TÄÄLLÄOLON IKÄVÄ JA IKÄVYYS

                     Nähty jälleen outoja saunavieraita Villenraitilla!

”Katsokaa kiinteästi! Katsokaa tarkoin! Tämä on teidän elämänne! Tämä on täälläolokellonne tuntiviisari!”

F. Nietzsche

Eilen iltapäivällä saavuin sellaiseen maaliin, että tuli luetuksi jo viime kesänä Firenzessä aloittamani Nietzschen Tragedian synty (2008). Se on tekijänsä merkillisen vuolas ja ylitsepursuava kirja, joka on innoittanut niin taiteilijoita kuin filosofejakin. Aikanaan (1867) kun tuo Nietzschen nuoruuden teos ilmestyi, sitä pidettiin ”asiantuntijoiden” taholta kammotuksena, mutta nykyään se on kovaa kamaa. Kirja koostuu useammasta eri aikaan tehdystä tekstistä, joten tuo ylenpalttinen tautologia tekee lukijan elämästä helvettiä, mutta mikä Nietzschen teksteistä ei tekisi.

Kirjan lukeminen sujui joutuisammasti toskanalaisessa helteessä ja hälinässä kuin kotioloissa. Ei maailma siellä sen auliimmin avaudu kuin täällä Villenraitillakaan, mutta jo kielestä johtuen osa ”asiantuntijoista” jää onneksi ymmärtämättä tai – mikä vielä parempaa – tulee ymmärrettyä väärin. ”Tänään omin silmin näkemämme lisäksi ei ole toista taidekautta, jona niin kutsuttu sivistys ja varsinainen taide olisivat niin vieraantuneet toisistaan ja niin vastahakoiset toisilleen. Me ymmärrämme, miksi näin hutera sivistys vihaa tositaidetta: se pelkää sen myötä omaa perikatoaan.”

Jo kirjan alkusanassa (osoitettu Wagnerille) Nietzsche toppuuttelee niitä ”vakavikoita”, joita ”töytäisee nähdä esteettinen ongelma näin vakavissaan otettuna, jos näet ei tunnista taiteessa muuta kuin lystikkään oheisen, 'täälläolon vakavuutta' saattelevan joutavan kulkuskilkkeen". Myöhemmin kirjoittaja nousee metsändemoni Silenoksen kammottavaa viisautta vastaan. ”Täällä, tahdon äärimmäisessä vaarassa, lähestyy pelastava, parantava taikavoima, taide; vain se voi taivuttaa nuo inhoajatukset tai täälläolon luotaantyöntävyydet ja absurdiudet mielteiksi, joiden varassa voi elää."


Mitä tuo kolkosti naurava metsänjumala Silenos sitten oikein sanoi, kysyjän tivatessa mikä olisi ihmiselle parasta. ”Kurja päivänsuku, sattuman ja vaivan lapsi, mitä pakotat minut sanomaan sen, mikä olisi sinulle edullisinta olla kuulematta? Kaikkein paras on sinulle täysin tavoittamattomissa: olla syntymättä, olla olematta, olla ei mitään. Mutta toiseksi parasta sinulle on – kuolla heti.”

Kaikesta huolimatta kirjoittaja arvelee modernin ihmisen jo aavistavan sokraattisen tiedonnautinnan rajan tulleen vastaan ja kaipaavan tiedonmereltä maihin. Tosin se on jäänyt pelkäksi kaipaukseksi. Me emme vieläkään kykene 'tämänhetkisyyden ylittämiseen', vaan turvaudumme yhä vain vanhaan tuttuun sokeuteen. Sokeuden nimi on arkipäiväistyttäminen. Sillä on jotakin tekemistä konsumerismin kanssa, ja piru tietää minkä kanssa. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa – päinvastoin, todellisuudellakaan ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa – mutta arkipäiväistymisen säikeet vaanivat meitä mitä salakavalimmissa paikoissa. Arki on tullut jäädäkseen. Me kohtaamme toisemme arjessa, syömme arkijuustoa ja arkijogurttia. Jos et kohtaa ongelmiasi arjessa, et kohtaa niitä lainkaan. Oletko valmis, ARKI tulee! Ja syö sinut!

”Jotakuta kahlehtii sokraattinen tietämisen nautinto ja harhaluulo pystymisestä tiedon avulla parantamaan täälläolon ikuiset haavat, toinen on kietoutunut silmiensä edessä hulmehtivaan taiteen kauneuden verhoon, kolmas metafyysiseen lohtuun siitä, että ilmiöiden pyörteen alla virtaa virtaamistaan rikkumaton ikuinen elämä, puhumattakaan vielä vahvemmista illuusioista, joita tahto valmistaa kaiken aikaa.”

Noista kolmesta elämystasosta Nietzsche näkee sekoittuneen sokraattisen, taiteellisen ja traagisen kulttuurin, jotka kirjoittaja nimeää historiallisesti aleksandrialaiseksi, helleeniseksi ja buddhalaiseksi. Modernin ihmisen pahimpaan vitsaukseen – joka arkipäiväistää kaiken – Nietzsche tarjoaa lääkkeeksi traagista kulttuuria, traagista elämänasennetta ja viisautta. ”Sen tärkein tunnusmerkki on se, että korkeimmaksi maaliksi siirtyy tieteen sijaan viisaus, joka tieteitten viekoittelevien harhaanjohtumien pettämänä kiinnittää katseensa maailman kokonaiskuvaan ja pyrkii tässä käsittämään sympaattisen rakastavasti ikuisen kärsimyksen omana kärsimyksenään.” ”Niin, ystäväni, uskokaa kanssani dionyysiseen elämään ja tragedian jälleensyntymään. Sokraattisen ihmisen aika on ohi.”

Traagisen elämän kantaäideiksi nimetään Harha, Tahto ja Tuska. Mutta yllättäen kirjan lopussa Nietzsche alkaa valmistella dionyysisen ja apollonisen kahtiajaon ylittämistä, eräänlaista sopusointua. ”Apollonin ja Dionysoksen veljesliitossa huipentuvat yhtä hyvin apolloniset kuin dionyysisetkin taidetavoitteet.” ”Missä dionyysiset mahdit korottuvat hillittömiksi, kuten olemme kokeneet, siellä myös Apollonin täytyy olla jo laskeutunut luoksemme pilveen kääriytyneenä. Seuraava sukupolvi näkee hyvinkin Apollonin uhkeimmat taidevaikutukset.”

Tragedian synty -kirjan suomentaja Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt hienoa työtä, mainita kannattaa myös kirjan tekovaiheita valottava esipuhe ja perusteelliset mutta myös lukijan kannalta tarpeelliset suomentajan huomautukset.

”Lähde nyt kumminkin seurakseni tragediaan ja uhraa kanssani kahden jumaluuden temppelissä.”

F. Nietzsche

Friedrich Nietzsche (2008): Tragedian synty, niin & näin. Suom. Jarkko S. Tuusvuori.