perjantai 9. joulukuuta 2011

VARMUUDESTA LOPULLISEEN EPÄVARMUUTEEN





From Saussure (so sure) to not Saussure (so sure) at all.”

Tämä traditio on kuitenkin perustunut käsitykselle pysyvästä minästä ja kohtalaisen vakaasta todellisuudesta tuolla jossakin, todellisuudesta, joka on riittävän tiheä, jotta siihen voi iskeä naulan, johon puolestaan voi halutessaan ripustaa taulun.”

Kaikkialla oli selvää, että vanhat ajattelutavat, jotka perustuivat henki-ruumis -dikotomialle ja ajatukselle kielen vakaasta perustasta, olivat auttamattomasti passé.”

Malcolm Bradbury

Malcolm Bradburyn romaani Mensonge, strukturalismin salainen sankari (suom. 1992, alkuteos My Strange Quest for Mensonge: Structuralism's Hidden Hero, 1987) täyttää melkoista kaunokirjallista tyhjiötä kohdassa 'filosofinen romaani', jos se nyt sitten on romaani. Laajasti, tai miten tahansa ajatellen, Platonin filosofiset teoksetkin ovat romaaneja – ei kai kukaan enää pidä Sokratesta ja muita Platonin kirjallisia hahmoja muina kuin fiktiivisinä henkilöinä. Mutta se on edelleenkin arvoitus, miksi nämä kunnon kreikkalaiset alun alkaen nostivat nenänsä ouzo-kupeistaan (kuten kirjoittaja huomauttaa) ja ryhtyivät pohtimaan maailmankaikkeuden mysteereitä.

Ehkäpä ajat olivat huonot, niin kuin ne aina ovat. ”Näinä aikoina emme voi toivoakaan ymmärtävämme, mitä tarkoitamme, sen enempää kuin voimme toivoa tarkoittavamme, mitä ymmärrämme.” Mutta auttoiko filosofia vai menivätkö asiat entistäkin monimutkaisimmiksi. ”Ajattelen siellä missä en ole, siksi olen siellä missä en ajattele”, totesi Lacan lakonisesti asioiden saamasta käänteestä. Entä mitä tekee tavallisen mukava normaali ihminen filosofialla. Ei yhtään mitään. Kaikki yhteiskunnallinen (ja ehkä kaikki muukin) viisaus perustuu mielipiteen muodostukseen, eikä suinkaan ajatteluun. Riittää kun lyödään valmiit mielipiteet pöytään ja valitaan niistä sopivin (järkevin, mukavin, populistisin...). Jos se ei toimi, valitaan jokin toinen mielipide, ja näin jatketaan vaikka tästä huopaamisesta seuraakin yleensä kammottava différance. Mutta toisaalta ajattelu on kuin villipeto häkissä, jos se päästetään irti – niin sitä ei enää kiinni saada.

Tavallisen mukavan kansalaisen kannalta filosofiassa on sekin hankaluus, että yhdestäkään vakavasti otettavasta filosofian suuntauksesta ei saa juuri minkäänlaista tolkkua. Ihmeellistä on, että siitä huolimatta olemme ”oppineet hallitsemaan luontoa, rakentaneet kulttuurin, päässeet perille maailmankaikkeuden rakenteesta, keksineet koirien kaulapannan ja ryhtyneet käyttämään rinnakkaispuhelimia”, listaa Bradbury eikä edes aavista tuolloin 1980-luvun puolivälissä kirjaa kirjoittaessaan, että meillä on nykyään (2011) tabletit ja älypuhelimet (siis mikä ihmeen rinnakkaispuhelin?) – me voimme nykyään puhua vaikka suoraan leukaamme ja toinen samanlainen (vaikkakin täysin erilainen) vastaa ties mistä ties mihin.

Kaikesta huolimatta filosofia vaikuttaa suoraan ja näkyvästi elämäämme, vaikka emme osaa kaikesta filosofiaa edes epäillä. Jälkistrukturalistisen filosofian syytä on, että nykyään taide on niin huonoa kuin se on, että kaiken sortin seminaareissa etsitään osanottajien sisäistä eläintä, että varsinkin nuoret naiset hilluvat julkisilla paikoilla kivennäisvesipullot käsissään (Perrier-ilmiö suoraan strukturalismi-dekonstruktion kotimaasta), että yritysjohtajat kekkaloivat maisematoimistoissaan paitahihasillaan ja että salaatteihin pitää lorauttaa balsamiviinietikkaa. Toisaalta dekonstruktio on lopultakin löytänyt myös Amerikan, senjota Kolumbus ei kyennyt intiaaneilta löytämään”.

Dekonstruktion tsunami on lyönyt aina pohjanperille saakka, vaikka Nietzsche vasta äskettäin totesi, ”et maata, et vettä myöten ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo”. Me emme enää tiedä kuka puhuu – ja mitä. ”Mitä väliä sillä on, kuka puhuu”, sanoi Foucault. Ei todellakaan, jos ajatellaan vaikkapa neo-strukturalistisia botox-huulia, jotka keikkuvat epämääräisesti omia aikojaan ikään kuin jo ajat sitten vaiennutta puhetta tapaillen. Kun lopultakin oli saatu maistaa eroavaisuuksien omenaa, ”ei ollut enää paluuta alkuperäisen viattomuuden tilaan, jossa sanat ja asiat näyttivät luonnostaan kuuluvan yhteen”.

Ferdinand de Saussure nimittäin todisti, että sanat olivat keinotekoisia ja että tämän seurauksena kaikille olioille oli annettu väärät nimet.

Mistä tämä niin vaikeasti ajateltava 'uusi filosofia' sai alkunsa. Sen Bradbury haluaa kirjassaan selvittää perin juurin. Kaikki alkoi Ferdinand de Saussuren 1900-luvun alussa pitämistä luennoista, jotka julkaistiin postuumista. Teos Yleisen kielitieteen kurssi (Cours de linguistique générale) (1916) koottiin Saussuren oppilaiden muistiinpanoista, pyyhkäistiin 'rumat kuvat' ja muut 'harakanvarpaat' pois ja loput pantiin kirjaan. Saussuren mukaan kieli jakaantuu langueen, joka mahdollistaa sen, että ylipäätään voidaan puhua, ja paroleen, joka selittää sen, miksi kukaan ei ymmärrä mitä puhutaan. Monet epäilevätkin, että koko Saussure on ymmärretty väärin, johon tämän jutun alussa oleva sanaleikkikin viittaa. Joka tapauksessa kyllästymiseen saakka on toisteltu käsitteitä merkitsijä (signifioija) ja merkitty (signifioitu), sekä kummasteltu näiden väliin jäävää ylipääsemätöntä kuilua. Se ei kuitenkaan (luultavasti) ole se sama kuilu, jonka yli Kierkegaard aikoinaan hyppeli mennen tullen.

Tähän tyhjiöön nuo jälkistrukturalismin sankarit (kuten kirjoittaja malttaa kertoa) sijoittivat milloin mitäkin. Eikö siinä ollut ollut jo Kantista alkaen tiedostus, havainnoin reflektio. ”Kaikki havainnointimme toteutuu vain aistien välityksellä; ymmärrys ei havainnoi mitään, vaan ainoastaan reflektoi.” No, nyt siellä oli pelkkä 'ammotus', toisin sanoen epistemologinen umpikuja. Aukkoa oli aikojen kuluessa yritetty tilkitä ties millaisella teorianmuodostuksella, mutta tällä kertaa asialla olivat dekonstruktion kivenkovat ammattimiehet. Lacan työnsi sinne ties mistä freudilaisesta luutarhasta karanneen egon, Foucault ihmisen näköisen substituutin, Barthes itse itseään kirjoittavan tekstin, Derrida hämmästyttävän différancen (japanilaiset innostuivat siitä niin suuresti, että rakensivat sellaisen puusta), Deleuze enkulautti aukkoon skitsoidisen pakoviivasoppansa ja lopuksi Mensonge tukki aukon vanhoilla kalsareillaan.

Ehkä kaikkein merkittävämmäksi jälkistrukturalistiseksi kirjaksi on noussut Roland Barthesin Tekijän kuolema (1993), jota myytiinkin sangen mukavasti. Tosin Barthes ei menestyksestä taloudellisesti hyötynyt, sillä hän ei saanut lainkaan tekijänpalkkiota, koska oli mennyt väittämään, että lukijat kirjoittavat kirjat tai (hän korjasi myöhemmin) teksti kirjoittaa itse itsensä. Bradbury väittääkin nähneensä pari kuukautta kirjan ilmestymisen jälkeen Barthesin kerjäämässä Pariisin metrossa. Bradbury väittää myös nähneensä tekstin kirjoittamassa itseään eli pöydällä oli pinkka valmista tavaraa jo ennen kuin varsinainen auteur oli selvinnyt aamusuihkustaan ja croissantistaan.

Kaiken tämän jälkeen oli miltei latteaa muistuttaa siitä, muistuttaa kirjoittaja, että me emme suinkaan puhuneet kieltä, vaan kieli puhui meitä, eikä se tehnyt sitä erityisen hyvin. Kukaan ei uskaltanut muistella enää eksistentialismin auvoisia aikoja, kun istuttiin vasemmalla rannalla mustat baskerit päissä ja absintti-lasit kourissa, kun levyautomaatissa kähisi Juliet Greco ja puheensorinassa vilisivät sellaiset sanat kuin angoisse ja néant. Noina ikimuistoisina päivinä vapauden illuusio saattoi törmätä valinnan ahdistukseen jo seisottaessa kahden oven edessä, ”joista toisessa oli hameen kuva ja toisessa housujen”.

Garçon, missä juomat viipyvät!

Realismi ei ole muuta kuin sellaisten ihmisten keksintöä, jotka tosissaan kuvittelevat, että tuolla jossakin on jotakin. Yltiöpäinen Sartre oli luvannut, että humanismi voidaan herättää vielä henkiin, toisin ei aivan vielä – ensin oli tilattava lisää ricardia. Sen sijaan kirjallisuudentutkimus (nouvelle critique) osoittautui Barthesin johdolla niin hedelmälliseksi, että sen dekonstruktiivista metodia voitiin soveltaa ”mihin tahansa vapaapainista pesuainemainoksiin”. Eräskin tunnettu uuskriittinen kirjallisuusarvostelija arvosteli menestyksekkäästi Anttilan postimyyntiluettelon. ”Muutoksen tuulet puhalsivat kaikkialla ja eräänä päivänä nähtiin sellainenkin ihme kuin postmoderni lukija, joka ei tarvinnut kirjaa lainkaan.”

Kirjallisuudessa dekonstruktio oli tapahtunut jo ajat sitten. Sulassa sovussa eri kustantajat julkaisivat vuosittain vain yhden kirjan; tosin useamman kirjailijan nimissä, jotta saatiin sopiva määrä ehdokkaita kisaamaan Finlandia-palkinnosta. Ja olihan se kaupallisestikin kannattavaa, että kirjoja tuli joulumarkkinoille useampi kuin yksi – näyttihän se äkkiseltään siltä kuin ostajalla olisi ollut valinnanvaraa. Moderni musiikki sentään sinnitteli pitkään, ja sinnittelee yhä – se kajahtaa kuin toisesta maailmasta.

Postmoderni arkkitehtuuri riehui kaupungilla, päivänvalon näki Centre Pompidou, josta tavallisella mukavalla ihmisellä ei ollut juuri mitään sanottavaa. Paitsi, että onneksi Jumala ei ollut kohdellut ihmistä kuten postmodernit arkkitehdit rakennusta, ”sijoittamalla suolet ulkopuolelle”. Taiteen dekonstruoiminen johti siihen, että kaikki taideteokset olivat nyt kaikesta taiteesta koostettuja lainausten kerrostumia. ”Taide on sen parempaa, mitä huonompaa se on!”Enää ei tarvita kuin yksi museo”, julisti kulttuuriministeri Malraux. Itse asiassa enää ei tarvita kuin yksi seinä, johon sijoitetaan yksi ainut taideteos, jossa ovat kaikki tyylit ja kaikki taideteokset yhtä aikaa. Tästä yhdestä ainoasta taideteoksesta voidaan ottaa kopiota vaikka kuinka paljon, se ei siitä huonone – eikä parane. Ja taiteen kokijat ovat tyytyväisiä; heidäthän on dekonstruoitu jo ajat sitten, jo ennen syntiinlankeemusta, viikunanoksalla. Seuraavaksi dekonstruoidaan taiteilijat, mutta älkää (minä pyydän) dekonstruoiko museoita – mihin sitä sitten enää kaupungilla kulkiessaan poikkeaa jouissancelle helpottamaan 'hermoaan'.

Suuri perustava muutos oli saanut zeniläiset piirteet, vaikka kaikki oli muuttunut aivan erilaiseksi, silti kaikki näytti olevan aivan samanlaista. Kuten Foucault oli niin osuvasti sanonut, verratessaan itseään strukturalisteihin. Foucault oli osoittanut, että sellaiset käsitteet kuin 'hulluus' ja 'selväjärkisyys', 'sairaus' ja 'terveys' ovat vain vallitsevasta valtajärjestyksestä syntyneitä kielellisiä määreitä, joita sattumanvaraisesti sovelletaan puolustuskyvyttömiin ihmisiin. Foucault oli osoittanut myös, että kaikki historia tapahtui yhtä aikaa eikä jatkumona, kuten aiemmin oli väärin oletettu. Tästä voitiin vetää sellainenkin johtopäätös, että maailma ei ollutkaan tulemisensa tilassa, kuten oli väärin luultu, vaan se oli tulla pamahtanut kertalaakista. Se oli jo täällä valmiina, kuten oli kielikin, jo kauan ennen sen puhujia.

Foucault oli kirjoittanut hulluuden historian, seksin historian ja kaiken historian. Nyt kun valtarakenteet oli desakralisoitu, oli aika dekonstruoida seksuaalisuus. ”Seksi on riittävän hankalaa sängyssäkin, joten sen yrittäminen kirjahyllyssä on käsittämättömän hybrististä.” Mutta oli niitäkin, jotka ehkä tietämättömyydessään (ehkä obskurantismissaan) viittasivat kintaalla Foucaultille ja kumppaneille. Vielä tulee se päivä, sanoivat nuo juntit, kun kaikki tämä strukturalistinen jälkihöpinä (porina, pärinä, surina...) haihtuu savuna ilmaan ja on aika kaivaa esiin maalaisymmärrys, empiirinen terve järki. Minä olen tätä mieltä ja sinä olet sitä mieltä, eikä siihen väliin jää yhtään mitään epäselvää – ei edes tyhjää. Mutta (narisi Kant kuin vanhasta kaapista) näissä kysymyksissä ”itseään nurinkurisesti terveeksi kutsuvalla ymmärryksellä ei kerta kaikkiaan ole mitään sananvaltaa”. Ongelmasta ei onnistuta keplottelemaan eroon vetoamalla terveeseen järkeen, joka ei ole mitään muuta kuin epätoivoinen yritys yhdistää jääräpäisyys ja oivalluksen puute. ”Mutta se, jolla on tallella hitusenkin verran oivalluskykyä, varoo visusti moiseen apuneuvoon turvautumasta.”

Malcolm Bradburyn kirjan jälkisanat on kirjoittanut Michel Tardieu, ”Pariisin yliopiston strukturalistisen narratologian professori”. Jälkisanat on kääntänyt David Lodge – johonkin kai tässäkin viitataan, ainakin Bradbury pääsee kirjoittamaan itsestään kolmannessa persoonassa fiktiivisenä henkilönä. Tässä vaiheessa tulee todella anti-dekonstruktuaalinen olo, perua kai liiallisesta lorvailusta vasemmalla rannalla. Ketkä tässä kirjassa oikeastaan ovat oikeita historiallisia henkilöitä, vai eivätkö ketkään. Jos Bradbury on Mensonge, niin kuka tämän kirjan on kirjoittanut, David Lodge, vai? Ja kuka hullu on laatinut kirjan hakemiston? Vaan mitäpä tuosta, antaa olla. Näinä kelluvan (ellei peräti jo kuolleen) subjektin lopullisen epävarmoina aikoina sama silleen jättämisen meininki koskee kaikkea: filosofiaa, uskontoa, taidetta, politiikkaa, rakkautta... Ei vain oikein jaksa, antaa olla.

Kuinka tämä vallankumous puhkesi, kuka siitä on vastuussa ja mitä meidän pitäisi tehdä syypäille, jos joskus saamme heidät kiinni.

Malcolm Bradbury (1992): Mensonge – strukturalismin salainen sankari. Suom. Mikko Lehtonen. Vastapaino.