torstai 23. kesäkuuta 2011

PILVIEN PAIMENTAMISTA


                     
                   Poutapilvet rientävät Villenraitin yllä 24.6.2011.



Perduto è tutto il tempo
Che in amar non si spende.”
Torquatto Tasso

Kesäisten joutopäivien tärkeimpiä tehtäviä on pilvien paimentaminen, istua puutarhan perällä ja tuijottaa taivaalle. Siinä kohtaavat tila, valo ja värin dynamiikkaa aivan samoin kuin maalaustaiteessakin – se on kuin katselisi abstraktia maalausta joka maalaa itse itsensä. Korkealle kohoavien koivujen latvusten väliin jää juuri sopivan kokoinen alue taivasta yhden silmäparin tarkkailtavaksi. Joinakin päivinä taivaan kangas on aivan tyhjä, silkkaa sinistä äärirajoilleen saakka. Se on tylsää katsottavaa, kunhan edes jonkinlainen poutapilvenriekale nousisi näkyviin tai että edes lintu (tai lentokone) lentäisi yli ja sotkisi tyhjyyden. Joku on varmaan sanonut, että ellei pilviä ja lintuja olisi, niin taivaan täydellinen tyhjyys saisi meidät lopullisesti sekoamaan. Ellei ole, niin nyt on.

”Luettuasi tämän kirjan taivas ei ole enää ennallaan”, lupaa kustantaja Gavin Pretor-Pinneyn kirjan Pilvibongarin opas (2008) takakannessa. Ja tottahan tuo on. Ainakin tällaiselle harrastajapilveilijälle kirja kertoo pilvistä ja sääilmiöistä kaiken mahdollisen. Jo se tieto, että tuollainen keskiverto poutapilvi painaa noin 200.000 kiloa, panee miettimään. Vakuuttavaa on myös pilvien luokittelu, pelkästään poutasään kaunistuksista cumulus-pilvistä löytyy neljä alalajia, mahdolliset muunnokset ja täydentävät lisäpilvet päälle. Mutta uskottava se on, että pilvien kaaoskin on luokiteltu ja järjestykseen pantu.

Lajityyppien tarkastelun ohessa voi pilvistä bongata erilaisia esittäviä hahmoja, jotka kestävät vain muutamia sekunteja. Itse en tuollaisesta piittaa, edes lapsena en ymmärtänyt miksi pilvistä olisi pitänyt löytää jänis, kirahvi tai mitä milloinkin. Minua huimaa jo se, että pilvi on pelkästään pilvi. Abstrakti taide on minun taidettani, täydellistä ja ehdottoman syvällistä – minulle väriläiskän ei tarvitse esittää muuta kuin väriläiskää. Se on kaunista ja ihmeellistä. Minä viis veisaan tästä nykykuraattoreiden suosimasta epäitsenäisestä taiteesta, joka kaiken aikaa haamumaisesti viittaa itsensä ulkopuolelle johonkin kolmanteen – ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi olemista ilman etiäisiäkin. Eikö se ole tiedostamisen (esteettisen reduktion) kannalta petos, tuo alituinen joksikin muuksi ryhtyminen. No, vitsi.

Zen-mestari Immanuel Kant huomauttaa Huomautuksessa III (Prolegomena, 1783), että ilmiöt eivät ole millään lailla syypäitä, jos tiedostuksemme ottaa näennäisyyden todesta ja harhailee ties minkälaisten hahmojen parissa. Joten mitään ei ole tehtävissä ennen kuin tiedostus saadaan kuriin eli järkiinsä. Mitä tähän sanoo ainainen vastarannanhauki ja ajattelupukari Friedrich Nietzsche. Hän sanoo, että kaikissa olevaisissa yksi asia on mahdotonta – järjellisyys. Siinä se tuli. Säähän liittyy myös suuresti arvostamani filosofin ja feministin Luce Irigarayn outo huomautus, että turbulenssin ongelmat ovat jääneet selvittämättä siitä syystä, että miehillä ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta nesteen virtauksista. Erityisesti hän mainitsee Nietzschen vierauden veden äärellä ja Heideggerin täydellisen pöllämistymisen ilmanvirtauksien suhteen. Tekisi mieli kysyä jotakin tyhmää, mutta tässä maassa ei enää voi kysyä keneltäkään mitään. Joten takaisin pilviin.

Myös Pretor-Pinney eksyy välillä pilvistä taiteeseen, ihmekös tuo. Kirjoittajan mielestä John Constable oli yksi parhaista pilvien kuvaajista, mutta yhtä vaikuttavaan dramatiikkaan hän ei yltänyt pilvienalisia maisemia maalatessaan. Eero Nelimarkasta voisi sanoa samaa, sillä mahtavaa pilvien draamaa löytyy hänenkin maalauksistaan, tosin lakeusmaalarilla ei paljon muuta maalattavaa ollutkaan kuin pilvet ja taivas. Muistan erään tarinan, jossa lakeuden maalarit olivat joskus 1950-luvulla kokoontuneet Kuortaneen järven rannalle keittämään vanhassa saunanpadassa ”taivaansinistä”. Jotkut maalareista pohjustivat kankaansa valmiiksi taivaansinisellä – hyvin pohjustettu oli jo puoliksi maalattu.

Mutta kaikki eivät ole syntyneet pilvien ystäviksi. Yves Klein ei sietänyt pilviä eikä sen paremmin lintujakaan, hänhän oli nimennyt taivaan yhdeksi teoksistaan ja standardisoinut taivaan sinen (International Klein Blue). Me tapaamme myös ystävämme Nietzschen, tuon auringonsakaran ottopojan, päivittelemässä pilviä Zarathustran hahmossa. Ensin hän ylistää taivaan kirkkautta, puhdasta ja syvää valonkuilua, jonka korkeaan syvyyteen hän haluaisi sinkoutua. ”Sinua katsellessa vapisen jumalaisista intohimoista.” Sitten tulevat nuo taivaan matelevat kiikkulaudat – pilvet. ”Mieluummin istun tynnyrissä tuijottamassa lukittua kantta, mieluummin istun kuilunpohjalla ilman koko taivaankantta – kuin näkisin sinut, valon taivaan, ajopilvien tahraamana.”

”Auringonlaskujen ihailu on takapajuisen mielenlaadun pettämätön merkki. Toisaalta ne vain jatkuvat. Eilisiltana rouva Arundel vaati minua menemään ikkunaan ja katsomaan upeaa taivasta, kuten hän sanoi... Ja mitä minä näin? En muuta kuin sangen kehnon Turnerin, huonon kauden Turnerin jossa kaikki taiteilijan pahimmat viat näkyivät liioiteltuina ja ylikorostuneina.” Näin kirjoittaa tuittupää Oscar Wilde. Jos on nähnyt yhden Turnerin on nähnyt kaikki Turnerit ja jos on nähnyt yhden auringonlaskun on nähnyt ne kaikki. Vai onko?

Tätä näkyä vasten tuntuu lohdulliselta nähdä sielunsa silmin uupunut runoilija Torquato Tasso Gianicolon kukkulalla nojailemassa ilta illan jälkeen puunrunkoon ja katselemassa Rooman yli tuota iänikuista auringonlaskua. ”Luonnossa ei ole mitään niin kaunista kuin kyyneleisestä pilvestä heijastuva auringonvalo”, kirjoittaa Henry David Thoreau, joka piti sään ja pilvien tarkkailua suorastaan ammattinaan. Moni muukin kuin Thoreau on huomannut miten auringonlaskun aikaan harsopilvet hohtavat oranssinkeltaisina kuin pilvimarjat (cloudberries in english), jotka ovat laskeutuneet korkeuksista pohjoisten soiden hillaville mättäille. ”Niiden muoto muistuttaa verhopilven keskikerroksessa sijaitsevan hahtuvapilviserkun yksittäistä pilvenhahtuvaa”, kirjoittaa Pretor-Pinney.

Kuriositeettina on mainittava Nicolas Reevesin kehittämä pilviharppu, joka luo musiikkia pilvien virtauksista. Ensimmäinen pilviharppu pystytettiin Quebecissa sijaitsevaan puistoon. ”Täydenkuun aikaan ihmiset saapuivat puistoon makuupusseineen ja yöpyivät sen vieressä. He vain makasivat ja kuuntelivat pilviä. Se oli ihmeellistä”, muistelee
ilmiselvästi jotakin 'virtauksien' päälle ymmärtävä ihmemies Reeves.

Keskiajan ihminen ei milloinkaan maalannut pilveä, ellei sen päälle ollut tarkoitus asettaa enkeli... me sen sijaan kieltäydymme uskomasta, että pilvet voisivat pitää sisällään mitään muuta kuin vettä ja rakeita.”
John Ruskin

Gavin Pretor-Pinney (2008): Pilvibongarin opas. Atena.



1 kommentti:

  1. Minä taas tulin ajatelleeksi sanaa unearthly, kun tallustelin takaisin myöhemmin illalla kotiin. Sana koski valoa.

    Siinä on kyse vähän sellaisesta, kuin ei asuisikaan enää tällä planeetalla vaan aivan jollain muulla. En ole juonut konjakkiin uutettuja kärpässieniä, niin kuin joku muu.

    Eivätkä kärpässienet ole edes puhjenneet vielä.

    VastaaPoista