sitten saimme tietää, että valmiissa mielipiteessä on jäljellä vain noin 5 % alkuperäisessä havainnossa saadusta informaatiosta. Ole nyt siinä sitten mitä mieltä tahansa!

Silleen jättämisessä ei ole kysymys kuitenkaan lossiksi heitosta, jäämisestä riippumattoon makoilemaan parempien aikojen toivossa. Tyhjän pään hyötyjen puolustaja voi länsimaisista filosofeista vedota ainakin Wittgensteiniin, joka totesi erityisen ”elämän ongelman” äärellä filosofoinnin osoittautuvan mahdottomaksi ja johtavan vaikenemiseen. On asioita joista ei voi eikä kannata puhua – vielä vähemmän niistä kannattaa olla mitään mieltä. Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen väitelauseen maailma sivuaa tätä samaa Peltotien maailmaa: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

OPETTAJA: Silleen jättäminen ei olisi silloin vain tie vaan liike.
OPPINUT: Missä tämä kummallinen tie kulkee ja missä sen mukainen liike lepää?
OPETTAJA: Missä muuallakaan kuin tienoolla, jossa silleen jättäminen on mitä se on.

Silleen jättäminen on ”arvoituksellinen tavattu, jossa ei ole mitään mihin vastata”. Tässähän puhutaan tienoosta, joka ympäröi arvoituksineen meitä, tienoosta, joka ”kätkee itsensä horisonttina”. Tässä puhutaan myös taiteesta avautuneena tienoona, varsinkin maalaustaiteesta joka kaikkine valaistuksineen, värikynnöksineen, sommittelusarkoineen ja kehyspuitteineen on itse ”tienoo”.

Monet nykyfilosofit ovat setvineet ihmisen eksistentiaalista olemisen suhdetta olemassaoloon maalaustaiteen kautta; juuri maalauksessa olemisen todellisuus asettuu esille aivan erityisellä tavalla. Maalaus on se joka tulee (ihmistä) vastaan ”arvoituksellisena tavattuna”, jossa ei ole mitään mihin vastata.

Jos taideteoksessa on jotakin todellista ja pysyvää teoksellista ”taidetta” ihmisestä ja ihmisen havainnosta riippumatta, niin mitä se voisi olla? Mitään käsinkosketeltavan aineellista se tuskin on. Voisiko sen suhde materiaan olla kuin valon maailmaan tai sielun ruumiiseen tai vaeltajan tienooseen. Taiteen kohdalla joudutaan pakostakin ottamaan huomioon tuo näinä yhteisöllisyyden aikoina vastenmielinen solipsistinen vaihtoehto: on mahdotonta kuvitella taiteen tienoon kokijaksi muuta kuin yksi subjekti. Kerrallaan – tämän enempää en pysty tulemaan vastaan. Ketään!

Taiteen riippumattomuus ihmisestä toteutuu (näyttäytyy) ihmisolennon kyvyssä asettua alttiiksi – heittäytyä heitteille, jättäytyä silleen – taiteen arvoituksellisuudelle. Ehkäpä sittenkin tuo Rilken kammoksuma nimeäminen tuo ainakin hetkellistä tukea – edes jonkin sortin tienviittoja – tuohon outoon suhteeseen. Jos on nähnyt maalauksen, on jo nähnyt ”jotakin”. Tie on näyttäytynyt, silleen jättäminen on tuottanut tulosta!

Peltotien vaeltajat ovat tulleet siihen kohtaan maisemaa, jossa on kysyttävä, leijuuko silleen jättäminen epätodellisuudessa ja onko se ”ilman mitään toimintaa kaiken tahdoton sallija ja perustaltaan kielto elämän tahdolle!”. Mutta avautuminen avoimelle – kuten me taiteen kautta olemme oppineet ymmärtämään – ei ole passiivisuutta vaan aktiivista avartumisen työtä, jonka silleen jättäminen mahdollistaa.

OPPINUT: Ihmisen olemus on jättänyt tienoon silleen sen vuoksi, että hänen olemuksensa kuuluu niin olemuksellisesti tienooseen, ettei se voi olla ilman ihmisolemusta sitä, mitä se on.
TUTKIJA: Tätä on vaikea ajatella.

Aivan – tai miten niin? Peltotien vaeltajat ovat päätyneet syvälle yöhön ja tähtitaivaan korkeuden syvyys nostaa esiin vielä yhden kysymyksen, jonka vastaus on todella hämmentävä.

OPETTAJA: siinä tapauksessa että se on jätetty silleen...
OPPINUT: ja ihmisolemus jää siihen määrätyksi...
OPETTAJA: mistä meitä on kutsuttu.

Peltotiekeskustelu loppuu kuin kesken avautumisen, jämähtäen siihen paikalleen keskelle tienoota – siihen mistä meitä on kutsuttu. Me olemme perillä – me olemme juuri siellä mistä meidät kutsuttiin. Tilallisuus huikeine avaruuksineen avautuu juuri siinä kutsumisen paikassa. Aika kuluu ja maailmankaikkeus ikuisessa tulemisessaan romahtaa päälle. Mitä siinä enää osaa kysyä, mistä kirjoittaa?

Mutta miten vastata jos kukaan (tai mikään) ei kutsu, näin joutui kysymään uusplatonisti ja tomisti Mestari Eckhart. Jo pelkästään tästä syystä ihmisen yritys saavuttaa rakastamalla rakkautta on tuomittu epäonnistumaan. Siis, rakkaus on aina yksisuuntaista, vastarakkautta ei kannata odottaa – edes jumalilta.

Suhteemme asioihin pitäisi pikemminkin olla sellainen, että ne ovat meillä lainassa, ei meille annettuja, kuten esimerkiksi ruumis tai sielu, voimat, ulkoinen hyvä tai kunnia, ystävät, sukulaiset, kotitalo, pihamaa ja kaikki muutkin asiat.

Hämmästyttävää miten tuo 600 vuotta ennen Heideggeria elänyt munkki kirjoittaa aivan Peltotiekeskustelun kirjoittajan äänenpainoin. Heidegger vastaa tähän – tosin kysyjään nähden pahasti myöhässä – kirjoittaessaan, että maailmassa ei mikään muu ole omaamme kuin ”täälläolo”:

Tästä myös seuraa, ettemme voi täysin kuulua millekään oliolle, emme edes itsellemme; ja siksi (vain) täälläolo on kulloinkin omaani.

Martin Heidegger (2002): Silleen jättäminen. Suom. Reijo Kupiainen, niin & näin.






sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

”PITÄÄ PÄÄSTÄ MELSKETTÄ KERJÄÄMÄÄN”


         Jotakin outoa tapahtuu kokoajan, vaan kukaan ei kerro mitä!


En minä sano että ם olisi mystinen”
Blaise Pascal

Tuohan on tuttu merkki sähköuunin säätönappulasta: paistaa yhtä aikaa yltä ja alta. Mitäpä mystistä siinä olisi. Se on myös heprean mem-kirjaimen suljettu muoto, jota käytetään vain sanan lopussa. Tässä yhteydessä Pascal viittaa ennustukseen, jossa tuota merkin (lukuarvoltaan 600) suljettua muotoa käytettiin poikkeuksellisesti sanan keskellä viittaamaan neitseestä 600 sadan vuoden kuluttua syntyvään poikaan. ”Mikä sittemmin kävi toteen”, toteaa Pascal. Jos tämä ei ole mystistä, niin ei sitten.

Blaise Pascalin (1623-1662) Mietteitä on kummallinen kirja tai oikeastaan se on vain kirjan suunnitelma – Pascal ei koskaan kirjoittanut sitä. Kuitenkin kirjasta ilmestyi jonkinlainen versio jo 1670 ja muutaman vuoden kuluttua hieman parempi versio. Uusia versioita on ilmestynyt nykypäivään saakka, ja jälleen odotetaan uutta ns tekstikriittistä versiota. Martti Anhavan toimittama ja kääntämä suomennos ilmestyi 1996, laajalla selitysosalla varustettuna. Se on 500-sivuinen paksuhko teos, kuinka paksu se olisikaan ellei se olisi aukkoja täynnä. Syystäkin kirja on hankalalukuinen – lukijahan joutuu Pascalin muistiinpanojen pohjalta kuvittelemaan koko kirjan.

Kirjan kääntäjä kysyy esipuheessaan: ”Kuka selvittää tämän sotkun?” Ainoa vastaus on, pitää hankkia meedio, ei tästä muuten selvää tule.

Kaikki ihmisten onnettomuudet johtuvat yhdestä ainoasta seikasta, nimittäin siitä että he eivät malta pysyä jouten huoneessaan.”

Tuohon Pascalin väitteeseen kulminoituu Mietteiden VII osa Viihdytys. Se on juuri sellaista terävää analyysia, minkä takia kirja yhä edelleenkin jotkut viitsivät lukea. Jos ihminen olisi onnellinen ilman viihdytystä, ja osaisi nauttia säällisestä olostaan kotonaan, monet asiat kuten sodat, turismi ja luonnonsaastuttaminen olisivat hallinnassa. Mutta Pascalin edustama meditatiivinen elämänasenne on vaikea saavuttaa. Kuinka nyt kotona voisi viihtyä, kun jo kotikaupungissakin oleminen tuntuu useimmiten sietämättömältä. Pascal nimeää tähän syynkin, ”luonnollisen murheen joka johtuu siitä että osamme on hatara ja kuoleman merkitsemä, niin surkea että mikään ei voi lohduttaa meitä, jos mietimme sitä lähemmin”.

Joten miettiminen on pahasta ja sitä vastaan me olemme keksineet viihdytyksen – epätoivoisen yrityksen ratkaista viheliäinen ongelma. Pascalin aikanainen viihdytys oli kaukana nykyajan totaalisesta viihdeteollisuudesta, joka on niellyt kitaansa myös taiteet ja sitä myöten koko inhimillisen kulttuurin. Siitä ei ole kuin muutamia vuosia, kun lyötiin viimeinenkin naula vaihtoehtoisen ja korkeamman kulttuurin arkkuun nimeämällä kaupunkien ja kuntien kulttuurilautakunnat vapaa-ajan viihdytyslautakunniksi.

Pascalin aikana viihdykkeitä olivat ”sota, merille lähtö, metsästys, pelit, jokin intohimo tai kiehtova näytös”. Taiteita ei tuolloin koettu viihteeksi, mikä nykyään tuntuu lähes käsittämättömältä. Me olemme antaneet toimittajien ja mediavaikuttajien kertoa, että viihde on hyväksi – kaikki tyynni: urheilu, taiteet, käsityöt ja muut vapaa-ajan toimet ovat yhtä ja samaa hyvää tekevää viihdettä. Jos maalaustaide tuntuu vaikealta, minä hylkään sen – minähän se tässä viihtymässä olen. Minä valitsen silkoisen valokuvan, värikkään painotuotteen tai ihanan sisustustaulun. Minä viihdyn nyt!

Kyllä, mutta eikö sekin ole onnellisuutta että kykenee nauttimaan viihdytyksestä?”

Pascalin aikaan avaruuden äärettömyys oli kuitenkin vain yhden aurinkokunnan äärettömyyttä, ja sitäkin vain niin kauan kunnes tiede ehtisi laskea kaikki tähdet ja antaa niille nimet. Se olisi sitten sillä siisti. Nykyään ei enää ole toiveitakaan saada lukua ja järjestystä loputtomana avautuvaan avaruuteen. Silti se ei enää kammota; se on ääretön samalla tavalla kuin takapiha, ja sen äärellä kokee huimausta vain ehkä kerran vuodessa, kun sen olemassaolo pääsee yllättäen iskeytymään herkkänä hetkenä tajuntaan.

Tätä juttua on vielä hieman jatkettava, kun satuin pari päivää sitten kirjastossa törmäämään Slavoj Žižekiin ja hän loihe lausumaan:

Jos ilmiöiden hunnun takana ei ole mitään, subjekti konstituoi itsensä tämän 'ei-minkään' välityksellä itse väärinkäsityksensä aktissa. Illuusio siitä, että verhon taakse on piilotettu jotain, onkin refleksiivinen: ilmenemisen taakse on piilotettu itse tämän illuusion mahdollisuus.”

Näin illuusio on avannut mahdollisen tyhjän paikan, jonka se täyttää faktuaalisen todellisuuden kustannuksella ja mahdollistaa näin edes joidenkin asioiden kokemisen todellisiksi. Žižek ei tyytynyt pelkästään omiin höpinöihinsä, vaan lainasi siihen vielä Hegelin Hengen fenomenologiaa:

”– jotta siis tässä täydellisessä tyhjyydessä, jota kutsutaan jopa pyhistä pyhimmäksi, voisi silti olla jotakin, meidän täytyy täyttää se tietoisuuden itsensä tuottamilla haaveilla, ilmiöillä. Sen pitäisi tyytyä miten huonoon kohteluun tahansa, sillä se ei ansaitse mitään parempaa, koska jopa haaveet ovat parempia kuin sen oma tyhjyys.”

Tyypillistä kovaa puhetta länsimaisesta konkreettisen (tavara)maailman näkökulmasta – siis että tyhjyyden perusvikana on tavaran puute. Siinä kaikuu suorastaan raivoisa pettymys: lahjapaketissa tarjottu tavara ei olekaan kuranttia, ja kaiken huipuksi sitä ei ole ollenkaan. Buddhalaisesta näkökulmasta tällainen täydellinen tyhjyys olisi erityisen pyhää ja kaikin puolin käyttökelpoista. Reiän – kuten myös astian – käytännöllisyys on sen tyhjyydessä, ei reunoissa. Kuten mainio zen-lähettiläs Daisetz Teitaro Suzuki jossain yhteydessä totesi.

Blaise Pascal (1996): Mietteitä. Suom. Martti Anhava. WSOY.