YLIPÄÄSEMÄTTÖMIÄ ASIOITA

Sää on keväistä ja korkeaa. Nyt täytyy vetää hiihtolenkki joka päivä. Ladut ovat muuten hyvässä kunnossa, mutta myrskyn jäljiltä roskaisia ja huonosti luistavia. Männyt ovat kevään odotuksen hurmiossaan kylväneet ympäriinsä kaarnaa ja tuota silkinohutta kaarnanaihiota, jossa on outoa kirjailua kuin jotakin outoa kieltä. Ne lepattavat pitkin nietoksia ja latuja kuin lentolehtiset. Ne punertavat, vihertävät ja kellertävät mutta lopullista päätöstä niiden värisävystä ei saa aikaiseksi.

Jos olisin syntynyt maisemamaalariksi, niin ylipääsemättömäksi ongelmaksi olisi muodostunut männynrunkojen maalaaminen. Kaksiulotteisessa maailmassani en pysty edes kuvittelemaan ongelman laajuutta. Toki maalaaminen on aina ylipääsemätön ongelma, maalasi mitä hyvänsä. Ehkä siinä samassa mielessä kuin Blanchot sanoo kirjoittamisen olevan mahdotonta, kirjoittajansa tekstin ulkopuolelle sulkevaa. ”Kirjailija kuuluu teokselle, mutta kirjailijalle kuuluu pelkkä kirja, mykkä steriilien sanojen vyyhti, maailman merkityksettömin asia.” ”Teos on päätös, joka ajaa kirjoittajan pois, saartaa hänet, tekee hänestä henkiinjääneen, joutilaan, toimettoman, liikkumattoman henkilön, josta taide ei ole riippuvainen.”

Maalarin tilanne on samankaltainen. Monesti olen itsekin kokenut tuon vierauden tunteen lähestyessäni työhuonettani, tai lähtiessäni sieltä pois ”teoksen yksinäisyyden aiheuttamassa vaarassa”. Saavun paikalle Minänä mutta pois lähtevä onkin Hän. Aivan tekstinsä alussa Blanchot antaa Rilken kuvata työskentelyään: ”Viikkokausiin en ole lausunut sanaakaan, (...); yksinäisyyteni alkaa vihdoin sulkeutua ja olen työssä kuin kivi hedelmässä.”

Teoksen yksinäisyys kohtaa myös lukijan/kokijan, joka on astunut alueelle ”jossa teos myöntää olevansa yksin”. Teoksella ei ole tekijää, johon voisi ottaa yhteyttä (vaikka me usein niin kuvittelemme) ja hakea tulkinta-apua. Käyttötukea ei ole, on vain teos. ”Mutta teos – taideteos, kirjallinen teos – ei ole sen paremmin valmis kuin keskeneräinenkään: se on. Se sanoo yhden ainoan asian: että se on – eikä mitään muuta. Teos ei ole mitään muuta kuin olemisensa. Se joka yrittää saada teoksen ilmaisemaan muutakin, ei löydä mitään; hän huomaa ettei teos ilmaise mitään.”

Jos me uskoisimme nuo Blanchot'n sanat kertaheitolla, ei meidän tarvitsisi yhä uudelleen ja uudelleen rämpiä kuvallisuuden ja esittävyyden hyllyävässä suossa etsimässä turhia merkityksiä. Mutta ehkäpä sanat eivät tavoita meitä milloinkaan tai jos tavoittavatkin, niin aina ne mukamas supattavat korvaamme jotakin aivan muuta. Siitä huolimatta kirjoittaja palaa yhä uudelleen pulpettinsa ääreen ja aloittaa kaiken alusta. Blanchot'n mukaan kirjoittava käsi ei voi päästää irti, koska hallinta (sanottava?) tulee toisen käden hulluudesta. Yhtä outona kuin mäntyjen rungoista lentelevät kuorilehtiset.

Miten tuollaisen teoksen, joka on hylännyt niin tekijänsä kuin kokijansakin, voisi vaatia tilille. Ja mistä, siitäkö ettei se ole niin kuin teokset ovat tavanneet olla. Voiko sitä edes arvostella – kehua hyvätapaiseksi. Mutta eikö tämän päivän taide ole päinvastoin juuri tuota hyvätapaista ja 'taiteellisen' kaavan mukaan tehtyä ymmärtämisen ongelmista vapaata taidetta. Eikö sitä olisi hyvä arvostella, lyödä kuin vierasta sikaa. Mutta kun ei.

Maaria Pääjärvi kirjoittaa artikkelissaan Hyvän maun runoutta: 2000-luvun kevytmodernismi (Kritiikin Uutiset 1/2011) uudesta runoudesta, joka on tiivistä ja sievää, siistiä ja taidokasta. ”Kevytmodernistinen poetiikka pyrkii takaamaan lukijalle ja runolle miellyttävän kohtaamisen, hyvät treffit.” ”Runon tekemistä ja vastaanottoa leimaa itsetyytyväisyys – eikä täysin aiheetta, sillä kevytmodernismi onnistuu runollisen kaipuun täyttämisessä hyvin omilla mittapuillaan. Mittapuut vaan säästyvät arvostelulta.”

Ja kuinka ollakaan, eikös tässä taas puhuta myös kuvataiteesta. Jo pitkään on modernin jälkeinen taidemaailma hakenut kattavaa määrettä 00-luvun taiteelle, joka liukastelee ohi mitäänsanomattoman kepeästi kuin epävarma hiihtäjä. ”Kevytmodernismi” kuvaa sitä täydellisesti. Ja kuten Pääjärvi on huomannut, ”runoista puhuminen on kevytmodernismille vastenmielistä”. Ei taidenäyttelyiden avajaisissakaan puhuta taiteesta – ei ole puhuttu sitten viime vuosisadan. Näin talvella puhutaan lumesta, päivän pitenemisestä ja hiihtämisestä. Voi ihmetellä, miksi tämäkin näyttely on järjestetty, kun kukaan ei muista siitä mitään ulos päästyään, edellisestä näyttelystä nyt puhumattakaan. ”Tarjottiinko siellä sitä espanjalaista viiniä, joka pistää ilkeästi kitalakeen”, saattaa joku havahtua muistelemaan.

Näihin kysymyksiin etsii vastausta myös Otso Kantokorpi artikkelissaan Onko galleria vain kömpelö käyttöliittymä? (Kritiikin Uutiset 1/2011). Kuinka paljon esillepano vaikuttaa kuvataiteen kokemiseen, kysyy Kantokorpi ja epäilee vakiintuneen galleriakäytännön olevan yksi syy taiteen kevytlevitteisyyteen. ”TUHOTAAN GALLERIAT! Mehän olemme kiinnostuneita taiteesta, emme gallerioista. Mehän olemme kiinnostuneita ennen kaikkea yksittäisistä taideteoksista, emme niiden hetkellisestä olemassaolosta jossakin tilassa.”

Juttunsa lopuksi Kantokorpi ehdottaa valtion tuella perustettavaksi valtaisaa teollisuustilaa, jossa vaihtoehtoista taiteen kokemiskäytäntöä voitaisiin harjoittaa. ”Se muunnetaan paikaksi, jossa taiteilijat voivat kukin esittää vaikka vain yhden merkittävän teoksen. Rakennetaan vain loputon määrä looseja, joita voi vuokrata edullisesti. Olisiko tämä keino synnyttää teos- ja ateljeelähtöinen taiteen kokemisen tapa, jonka rinnalla hierarkkinen taidemaailma paljastaisi laskelmoivat piirteensä.”

Aurinko painuu jo Kyrkösvuoren taakse, on parasta kääntyä takaisin. Järvellä suksi luistaa paremmin, ei ole männynroskaa, mutta tuima tuuli käy sivumyötäisesti. Ketään ei näy missään, muut järkevämmät hiihtäjät ovat varmaankin jo haukisoppansa äärellä. Yönmustaa ruisleipää ja kylmää rieslingiä. Jokin matala hahmo ilmestyy järven rantaan, hiihtää omituisesti kyyryssä, vai onko se koira. Hämmästyisikö sitä, että koira tulisi hiihtäen vastaan. Ei kai, pian siihen tottuisi. Sanoisi hei, tai ehkä hau! Viikon päästä jäisi jo juttusille.

Lisälukemista:

Maurice Blanchot (2003): Kirjallinen avaruus, ai-ai. Suom. Susanna Lindberg.