PALUU PIRKANPOHJAAN

Taiteilijat palasivat Pirkanpohjaan. Näyttely on avoinna heinäkuun loppuun.

Ajelimme Pirkanpohjaan heti kolean juhannuksen jälkeen (minä, Heikki ja Tuuli), mukanamme lastillinen kuvataidetta. Aurinko paistoi ja tunnelma oli korkealla, kesä oli juuri sellainen kuin se oli ollut Pirkanpohjan ensimmäisiäkin kesänäyttelyitä tehdessä 1970-luvulla. Niistä ajoista aikaa oli kulunut paljon, kaikenlaiset taiteen ismit olivat tulleet ja menneet, mutta yhä vielä monia vanhoja pirkanpohjalaisia oli paikalla täysissä (no, ainakin jonkinlaisissa) ruumiin ja sielun voimissa.

Pakostakin keskustelu lipsahti välillä noihin kesänäyttelyiden 'kultaisiin vuosiin'. Pirkanpohjan kesänäyttely oli aivan ensimmäisten joukossa, taso oli korkea, aikansa parasta kotimaista taidetta ja täkynä joukossa joka kesä myös muutama ulkomainen huippunimi. Meno oli huimaa, vuosittain yli kymmenen tuhatta kävijää, parhaimpana vuotena kävijämäärä taisi olla yli kuusitoista tuhatta.

Moderni taide oli noina 'kultaisina' aikoina voimissaan, kevyesti se nielaisi piiriinsä neorealismin, informalismin ja monet muut taiteen irtiotot (jopa sosialistisen realismin, jolla ei ollut mitään tekemistä taiteen kanssa). Näyttelyitä tehtiin taiteen vuoksi mutta myös taidetta ymmärtävälle (ja rakastavalle) yleisölle – taidetta ymmärtämättömät saivat hakea tukea ennakkoluuloilleen jostakin muualta kuin taidenäyttelyistä. Nykyään asiat ovat useimmiten aivan päinvastoin. Taidetta tekevänä ihmisenä tulee sellainen tunne, että taidetta on kannattanut tehdä ylipäätään siksi, että sai elää nuo luovan innoituksen vuodet, modernismin viimeiset henkäykset.

Nykyään kuvataide on (liian) usein kuvittamassa kirjallista teemaa (jotakin iänikuista tarinaa) ja visuaalisesta tiedostamisesta (reflektiosta) mitään ymmärtämätöntä yleisöä paapotaan lähes katekismuksellisin selityksin: mitä se on! Yhtenä syyllisenä tähän kuvataiteen kokemisen taantumiseen on ollut sanomalehdistö (toki muukin media on ollut kuin kusi sukassa), joka on hukannut taidekritiikin palstoiltaan ja sitä myöten kaiken aidon oivaltavan taidekirjoittelun, jopa niin että kartetaan hyvää taidetta ja jaaritellaan muhevilla adjektiiveilla huonosta. Lehtien nykyinen 'taidekirjoittelu' on loiventunut kohti askartelun ja teeskentelyn kuvauksia, samoilla kliseillä ommellaan loputon sumppu kaikesta taiteesta. Lukijan on mahdoton löytää tietään tuon lörpöttelyn läpi hyvän taiteen äärelle – jaksaako kukaan enää todellisen taidekokemukseen saakka, kun aikanaan itseään kriittisenä pitänyt lehdistökin yllyttää kirmaamaan kaikenlaisen helpon perään.

Tämä taidemaailman oheneminen ja liudentuminen on johtanut siihen, että vanhemmista taiteilijoista (joita entisinä aikoina kunnioitettiin mestareina) on tullut tälle yhteisölliselle (yhä traagisemmin soinistuvalle) yhteiskunnalle vaarallista jätettä. Olen ollut aivan liian monen kulttuuriministerin isännöimässä tilaisuudessa, jossa rintaan lyöden on vannottu pidettävän taiteilijoista huolta. Että yhteiskunnan henkinen tila näkyy siinä, miten se kohtelee taiteilijoitaan. Opetusministeriön viisaalla ohjauksella on pantu nämä vaaralliset yli 'kuusikymppiset' taiteilijaveteraanit ennenaikaiseen saattohoitoon. Ei tule taiteilijaeläkettä (nehän puolitettiin 1990-luvun lamassa, määräajaksi?) mutta ei tule enää myöskään apurahoja – että keiku nyt siinä sitten.

Kukaan ei kysy, että saattaisiko näillä alansa huippuosaajilla olla vielä jotakin annettavaa tälle ymmyrkäistäkin ymmyrkäisemmälle yhteiskunnalle ja ennen kaikkea sen asujille, ihmisille. Kuka vielä muistaa ihmiset? Me taiteilijat laskemme suuren painon uuden opetusministerin hartioille.