perjantai 23. syyskuuta 2011

IRTAUTUUKO TAIDE TEOKSESTA

´
Muinaisten mainioiden aikojen jury suunnittelemassa taidenäyttelyä. Kuva: The Mustard Seed Garden Manual of Painting. Bollingen 1956.


Taide on taidetta, kaikki muu on kaikkea muuta.”
Ad Reinhardt


Taide-lehden uusi numero (4/2011) käy ajankohtaisen aiheen kimppuun kysyessään, keitä ovat kuraattorit, ja mitä hittoa he tekevät? Kysymykseen vastaavat kuraattoreina toimineet eri taidealojen ammattilaiset. Hädin tuskin enää muistamme, miten noina mainioina entisinä aikoina näyttelyitä suunnittelivat ja pystyttivät taiteilijat itse, joko yksin tai ryhmissä (juryina). Silloin johtotähtenä oli näyttelyn selkeys (näyttävyys) ja yksittäisten taideteosten paras mahdollinen esillepano.
 

Nykyään näyttelyitä kuratoivat niin taidemuseoammattilaiset, taidehistorioitsijat, taiteilijat itse ja ketkä tahansa tehtävään kutsutut vapaat henkilöt, kuten Maaria Niemi kolumnissaan huomauttaa. ”Kansainvälisessä taiteessa kuraattorit nousevat arvohierarkiassa taiteilijan rinnalle, ohikin ja ottavat paikkansa bourdieulaisessa kentässä.” Mutta missä kentässä: taloudellisen vai kulttuurisen pääoman? Toisen ranskalaisen strukturalistin Lyotardin temmellyskentän nostaa esiin Aura Seikkula, joka ei koskaan ole ”uskonut rakennettuun taidehistoriaan”. ”Haluan nähdä taiteen teoksesta, näyttelystä tai instituutiosta vapaana.”

Me muistamme hyvin, miten taide irtautui 1960-luvulla museoista, gallerioista ja vanhoista kehyksistäänkin, mutta emme osanneet edes painajaisissa kuvitella, että taide irtautuisi teoksestakin. Miten se on mahdollista. Samat järkevät ihmiset, jotka eivät usko sielunvaellukseen uskovat, että taide on irtautunut teoksista ja hilluu nyt vapaana henkenä kuraattorien luomissa keinotekoisissa sfääreissä. Tämä onkin nykyisessä kuratoinnin huumassa tuotettujen näyttelyiden pahin vitsaus: taideteokset eivät olekaan enää itsenäisiä teoksia, vaan eräänlaista 'apuvälineistöä', jonka avulla kuraattori loihtii esiin omaa elämyksellistä ”metataidettaan”.

Teoksellisuus on (ollut) niin tekijän kuin kokijankin kannalta taiteen tärkein ominaisuus. Senkin me muistamme, miten filosofi tähdensi taiteen ”asettuvan teokseen tekeille”. Juuri teoksessa taide tapahtuu, jos se jossakin tapahtuu. Elämyksellisyyden mitta on taideteos, eivät mitkään taideteosten ympärille luodut kehyskertomukset. Suorastaan mauttomuuksiin tuo 'tarinan haku' karkasi viime vuosisadan vaihteessa, kun museopedagogit elämyksellisyyden kaipuussaan näkivät milloin mistäkin väriläiskästä hyppäävän esiin salattuja symbolisia hahmoja. Väriläiskä nyt vaan saattaa olla vain väriläiskä – taiteessakin.

Me näemme ja koemme kaiken aina joksikin, vaikka havainto menisi syteen tai saveen. Havainto on Wittgensteinin mukaan joko niin tai näin – se on kätevää vihamielisessä ympäristössä, mutta taiteessa se on suorastaan saatanallista. Taide on ehkä ainoa asia maailmassa, jossa ei tarvitse nähdä jotakin nimenomaista tai yhtään mitään, jos niikseen tulee. Mutta nykyään taidenäyttelyissä (noissa vapaasti avautuvien kokemusten tyyssijoissa) kuraattorit ja pedagogit panevat erilaisilla tempuillaan katsojat näkemään etukäteen määritettyjä elämyksiä. Heidegger kirjoitti teoksessaan Taideteoksen alkuperä (suom. 1998) jo vuonna 1935 hämmästyttävästi nykyistä taidemaailmaa ennakoivasti: ”Elämys on määräävä lähde sekä taidenautinnolle että myös taiteen luomiselle. Kaikki on elämystä. Kenties elämys on kuitenkin se elementti, jossa taide kuolee.”

Loppujen lopuksi on aivan saman tekevää millä ammattinimikkeillä näyttelyitä tehdään. Kuvataiteen tulevaisuus on näyttelytoiminnan (yksittäisten taideteosten esittelyn) varassa – se ei juuri ylimääräistä kuorrutusta kaipaa. Jos kuratointi onkin toiminut kohtuullisesti museoissa on se paikallisten taiteilijaseurojen näyttelyissä valitettavan usein tuottanut surkeata ja väkinäistä katsottavaa.

B: Ja kuitenkin puhun taiteesta, joka inhoten kääntää selkänsä mahdolliselle, lopen uupuneena sen mitättömiin sankaritekoihin, tuskastuneena kyvyn teeskentelyyn, tuskastuneena kykyyn, siihen, että tehdään sama vanha asia hiukan paremmin, siihen, että edetään aavistuksen verran pitkin lohdutonta tietä.
D: No mitä pidät parempana?
B: Sen ilmaisemista, ettei ole mitään ilmaistavaa, ei millä ilmaista, ei mistä käsin ilmaista, ei voimaa ilmaista, ei halua ilmaista, ja samalla pakko ilmaista.

Samuel Beckett, Three Dialoques, 1949.




torstai 15. syyskuuta 2011

KULKUSUUNNASSA LOISTAA VALO

´
Hiekkadyynien keskeltä pilkistää Nidan kylä. Kuva kirjoittajan.



Aukealle tule, ystävä! Vaikka nyt vain vähän loistaa
     Päivä ja ahtaana niin taivas meidät piirittää.
Huiput ei vuorten, ei metsänkään mukaan toiveeni nousseet,
     Tyhjänä myöskin lepää nyt ilma lauluton vain.
Pilvistä on, kujat nukkuu ja tiet, melkein näyttää minusta,
     Kuin uponneet oisi nuo lyijyiseen aikaan syvään.
Friedrich Hölderlin (ote runosta Kulku maaseudulle)

NIIN & NÄIN -lehden numero 69 on (2/2011) on omistettu kävelemisen ja kulkemisen filosofialle. Lehdessä esitellään maineikkaita kävelijöitä ja kävelemisestä kirjoittajia, kuten Henry David Thoreau, William Wordsworth, Rebecca Solnit, Gary Snyder, Geoff Nicholson ja viime vuonna suomennetun kirjan Yksinäisen kulkijan mietteitä (2010) kirjoittaja Jean-Jacques Rousseau, joka ei lopulta keksinyt maailmaa vastaan mitään muuta kuin promenadin, vailla päämäärä kulkemisen. Kävelemällä lorvehtiminen (loitering) on tarpeeksi hidasta, että vähäisinkin näkymä ehtii avautua ajattelulle – siinä on jotakin samaa kuin kirjoittamisessa, on maltettava kirjoittaa yksi rivi, että voisi kirjoittaa toisen. Lehdessä on myös kaksi Maria Valkaman mainiosti kääntämää Hölderlinin runoa, Kulku maaseudulle ja Vaeltaja.

Joitakin vuosia sitten lorvehdin kesäisenä päivänä Neringalla, tuolla ihmeellisellä Kuurin kynnäällä, jossa puutkin kasvavat vinoon ja jossa hiekan, aaltojen loiskinnan, häikäisevän valon ja kottaraisen kokoisten hyttysten paljous suistaa ihmispolon raiteiltaan. Loputtomana kohoavien dyynien keskeltä löytyy yhä idyllinen Nidan kylä, jossa saksalaisen taiteilijasiirtokunnan ekspressionistit loivat uraansa ennen toista maailmansotaa. Menneestä idyllistä muistuttaa enää Thomas Mannin piparkakkutalon näköinen huvila, muuten koko Nidan kylä on vajonnut lyijyiseen aikaan syvään. Käkkäräisen männyn katveessa yritin kirjoittaa runoakin, mutta viini oli halpaa, naiset kauniita ja laulu epävireistä.

Kävelemisen ja kirjoittamisen hitaus vie mukanaan ja avaa uusia näkymiä. Niin nytkin. Kirjastossa oli pantu esille telineeseen, kuin minua varten, Hermann Hessen kirja Kulkija (suom. Teppo Kulmala 2010), joka koostuu kahdesta matkakirjasta, Vaellus (1920) ja Nürnbergin-matka (1927). Noihin aikoihin Hesse oli äärimmäisen innostunut akvarellimaalauksesta, ja niinpä Vaellus ilmestyikin kirjailijan akvarelleilla kuvitettuna. Mutta suomennoksesta ne on jätetty (tietenkin) pois; niin vähän kuvat merkitsevät nykykirjalliselle toimijalle – mieluummin tuijottaa vaikka tyhjää seinää. Harmin paikka.

Lähdin Hessen matkaan. Vaellus kertoo patikoimisesta Italian viininhuuruisessa lämmössä ja yltäkylläisyydessä. Ah, tuttua se on kovin. Mutta kirjan toinen tarina Nürnbergin-matka, lähes pienoisromaani, kolahti suoraan luihin ja ytimiin. Tunnistin kaikki nuo kirjoittajan kuvailemat oireet, luovan ihmisen ikiaikaiset turhautumat. Kirjailija on saanut kutsun tulla luennoimaan Nürnbergiin ja arvelee voimiensa tunnossa, että sellaisen matkan saattaisivat hermot hyvinkin kestää. Edellisestä luentokeikasta on kulunut jo pari vuotta, joten kirjailija vastaa kutsuun myöntävästi.

Muutaman päivän kuluttua kirjailijaan iskee katumus. Mitä kaikkea sellaisella matkalla joutuukaan kestämään. Kuinka hirvittävää onkaan lukea runojaan ventovieraille ihmisille, jotka kärsimättöminä vääntelehtivät tuoleissaan ja odottavat tilaisuuden loppumista, että päästäisiin tarjoilun ja seurustelun kimppuun. Ja mitä kaikkea tuona aikana saisikaan aikaiseksi kotona työhuoneellaan. Tosin kirjailija joutuu myöntämään, että työteko ei ole hänen parhaita puoliaan. Kauniit päivät ovat useimmiten liian kauniita työntekoon, joten ne kuluvat kävelyretkillä ja akvarellien maalauksessa. Harmaat ja kylmät päivät taas ovat liian ankeita työntekoon, silloin kannattaa vetäytyä takan ääreen lueskelemaan.Joskin minulle jää aikaa joutenoloon, ei sitä riitä matkustelemiseen tai seurusteluun tai onkimiseen tai muihin sieviin asioihin – ei, alituisesti minun on oleminen työmaani lähettyvillä, yksin, häiriintymättä, joka hetki valmiina mahdolliseen työhön. Jos minut on huomisillaksi kutsuttu Luganoon aterialle, se häiritsee, koska tiedän, että eikö vain iltahuomenissa ilmaannu kuin lennosta yksi niistä harvinaisista hetkistä, jolloin minulle laulaa taikalintu, jolloin innoitus työhön kutsuu.”

Ajan dynamiikkaa vastaan käy tilan statiikka, ja kun aikaa kuluu, tiekin rapautuu. Luentomatka osoittautuu juuri niin ankeaksi ja vaivalloiseksi, kun kirjailija on kuvitellutkin. Hän poikkeaa matkallaan eri paikoissa verestämässä nuoruuden muistojaan. Mutta ankeallakin matkalla on hetkensä, Tuttlingenissa myöhäisellä iltakävelyllä yö ja kuutamo lumoaa hänet. ”Suipot talonpäädyt nousivat kalvakalle taivaalle, mailla halmeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, piha-aidan takana haukkui koira.” Ja mikäs muukaan kuin Hölderlinin runokatkelma kimpoaa vanhenevan kirjailijan tajuntaan.

yö tulee,
täynnä tähtiä ja vähääkään piittaamatta meistä,
loistaa tuo hämmästyttävä, vieras ihmisten joukossa,
surullisena ja suurenmoisena vuorten yllä.
(suom. Risto Niemi-Pynttäri)

Lyhytkin matka voi olla pitkä. Vaikka päällimmäisenä onkin tuo tunne, että täytyy olla alituisesti valmiina työhuoneen lähettyvillä, niin toisinaan sinne on lähes mahdotonta mennä. Shusaku Arakawa sanoi joskus jossain haastattelussa, että taiteen tekemisessä on vaikeinta työhuoneelle meneminen. Ongelman poistaakseen Arakawa kehitti heliumtäytteisen työhaalarin, jonka avulla taiteilija saattoi liikkua työtiloissaan lähes painottomassa tilassa. Haalaria ei ole tullut myyntiin paikallisiin marketteihin (löyityisikö netistä?), joten ei auta kuin lähteä välillä dyyneille lorvailemaan.

NERINGA

Tuuli pyörittää kuivaa heinää.
Aurinko peilautuu ulapalta
       ja kimmahtaa hienkanjyvien kristalleista.
Suurisuomuinen tuulen painama mänty
      tuoksuu vienosti tärpätiltä.
Aallot kahahtavat rantaan.
Turpeat pilvet työntyvät mereltä
       ja suuret pisarat ropisevat
      dyynien pehmeään pintaan.
Poukamassa vartoo Nidan kylä,
      muistoineen ja päivänvarjoineen.
Mutta eivät tule takaisin
      maineikkaat kesävieraat.

Seppo J Tanninen (2007): Ariel. NAB.

maanantai 12. syyskuuta 2011

VIEMÄRIREMONTTIA





Lopultakin hermojen ääripiste täyttyi ja yhden Villenraitin residenssin asunnon vessa meni remonttiin. Asunnossa asuvan taiteilijan ei auta kuin käydä viikon ajan puskissa. Ihmeellisintä on, että juuri tuo vessa on remontoitu muutamia vuosia siteen maineikkaan rakennusfirman toimesta, paikalla oli monenlaiset laitteen ja vehkeet, oli putkimiestä, yleismiestä, puuseppää ja lattiamiestä, ja mestari poikkesi paikalla kerran päivässä. Silloin asunnossa asunut nuori nainen oli heittänyt kissanhiekkaa vessanpyttyyn ja vanha viemäri halkesi. Parempi on kuin uusi, sanoi mestari työn valmistuttua ja vakuutti vielä, että enää ei mene viemäri tukkoon, ikinä.

Mutta mitä tapahtui, viemäri meni talvella jäähän, lattiakaivossa olisi joku Minni-hiiri voinut luistella. Ankaralla tahdon voimalla ja kuumalla vedellä viemäriä on pidetty talvisin auki. Paitsi, että nyt tuli mitta täyteen. Viime lauantaina vessan lattia revittiin auki ja sen alta paljastui ontto onkalo – eristeet olivat unohtuneet ammattimiehiltä asentamatta. Koko asunto on tuosta syystä ollut talvisin hyisen viileä. Villenraitin talossa on kaikkiaan asunut ja työskennellyt parikymmentä eri alan taiteilijaa viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ja kun me täällä yksityisesti (laskuja ei voi lähettää minnekään maksettavaksi) tasapainoilemme maailman lähettämiä vitsauksia vastaan, niin pakostakin risoo nämä ylimääräiset kommervenkit. Vanha talonrohjo alkaa kaikkien remonttien jälkeen olla palatsin hinnoissa.

Saithan sinä siitä hyvän runon aiheen, sanoi naapuri, mutta mieluummin olisin kirjoittanut runon vaikkapa naapurin epätoivoisesta salaojankaivusta. Mutta vastoinkäymiset vahvistavat, kuten sanotaan, ja lopulta ne vievät hengen. No, tein sen runon, mutta siihen tuli sellainen virhe, että epäilin viemäriputkesta puuttuvan eristeet. Kun en ole putkityön asiantuntija, en osaa sanoa, tarvitseeko viemäri eristeitä. Mutta lattian alla on eristeitä oltava, sen nyt ymmärrän. Niin, ja ikkunat on lopultakin pesty.

Ikkunat

Mitataan työhuoneen suuret ikkunat,
kolme kertaa 228 x 205 senttimetriä.
Niiden pesemistä on suunniteltu monta vuotta,
yksin, kaksin ja erilaisissa työryhmissä.
Yhä vain ne ovat pesemättä; ne ovat savuisen harmaat,
kuin yön sumut olisivat tarttuneet niiden pinnoille.
Ulkopuolelta niitä on pestykin, kerran vuodessa,
mikroliinarätillä, etikalla ja ikkunanpesuaineella.
Vaan se ei auta, kun ikkunoiden sisäpuolet eli välit
ovat muodostuneet suureksi ongelmaksi.
Mitä suuremmat ikkunat sitä suuremmat ongelmat;
jos niissä olisi edes saranat mutta ei ole.
Kun syksy taas lähestyy, ja päivät käyvät hämäriksi,
olisi ikkunoiden valonläpäisykyvyllä merkitystä.
Luultavasti on olemassa ulkopuolisia tahoja,
jotka suorittavat ikkunanpesua korvausta vastaan.
Katson puhelinluettelosta, mutta sieltä ei tahoa löydy;
panisiko pienen ilmoituksen paikalliseen lehteen.
Viime kesänä hajosi viemäri ja jätevedet seisahtuivat
kuin kepillä lyötynä vessanpyttyyn ja tiskialtaaseen.
Jo seuraavalla viikolla ilmestyivät asianomaiset tahot,
kaivinkone, traktori, roskalava, putkia ja sorakuorma.
Työnjohtaja nousi punaisesta autosta ja alkoi viittilöidä,
putkimies, lapiomies ja kirvesmies nyökkäsivät päitään.
Vakuutusasiamies ei nyökännyt vaan heilutti paperinippua,
mutta kaiken vaikuttavinta oli eri tahojen toiminta.
Jo viikon kuluttua, tai ehkä kahden, oli talossa uusi viemäri,
joka ei tukkeudu enää milloinkaan, sanoi mestari.
Vaan seuraavana talvena se jäätyi – ei ollut ollut tahoa,
joka olisi asentanut viemäriputkeen eristeet.

Seppo J. Tanninen (2010): Paluu. NAB

maanantai 5. syyskuuta 2011

KAIKKI ALKOI MAALAUSTAITEESTA


Aallon hyvän ystävän Brancusin poiketessa Seinäjoella testattiin myös äärettömän pylvään toimivuutta lakeusmaisemassa. Seinäjokiset totesivat yhteen ääneen, että "liian mukkaasta". Niinpä Brancusin taivaaseen saakka yltävä pylväs pystettiin Tirgu Jiun kaupunkiin. 
Kuva S. J. Tanninen.


"Alvar Aallon arkkitehtuuria, kuten kaikkea mikä elää yli oman aikansa, voi tulkita monin eri tavoin. Jokainen tulkinta on enemmän tai vähemmän totta näkökulmaansa nähden, koska arkkitehtuurilla sellaisessa laadun määrässä on monia tasoja ja merkityksiä. Kamppaillessani tämän esseen parissa ihailtavimmaksi piirteeksi Aallon persoonassa nousee se, että hän ei koskaan kirjoittanut arkkitehtuurista."
Robert Venturi, A View from Campidoglio, 1984.

Eräässä artikkelissaan Göran Schildt mainitsee Alvar Aallon vanhoilla päivillään todenneen, että kaikki alkoi maalaustaiteesta. Tällä Aalto ei tarkoittanut pelkästään oman uransa alkua maalaustaiteen parissa, vaan maalaustaiteen vaikutusta moderniin arkkitehtuuriin ja etenkin kubismin ja abstraktin taiteen vaikutusta uuden funktionaalisen muotokielen syntyyn.

Nuoruusvuosinaan Aalto opiskeli Jyväskylässä maalausta Jonas Heiskan johdolla. Hän suhtautui niin vakavasti maalarinuraan, että kuvautti itsensä viisitoistavuotiaana paletti kädessään tuotantonsa ympäröimänä. Aalto maalasi maisemia, sisäkuvia ja asetelmia ajan hengen mukaan. Hänen esikuviaan olivat mm. Tyko Sallinen ja Eemu Myntti.

Arkkitehdin työn myötä Aallon suhde kuvataiteeseen muuttui. Theo van Doesburg piti Bauhausissa 1922 luennon, jossa hän vaati eri taiteenlajien yhdistämistä, uutta tyyliä joka yksilöllisten ilmaisujen sijasta muodostaisi persoonattoman kaikkien taidemuotojen tasapainoisen ykseyden, uuden kokonaisvaltaisen harmonian, van Doesburgin tavoitteena oli yksittäisen taideteoksen hävittäminen yhdistämällä maalaustaide, kuvanveisto ja arkkitehtuuri yhdeksi ja samaksi kokonaistaideteokseksi. "Voidakseen yltää uudenlaiseen täydellisyyteen modernin arkkitehtuurin on rakennuksissaan oivallettava maalaustaiteen ja kuvanveiston perimmäinen sisältö."

Aalto vastasi näihin vallankumouksellisiin vaatimuksiin esitelmässään 1947, siis varsin myöhään. "Minusta näyttää, että olemme hyvän matkaa sillä tiellä, josta taiteitten yhteys syntyy, ja tämä yhteys näkyy kudoksena, joka yhdistää 'kolmea taidetta' niiden alkujuuressa status nascendi, eikä pinnalla."

van Doesburg oli tällaista kokonaistaideteosta kokeillut jo 1926 ja luonut "synoptisen vaikutuksen maalaustaiteen ja arkkitehtuurin välille". Näin voitiin "konstruktio ja kompositio, tila ja aika, staattisuus ja dynaamisuus juottaa yhteen ehyeksi organismiksi". Aikakauden sloganiksi nousi: form follows function. Walter Gropius vaali Bauhausissaan ankaraa asiallisuutta.

Myöhemmin van Doesburg luopui kokonaistaideteoksen ajatuksesta. Konstruktio ja maalaustaide muodostivat kaksi erillistä maailmaa, joita ei koskaan voisi täysin sulauttaa toisiinsa. Ainoaksi mahdollisuudeksi näytti jäävän yritys saada ne toimimaan samassa tilassa samanaikaisesti. Filosofit olivat päätyneet jo ajat sitten ajatukseen, että maailma on korjaamaton: 'tulemisessaan' eriytyneet 'oliot' eivät enää ole palautettavissa alkuperäiseen status nascendiin. Myös tiukan linjan abstraktikko Jean Helion, joka oli ollut laatimassa van Doesburgin kanssa kumouksellista esteettistä ohjelmaa, teki äkkikäännöksen ja alkoi maalata yksitotisia figuratiivisia 'kuvallisia kuvia'. Sen tylsempää ei ollut enää yhtään mikään.

Alvar Aalto oli jo varhaisessa vaiheessa kääntynyt abstraktin taiteen kannalle. Modernissa arkkitehtuurissa ei moderni maalaus tekisi enää 'reikää seinään'. Tällaisen modernin maalarin Aalto oli löytänyt Fernand Legerissa, mutta kotimaassakin oli jo muutamia eteviä maalareita, jotka olivat "tulleet sille asteelle, että taulut menivät raamiensa ulkopuolelle".

Aallon omissa maalauksissa abstraktio on eräänlaista kolmiulotteisen tilan abstraktiota, ympäröivän miljöön abstrahointia, jossa voi nähdä kytevän arkkitehtonisen konstruktion – milloin tahansa sieltä saattaisi putkahtaa esiin rakennuksen hahmo. Kun taas taidemaalarille tila on pingotetun kankaan kaksiulotteista tilaa: maalari maalaa sitä kuin rummunkalvoa, kuin taivaankantta. Maalari ei kuvittele tuosta läpipääsemättömästä kalvosta, transsendenssin rajasta, mitään ylimääräistä esiin putkahtavan.

Puhtaaseen abstraktioon saakka eivät tietään löytäneet sen enempää maalaavat arkkitehdit Aalto ja Le Corbusier kuin myöskään kubismin luojat Picasso ja Braque. Mutta abstraktikoista ankarin Piet Mondrian vei taiteensa loppuun saakka täydelliseen tyhjiöön. Myös Mondrian puhui taideteoksen lopullisesta häivyttämisestä, mutta käänteisin keinoin. Hän näki visioissaan koko elinpiirin ja eritoten arkkitehtuurin muuntuvan taideteokseksi. "Silloin emme enää tarvitse kuvia ja veistoksia, koska elämme toteutuneessa taiteessa." "Olkaa kärsivällisiä, se päivä on tuleva." Mondrian saarnasi paatoksella "puhtaasta taiteesta" ja "puhtaasta plastisesta taiteesta" ikään kuin vanha taide renessanssista alkaen olisi syyllistynyt jonkin sortin syntiin. Ehkä olikin.

Tällainen hypoteettinen taiteessa asuminen on tietenkin hyvin lähellä sitä tilannetta, josta jo antiikin filosofit varoittivat, että kuinka käy taiteen kun sitä ei enää erota reaaliaikaisesta todellisuudesta. Modernin taiteen teoreetikotkin näkivät, ja näkevät ehkä yhä, taiteen ja todellisuuden välillä vallitsevan ylittämättömän kuilun; jos taide sortuisi todellisuuteen se lakkaisi olemasta taidetta.

Bauhausissa 1930-luvulla taiteillut Laszlo Moholy-Nagy unelmoi jo tuolloin valolla maalaamisesta ja valoarkkitehtuurista. Jos unelma kokonaistaideteoksesta olisi toteutunut ja jos nykyarkkitehtuuri ei olisi sellaista kuin se on, me voisimme kysyä nyt, kun me olisimme jo kyllästymiseen saakka asuneet näissä "taideteoksissa", että eikö olisi jo korkea aika siirtyä asumaan puhtaaseen valoon, tai ainakin jonkinlaiseen valohuuruun.

Ylenpalttinen asiallisuus oli tullut tiensä päähän. "Asioivatko" asiat enää, kysyi modernin ajan tärkein filosofi Martin Heidegger, joka näki maailmassa olemisen ja maan päällä viipymisen olevan nimenomaan asumista. Juuri asumisessa saattoi toteutua 'neliyhteys' maa ja taivas, jumalaiset ja kuolevaiset. ”Toki 'maan päällä' tarkoittaa jo 'taivaan alla'. Kumpikin merkitsee myös 'olla jumalaisten edessä' ja sisältää 'kuulumisen ihmisten joukkoon'.” Heidegger viittasi Hölderliniin, jota oli askarruttanut asumisen runollisuus ja ”taivaan arkkitehtuuri”. ”Mutta runollisesti ihminen asuu tämän maan päällä”, kirjoittaa runoilija ja näkee ihmisen ansioituneen tällaiseen poeettiseen mittaansa, vaikka eläisikin alituisessa elämisen vaivassa. Filosofi joutuukin myöntämään, että me ”asumme kerrassaan epärunollisesti”, mutta siitä ei todellakaan voi syyttää runoilijaa.


Entä jos modernin arkkitehtuurin muotokielen luoneet Aalto, van Doesburg, Le Corbusier, Gropius, van der Rohe ym. olisivatkin ihailleet tulenpalavasi ekspressionistista taidetta, niin millaista uutta arkkitehtuuria siitä olisi syntynyt. Tunnettuahan on, että Bauhausissa, teollisen muotoilun ja rakennusosaamisen kehdossa, ei työskennellyt koskaan yhtään ainoaa ekspressionistia. Jopa sellainen umpimystikko kuin Paul Klee ryhtyi Bauhausissa piirustelemaan teräväkulmaisia geometrisia muotoja, ilmiselvää 'funkkis'-arkkitehtuuria.

Mutta toisenlaisiakin ajatuksia oli, mm. Hugo Häring vastusti Le Corbusierin talokoneita ja oli sitä mieltä, että modernin funktionaalisen arkkitehtuurin ei olisi pitänyt sitoutua geometriseen muotokieleen. Ei ole olemassakaan inhimillistä ihmisen mittaista kuutiota; tällaiset puristiset muodot johtaisivat lopulta puristiseen ja vulgaariin mielenlaatuun. Ja eivätkö ne johtaneetkin, miten kävi idyllisten kirkonkylämiljöiden.

Stephen Toulminin kaltaiset ajattelijat näkevät, että 1900-luvun modernismi (ja näkyvimmin juuri arkkitehtuuri) oli lyhytnäköistä taantumaa 1600-luvun 'varmuuden filosofiaan'. Mutta sekin kortti oli katsottava rationalismin viimeisenä rynnistyksenä – uusi renessanssi ja uusi avautumisen aika voisi nousta vasta modernismin raunioista. Tekisi mieli sanoa, että kaikki alkoi maalaustaiteesta ja sinne se myös päättyi, mutta maalaustaide oli jo muuttanut jonnekin muualle.

Ironista oli että modernismin keskeisin teoreetikko Mies van der Rohe koki 'universaalien' ideoidensa kumpuavan suoraan kirkkoisä Augustinuksen ajattelusta. Toulminin mukaan van der Rohen rakennukset olivat yhtä lailla kotonaan (tai täysin vieraita) missä tahansa maailman kolkassa. "Hän hylkäsi historian ja maantieteen monimuotoisuuden ja erityisten ihmistoimintojen spesifiset tarpeet universaalien, ajattomien periaatteiden hyväksi".

Eikö jo tässä lyöty 'tieteen kehitysuskon' viimeinen arkunnaula. Kuka enää jaksoi uskoa (edes arkkitehtuurissa), että matemaattinen selkeys ja tarkkuus voisi johtaa universaaliin ajan ja paikan häviämiseen.

Myös postmodernin arkkitehtuurin lanseeraaja Robert Venturi iski van der Rohen tunnettuun dictumiin less is more kuuluisalla vastauksellaan less is bore. Venturin mukaan modernit mestarit olivat melkein oikeassa, mutta jääräpäinen pyrkimys tiukkaan yhdenmukaisuuteen olisi ehkä sittenkin pitänyt korvata moninaisuudella. Venturin näkemyksen mukaan modernisteista juuri Aalto lipsui eniten moniarvoisuuden suuntaan – Aalto oli lopultakin enemmän suomalaisen maiseman ja metsän kuin modernin urbaanin miljöön kasvatti.

Entä jos ekspressionistinen suuntaus olisi vallannut modernin arkkitehtuurin hierarkian. Hallitsisiko Seinäjoen maailmankuulua Aaltokeskusta dynaaminen kaaos, diagonaalilinjojen ja disharmonioiden hurja tanssi. Näyttäisikö Lakeuden Ristin huippu harakanpesältä ja kaupungintalo haljenneelta kanteleelta. Asuisimmeko me nyt tyytyväisinä viihtyisissä kaikilla mukavuuksilla varustetuissa risumajoissa, orgaanisissa talokomplekseissa, jotka kasvaisivat ympärillämme eräänlaisina asumispuutarhoina. Asumiskoneesta asumistarhaksi! Kaipaisimmeko me enää yhtään mitään, muuta paitsi hyvää taidetta. Sekin päivä on vielä tuleva, sanokaa minun sanoneen.

Artikkeli on ilmestynyt Seinäjoen Historiallisen Yhdistyksen vuosikirjassa Seinäjoen varrelta, 2006.

lauantai 3. syyskuuta 2011

PÄIVÄKIRJASTANI


                        Kirjoittajan dilemma, Rooma 1983.



Joidenkin häijyjen jumalien ilkeänä kepposena on juoksuttaa tajuntojemme läpi alituista tekstivirtaa. Kun minut vietiin kouluun isoisäni Aleksander osti sen kunniaksi vanhan Rheinmetall merkkisen kirjoituskoneen. Siitä saakka olen purkanut paperille tuota tajunnan vuota. Varsinaista päiväkirjaa en ole koskaan pitänyt, vaikka monet paksut muistikirjat olenkin nimennyt eri paikkakuntien mukaan Firenzen, Rooman, Haldin, Göteborgin jne. päiväkirjoiksi. Kirjoittaa voi missä vain, junassa, lentokentillä, puistoissa, baareissa, aukioilla, ruokapöydässä, vessassa tai vaikka sängyssä puoliunessa. Jostain kumman syystä metsässä ei voi kirjoittaa, ehkä puut katsovat karsaasti. Suurimman osan teksteistä olen tuottanut käsin – en tietenkään ole voinut raahata mukanani raskasta kirjoituskonetta. Mutta runokokoelmani Krunoja taoin samaisella Rheinmetall-koneella, jolle kirjan ajattelemattomuudessani omistinkin. Silloisessa Suomessa kriitikoilla oli niin kova täpinä sosialistisen realismin perään, että Krunoja oli vuoden 1977 haukutuin kirja.

Kun nyt jälkeenpäin katselen tuottamiani tekstejä ymmärrän kyllä noita 'krunojani' haukkuneita kriitikoita, niin vähän teksteissäni on mitään ajankohtaista ja yhteiskunnallista asiaa – ne olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa vaikka tynnyrissä. Kaiken lisäksi olen peräti ylpeä siitä, että olen pysynyt tiiviisti omassa 'tynnyrissäni'. En tiedä, olisiko siitä ollut mitään apua maailmalle tai minulle, jos olisin 'päivänpolttavia' kysymyksiä vatvonut. Sitä paitsi minähän olin koko ajan matkalla, jossain menneillä vuosisadoilla, mitä minä nykymaailmasta tiesin. Ei kai siitä sosialismistakaan realismia tullut, vai tuliko? Oheiset lähinnä kuvataidetta sivuavat viipaleet tekstieni suosta on onkinut Juha Ilvas kirjoittaessaan maalauksiani käsittelevää tekstiä Matka maalattuun maailmaan (2008). Niitä voisi kutsua vaikka tokaisuiksi.


Taide laajentaa aistimisen alueita ja herättää ne talviunesta, johon median kaikenpeittävä 'ruskeamaalaus' on ne uuvuttanut. Taideteoksen kautta havainto kurkottaa (hyppää, töytäisee) arkisen tuttuuden kuilun yli suoraan olemisen ytimeen.

Mikä tahansa on työtä ja kuka tahansa voi tehdä sitä. Mutta mikä tahansa ei ole taidetta eikä kuka tahansa voi ryhtyä sitä tekemään. Me olemme jo vaarallisen syvällä 'harmaan häpeän' alueella, jos me emme kykene erottamaan taideteosta teoksesta, joka vain näyttää taideteokselta.

Epävarmuus taideteoksen edessä on ajanut taideyleisön kirpputorille ja taiteilijat tuottamaan taidetta yhä 'tyhmemmillä' välineillä. Samaan aikaan suora kokemisyhteys taideteoksiin on karannut kauas elämismaailman horisonttiin, josta se ilkkuu kliseisenä kuvajaisena purppuraisin purjein.

Kuvallinen (esittävä) kuva on kuin jonkin puutetta, jota se ei kuitenkaan kykene korvaamaan, koska vain tuon 'puutteen' varassa se on voinut kuvaksi ryhtyä.

Maalauksessa, joka ei ole minkään kuvana, on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä jotakin, jota ei ole missään aikaisemmin nähty ja joka ei ole minkään poissaolevan korvikkeena. Tosin se vaatii näkijältään kykenemättömyyttä olla näkemättä 'tuttuja' asioita milloin missäkin väriläiskässä. Väriläiskä on vain väriläiskä.

Oikaisen sohvalle ja avaan television, siellä jaetaan Suomi-palkintoja taiteilijoille. Pitäisi keksiä jotakin tärkeätä sanomista, että saisi joskus jonkin kulttuuripalkinnon. Mietin sitä koko illan, mutta mitään tärkeää ei tule mieleen.

Oleminen on muuttunut pelkäsi oleiluksi ja taide on taantunut 'näkemisen juhlasta' tylsäksi inventaarioksi.

Nykyään kriitikon on helpompaa käsitellä taiteena kaikki se, mikä ei mahdu talous-, keittiö- ja urheilusivuille. Tulevien EU-projektien myötä kyllä kaikki saadaan tuotteistettua ja verkotettua yhdelle ja samalla sivulle. Ruotsissa suunnitellaan jo virallista kaavaketta, jolla luova akti (ns. taideteos) voidaan toteuttaa.

Urheilijan kipeä polvi aiheuttaa kipua koko kansan polvissa, kun taas taiteilijan hulluus ei tunnu missään, päinvastoin päät tuntuvat entistäkin kirkkaammilta.

Kuinka paljon valokuvan viehätys liittyykään läsnä olemattomien osiensa nostalgiseen kaipuuseen, varjojen suttuiseen estetiikkaan. Tuntuu suorastaan julkealta, että maalauksessa on koko ajan kaikki paikalla, kaikki näkyvissä.

Maalaus on peittämällä auki maalattu, ja sillä tavalla avoimena oliona se on outo ilmestys. Ei ihme, että siitä on vaikea järkevästi keskustella. Se ei ole niin kuin maailma, tuttuudella peitetty. Helppo on sanoa naapurille, että ollut kuivaa, kun ei ole satanut tai että on ollut kosteaa, kun on satanut koko kesän. Sillä tavalla se (maailma) on lähes kokonaan tuttuuden peitossa. Juuri siihen tarvitaan maalausta (taideteosta), ettei se kokonaan katoaisi.

Pane se kehyksiin ja sano, että se on taidetta. Ja niin siitä on tullut jo ongelma, esine, tarvike, jolla on habitus ja hinta.

Maalarin intuitio, oikea tie, sattuma, miljoona väärää tietä. Staflian edessä seisojan valinta, älä valitse!

Maalarille kaikki värit ovat ekstaattisia, paskanruskeakin!

Reaaliaikainen kuva ei ole kuva lainkaan; se on silkkaa todellisuutta.

Valokuvaksi litistyneessä maailmassa subjektin on alati iloittava siitä, että mitään yllättävää ei tapahdu.

Taiteilijana oleminen on taideteoksen tekemiseen kykenevää olemista. Aristoteles sanoi sen toisin: "Mahdollisuus on sillä, jolle mikään ei ole mahdotonta, kunhan siinä vain alkaa olla läsnä sen asian toteutuneisuus, johon sillä ajatellaan olevan mahdollisuus."

Se mikä on tullut, on tullut kokonaan. Kumma kyllä, se pitää paikkansa huonon ja jopa keskeneräisenkin taideteoksen kohdalla. Voisiko sanoa, kuulin oven keskeneräisen äänen…

Mitä sillä tarkoitetaan kun sanotaan, että taideteos ei toimi. Voisiko esimerkiksi kivi mennä epäkuntoon ja lakata toimimasta? Valitettavasti tämä minun pihakiveni on lakannut toimimasta.

Taideteos on eräänlainen kone (laite), johon voi siirtää (tyhjentää) ajan kokemisen painetta, inhimillistä kärsimystä. Koneen käydessä tyhjää käyntiään energiaa vapautuu luovaan ajatteluun, joutilaisuuden ylellisyyteen.

Tarkoittiko Rilke jähmettyneellä viipymisen tosiasialla valokuvaa?

Hienoja termejä: ajeeraus, päältäminen, supervenienssi. Mihin enää tarvitaan maisemaa, pelkkään kävelyynkö. Nietzsche sentään tanssi siellä.

Ymmärtämisen pakkomielle on ajanut meidät reaaliaikaisena tapahtuvaan spektaakkeliin, jossa kaikki on läpikotaisin selvitettyä; meidän pitäisi hävetä silmät päästämme tämän kaiken ymmärtämisen keskellä.

Millainen on mieli, joka ei riipu turhuuksissa, kysyi Mestari.
Sung-hui nosti risaa paitaansa ja paljasti koko mahtavan mahansa.
Tuokaa tänne se lurjus, karjaisi Mestari, että voin testata uuden piiskani.

Vähemmän on aina vain vähemmän.

Runoluonnos 17.5.2006

Yrmeän kissan istuessa kynnyksellä
ja puheen soljuessa tympeänä.
Siirsin viiksenkään värähtämättä
kavalasti kissan menneisyyteen.
Itse siirryin vähitellen nykyisyyteen
ja kohti tulevaa minän reaaliaikaa.
Minussa ei ollut tarpeeksi miestä,
että olisin kohdannut kissan katseen
ja kuunnellut sitä kuin mies kissaa.