lauantai 26. maaliskuuta 2011

KOIRA VIEKÖÖN, SANOI SOKRATES


Koira vieköön, sanoi Sokrates, kun piti ryhtyä puhumaan taiteesta. Kuvanvääristely SJT.


Taiteesta puhuminen on taas ajankohtaista, kun kaikki puolueet ovat päättäneet pelastaa taiteilijat demaripolitiikan pitkään pitämästä ahdingosta. Paitsi perussuomalaiset, he ovat linjanneet luovan nykytaiteen tarpeettomaksi rasitteeksi. Puheenjohtaja Soini hörähti jo ties kymmenennen kerran jossakin TV-haastattelussa, että tarkoitus oli vain saada älähdys aikaiseksi. ”Ja tulihan se”, myhäili "persujen" pomo, mutta ei kertonut ketkä älähtivät ja älähtivätkö syystä. Pääpersu kertoi itse olevansa myös (tietynlaisen) taiteen ystävä, minkä hän oli käynyt edellisellä viikolla Ateneumissa tarkistamassa. Ja kyllä, Gallen-Kallelan Akka ja kissa oli toiminut erinomaisesti esteettisenä objektina, hän oli tunnistanut maalauksesta kummatkin, sekä akan että kissan.

Taiteenvastustajien tavaksi on tullut turvautua Platoniin, kun vähätellään taidetta elämää ilmaisevana ja ylläpitävänä voimana. Jo Platon vihasi taidetta, hän vihasi nimenomaan todellisuutta jäljentävää (esittävää) taidetta. Ja syystä, todellisuutta oli jo muutenkin tarpeeksi, miksi sitä olisi pitänyt lisätä taiteen keinoin. Mutta – sanovat puolustajat – Platon ei vastustanut taidetta, joka haki innoituksensa näkymättömästä. ”Tiedon, kauneuden, runouden tai rakkauden palvoja, joka luo näkymättömästä todellisuutta elää hyvää elämää”, kirjoittaa Reijo Kupiainen Platonin taidepolitiikasta esseessään Taideteos ja viisaus.

Tämä juttuhan on tässä. Rest my case. Mutta muistiinpanojeni raskauttamana jatkan vielä. En yritä purkaa Platonin ideamaailmaa, enkä edes yritä ymmärtää sitä, vaan lainaan hävyttömästi ja vedän mitä tahansa johtopäätöksiä. Jos (ja kun) ideamaailmassa on olemassa esineen ainutlaatuinen idea, on esineen (taideteoksenkin) valmistajan syytä pitää silmällä tuota alkuperäistä ideaa. Itse idea toki pysyy ikuisesti saavuttamattomissa, kuten kohtuullista on: ”Eihän paraskaan mestari valmista itse ideaa, mahdotontahan se olisi.”

Platonin mukaan tällainen jäljittelijä, taiteilijapersoona, on ikään kuin peilin kuljettaja: ”Silloin saat äkkiä aikaan auringon ja kaiken mitä taivaalla on, maan, itsesi ja muut elolliset olennot, esineet, kasvit ja kaiken.” Filosofi puhuu puusepistä, mutta lukee näiden mestareiden joukkoon myös maalarin, ”se mitä hän saa aikaan ei ole todellista; ja kuitenkin maalari tavallaan tekee sängyn”. Se ei tietenkään ole todellinen sänky, mutta siinä on sellaista jäljittelyä, ”joka saa aikaan tosiolemuksesta lukien kolmannen asteen tuotteen”.

Kolmannen asteen todellisuus. Huh huh! Mutta me emme luovuta, vaikka olemme jo kadottaneet imaginaarisen suhteen todelliseen ja joutuneet hämmennyksen tilaan. Jatkamme konsultointia: ”Jäljittely on siis kaukana totuudesta, ja se pystyy tuottamaan kaikkea nähtävästi siitä syystä, että se tavoittaa kustakin kohteesta vain vähäisen osan, joka sekin on pelkkää kuvajaista.”

Tässä kohtaa filosofi saa raivarin: ”Luuletteko nyt, että jos joku pystyisi tekemään sekä itse jäljittelevän esineen että sen kuvan, hän keskittyisi vakavasti kuvien valmistukseen, niin kuin se olisi hänen elämässään kaikkein tärkeintä ja parasta. Jos hän todella hallitsisi ne asiat joita hän jäljittelee, kai hän paljon mieluummin keskittyisi todellisiin tekoihin kuin niiden jäljitelmiin, kai hän pyrkisi jättämään itsestään muistoksi paljon jaloja aikaansaannoksia ja haluaisi mieluummin olla ylistyksen kohde kuin ylistäjä.”

Tässä ei enää puhu Platon, vaan ihmistä teeskentelevä Sokrates, hän syyttää Homerostakin rupiseksi jäljittelijäksi.”Niinpä meillä on täysi oikeus käydä hänen (runoilijan) kimppuunsa ja asettaa hänet maalarin rinnalle. Hänen aikaansaannoksensa ovat samoin kuin maalarinkin totuuteen verrattuna arvottomia, ja maalarin tavoin hänkin seurustelee sielun huonomman eikä suinkaan parhaimman osan kanssa. Koska valtiotamme on tarkoitus hallita hyvillä laeilla, voimme täydellä syyllä sulkea hänet sieltä pois.”

Mutta se on tiedettävä, ettei valtioomme voida hyväksyä muuta runoutta kuin jumalhymnejä ja jalojen miesten ylistyslauluja.” ”Me kuuntelemme heitä suopeasti, sillä meillehän on vain edullista, jos se ei osoittaudu vain miellyttäväksi vaan vielä hyödylliseksikin.”

Myrkkymaljaan ei tässä enää tarraa vain katujen lörpöttelijä Sokrates, vaan myös hänen nyt jo maailmankuulu haamukirjoittajansa: ”Onhan erittäin raskauttavaa, että se pystyy tärvelemään myös kunnon ihmiset joitakin aniharvoja lukuun ottamatta.”

Mutta Valtion kolmannessa kirjassa Platon (ehkä fiktiivisen Sokrateen jo kuoltua) tarjoaa aivan uuden ratkaisun avantgardisteille (noille maasta karkotetuille valtion vihollisille), jotka yhä uudelleen luovat todellisuuden värien ja muotojen varaan: ”Voitelisimme heidän päänsä mirhamilla, seppelöisimme heidät villanauhoin ja lähettäisimme heidät toiseen valtioon.”

perjantai 18. maaliskuuta 2011

VOIKO TAIDETEOKSEN MYYDÄ



              Iltapäivän tungosta Villenraitin ateljeen ovella!



Dr. Zaius Oy 2018. Toimii Punavuoressa. Taiteilija maalaa kohtuuttoman kokoisia akvarelli- ja akryylimaalauksia rikkaille. Kansainväliset designtalot tilaavat häneltä kuvia ja teoksia toimitiloihinsa ja kutsuvat vaikutusvaltaisia henkilöitä ateljeevierailuille.”

Näin Eliisa Paavola visioi 2009 perustamansa osakeyhtiön Dr. Zaius Oy:n toimenkuvaa Taidemaalaus -lehden artikkelissaan Silloin aloin ottaa lahjattomuuteni tosissaan (Taidemaalaus 1/2011). Yrityksensä toimitusjohtajana hän on joutunut vastaamaan muutamaan visaiseen kysymykseen. Kuten taiteen kaupallisuudesta, onko tilaustöiden tekeminen huoraamista ja kuuluuko taiteen myynti lainkaan taiteilijalle?

Hankalia kysymyksiä. Taideteos on esteettisesti koettavissa oleva objekti, mutta useimmiten se on myös konkreettinen taiteilijan valmistava esine, jota voidaan kuljettaa paikasta toiseen ja vaikka myydä se jollekin, jos joku on niin hullu että sellaisen ”esineen” haluaa ostaa. Taideteoksen teoksellinen (taiteellinen) arvo perustuu sen kykyyn avata ja välittää ”maailmaa”. Tosin teoksen avautuminen vaatii katsojalta (kokijalta) erityistä virittyneisyyttä ja vastaanottokykyä, jonka kautta teos täydentyy esteettiseksi objektiksi.

Tässä kohdataan juuri se ongelman ydin, josta Mikel Dufrenne kirjoittaa vastaansanomattomaan tyyliinsä: ”Taideteos ei ilmene esteettisenä objektina moukalle, joka vain silmäilee sitä välinpitämättömänä.” Heidegger menee vielä pitemmälle, hänen mukaansa taideteos menettää teoksellisuutensa heti jouduttuaan minkä tahansa toimenpiteen – tutkimuksen, kritiikin, kaupan – kohteeksi. Mutta se saattaa palata osuessaan taas oikein virittyneeseen silmään. Dufrenne väittääkin, että kaikista muista objekteista poiketen taideteos puhuttelee vain havaintona. Tätä kautta saadaan vastaus aivan perimmäiseen kysymykseen, miten käy Mona Lisan kun Louvre on suljettu? Se muuttuu tietenkin pelkäksi esineeksi. Tyhjässä suljetussa museossa taideteokset lakkaavat olemasta esteettisiä objekteja; ne ovat siellä kuin mitkä tahansa turhanpäiväiset tavarat romuvarastossa.

Niille, joilla ei ole tuota vastaanottokyvyn virittyneisyyttä, taideteokset ilmenevät tarpeettomina esineinä. Tekeekö taide muka heillekin hyvää? Mutta myydäänhän sitä paljon muutakin tarpeetonta (ja vaarallistakin) tavaraa, joiden kylkiin on lisätty tuoteselosteet, millä ehdoilla niitä nautitaan tai ollaan nauttimatta. Pitäisikö taideteoksissakin olla varoitus, että teos saattaa jäädä avautumatta katsojan virittyneisyysrajoitteisuuden vuoksi. Entä jos näin tapahtuu? Voiko teoksen palauttaa avautumattomuuteen ja virittyneisyyden puutteeseen vedoten? Entä mikä olisi se kohtuullinen aika, jossa katsojan virittyneisyyden ja teoksen teoksellisuuden tulisi kohdata?

Onko ylipäätään mahdollista, että todellisessa taideteoksen ostotilanteessa osuisi yksiin ostajan hoksottimien vire ja lompakon ostovoima. Ainakin omalla työhuoneellani yleisin repliikki on: tämän minä ostan heti, kun saan ylimääräistä rahaa. Ja jos tuota ylimääräistä rahaa on, niin ainahan voi ostaa brändin vuoksi; jos on ostanut picasson, niin sehän saattaa olla hyvä taideostos, vaikka se ei koskaan teoksena avautuisikaan. Mutta näiden brändien ostajien varaan ei kannata (rivi)taiteilijan yritystä perustaa. Tämän on huomannut myös Eliisa Paavola, jonka ateljeen ovet eivät suurista odotuksista huolimatta ole ainakaan toistaiseksi paukkuneet ostajien rynniessä sisään ja ulos. Ostajia odotellessa Paavola on kuitenkin katsonut parhaimmaksi kääriä hihat ja ryhtyä itse myyntihommiin.

Voisiko tuota taideteoksen vastaanottovirittyneisyyttä millään tavalla parantaa. Loistava ratkaisu saattaisi olla iltapäiväkäyskentely taiteilijan seurassa. Museot ja galleriat voisivat järjestää vaikkapa sunnuntai iltapäivisin tällaisia sessioita näyttelytiloissaan, pari tuntia joutilasta vaellusta punsseineen ja kahveineen joutavia höpisevän taiteilijan kera. Tämä jos mikä nostaisi virittyneisyyden tilan ties millaisiin sfääreihin.

Lisälukemista:
Toim. Arto Haapala ja Markku Lehtinen (2000): Elämys, taide, totuus. Helsinki University Press.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

TÄÄLLÄOLON IKÄVÄ JA IKÄVYYS




                     Nähty jälleen outoja saunavieraita Villenraitilla!


Katsokaa kiinteästi! Katsokaa tarkoin! Tämä on teidän elämänne! Tämä on täälläolokellonne tuntiviisari!”
F. Nietzsche

Eilen iltapäivällä saavuin sellaiseen maaliin, että tuli luetuksi jo viime kesänä Firenzessä aloittamani Nietzschen Tragedian synty (2008). Se on tekijänsä merkillisen vuolas ja ylitsepursuava kirja, joka on innoittanut niin taiteilijoita kuin filosofejakin. Aikanaan (1867) kun tuo Nietzschen nuoruuden teos ilmestyi, sitä pidettiin ”asiantuntijoiden” taholta kammotuksena, mutta nykyään se on kovaa kamaa. Kirja koostuu useammasta eri aikaan tehdystä tekstistä, joten tuo ylenpalttinen tautologia tekee lukijan elämästä helvettiä, mutta mikä Nietzschen teksteistä ei tekisi.

Kirjan lukeminen sujui joutuisammasti toskanalaisessa helteessä ja hälinässä kuin kotioloissa. Ei maailma siellä sen auliimmin avaudu kuin täällä Villenraitillakaan, mutta jo kielestä johtuen osa ”asiantuntijoista” jää onneksi ymmärtämättä tai mikä vielä parempaa tulee ymmärrettyä väärin. ”Tänään omin silmin näkemämme lisäksi ei ole toista taidekautta, jona niin kutsuttu sivistys ja varsinainen taide olisivat niin vieraantuneet toisistaan ja niin vastahakoiset toisilleen. Me ymmärrämme, miksi näin hutera sivistys vihaa tositaidetta: se pelkää sen myötä omaa perikatoaan.”

Jo kirjan alkusanassa (osoitettu Wagnerille) Nietzsche toppuuttelee niitä ”vakavikoita”, joita ”töytäisee nähdä esteettinen ongelma näin vakavissaan otettuna, jos näet ei tunnista taiteessa muuta kuin lystikkään oheisen, 'täälläolon vakavuutta' saattelevan joutavan kulkuskilkkeen". Myöhemmin kirjoittaja nousee metsändemoni Silenoksen kammottavaa viisautta vastaan. ”Täällä, tahdon äärimmäisessä vaarassa, lähestyy pelastava, parantava taikavoima, taide; vain se voi taivuttaa nuo inhoajatukset tai täälläolon luotaantyöntävyydet ja absurdiudet mielteiksi, joiden varassa voi elää."


Mitä tuo kolkosti naurava metsänjumala Silenos sitten oikein sanoi, kysyjän tivatessa mikä olisi ihmiselle parasta. ”Kurja päivänsuku, sattuman ja vaivan lapsi, mitä pakotat minut sanomaan sen, mikä olisi sinulle edullisinta olla kuulematta? Kaikkein paras on sinulle täysin tavoittamattomissa: olla syntymättä, olla olematta, olla ei mitään. Mutta toiseksi parasta sinulle on kuolla heti.”


Kaikesta huolimatta kirjoittaja arvelee modernin ihmisen jo aavistavan sokraattisen tiedonnautinnan rajan tulleen vastaan ja kaipaavan tiedonmereltä maihin. Tosin se on jäänyt pelkäksi kaipaukseksi. Me emme vieläkään kykene 'tämänhetkisyyden ylittämiseen', vaan turvaudumme yhä vain vanhaan tuttuun sokeuteen. Sokeuden nimi on arkipäiväistyttäminen. Sillä on jotakin tekemistä konsumerismin kanssa, ja piru tietää minkä kanssa. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa päinvastoin, todellisuudellakaan ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa mutta arkipäiväistymisen säikeet vaanivat meitä mitä salakavalimmissa paikoissa. Arki on tullut jäädäkseen. Me kohtaamme toisemme arjessa, syömme arkijuustoa ja arkijogurttia. Jos et kohtaa ongelmiasi arjessa, et kohtaa niitä lainkaan. Oletko valmis, ARKI tulee! Ja syö sinut!

”Jotakuta kahlehtii sokraattinen tietämisen nautinto ja harhaluulo pystymisestä tiedon avulla parantamaan täälläolon ikuiset haavat, toinen on kietoutunut silmiensä edessä hulmehtivaan taiteen kauneuden verhoon, kolmas metafyysiseen lohtuun siitä, että ilmiöiden pyörteen alla virtaa virtaamistaan rikkumaton ikuinen elämä, puhumattakaan vielä vahvemmista illuusioista, joita tahto valmistaa kaiken aikaa.”

Noista kolmesta elämystasosta Nietzsche näkee sekoittuneen sokraattisen, taiteellisen ja traagisen kulttuurin, jotka kirjoittaja nimeää historiallisesti aleksandrialaiseksi, helleeniseksi ja buddhalaiseksi. Modernin ihmisen pahimpaan vitsaukseen joka arkipäiväistää kaiken Nietzsche tarjoaa lääkkeeksi traagista kulttuuria, traagista elämänasennetta ja viisautta. ”Sen tärkein tunnusmerkki on se, että korkeimmaksi maaliksi siirtyy tieteen sijaan viisaus, joka tieteitten viekoittelevien harhaanjohtumien pettämänä kiinnittää katseensa maailman kokonaiskuvaan ja pyrkii tässä käsittämään sympaattisen rakastavasti ikuisen kärsimyksen omana kärsimyksenään.” ”Niin, ystäväni, uskokaa kanssani dionyysiseen elämään ja tragedian jälleensyntymään. Sokraattisen ihmisen aika on ohi.”

Traagisen elämän kantaäideiksi nimetään Harha, Tahto ja Tuska. Mutta yllättäen kirjan lopussa Nietzsche alkaa valmistella dionyysisen ja apollonisen kahtiajaon ylittämistä, eräänlaista sopusointua. ”Apollonin ja Dionysoksen veljesliitossa huipentuvat yhtä hyvin apolloniset kuin dionyysisetkin taidetavoitteet.” ”Missä dionyysiset mahdit korottuvat hillittömiksi, kuten olemme kokeneet, siellä myös Apollonin täytyy olla jo laskeutunut luoksemme pilveen kääriytyneenä. Seuraava sukupolvi näkee hyvinkin Apollonin uhkeimmat taidevaikutukset.”

Tragedian synty -kirjan suomentaja Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt hienoa työtä, mainita kannattaa myös kirjan tekovaiheita valottava esipuhe ja perusteelliset mutta myös lukijan kannalta tarpeelliset suomentajan huomautukset.

Lähde nyt kumminkin seurakseni tragediaan ja uhraa kanssani kahden jumaluuden temppelissä.”
F. Nietzsche

Friedrich Nietzsche (2008): Tragedian synty, niin & näin. Suom. Jarkko S. Tuusvuori.


lauantai 5. maaliskuuta 2011

YLIPÄÄSEMÄTTÖMIÄ ASIOITA





Sää on keväistä ja korkeaa. Nyt täytyy vetää hiihtolenkki joka päivä. Ladut ovat muuten hyvässä kunnossa, mutta myrskyn jäljiltä roskaisia ja huonosti luistavia. Männyt ovat kevään odotuksen hurmiossaan kylväneet ympäriinsä kaarnaa ja tuota silkinohutta kaarnanaihiota, jossa on outoa kirjailua kuin jotakin outoa kieltä. Ne lepattavat pitkin nietoksia ja latuja kuin lentolehtiset. Ne punertavat, vihertävät ja kellertävät mutta lopullista päätöstä niiden värisävystä ei saa aikaiseksi.

Jos olisin syntynyt maisemamaalariksi, niin ylipääsemättömäksi ongelmaksi olisi muodostunut männynrunkojen maalaaminen. Kaksiulotteisessa maailmassani en pysty edes kuvittelemaan ongelman laajuutta. Toki maalaaminen on aina ylipääsemätön ongelma, maalasi mitä hyvänsä. Ehkä siinä samassa mielessä kuin Blanchot sanoo kirjoittamisen olevan mahdotonta, kirjoittajansa tekstin ulkopuolelle sulkevaa. ”Kirjailija kuuluu teokselle, mutta kirjailijalle kuuluu pelkkä kirja, mykkä steriilien sanojen vyyhti, maailman merkityksettömin asia.” ”Teos on päätös, joka ajaa kirjoittajan pois, saartaa hänet, tekee hänestä henkiinjääneen, joutilaan, toimettoman, liikkumattoman henkilön, josta taide ei ole riippuvainen.”

Maalarin tilanne on samankaltainen. Monesti olen itsekin kokenut tuon vierauden tunteen lähestyessäni työhuonettani, tai lähtiessäni sieltä pois ”teoksen yksinäisyyden aiheuttamassa vaarassa”. Saavun paikalle Minänä mutta pois lähtevä onkin Hän. Aivan tekstinsä alussa Blanchot antaa Rilken kuvata työskentelyään: ”Viikkokausiin en ole lausunut sanaakaan, (...); yksinäisyyteni alkaa vihdoin sulkeutua ja olen työssä kuin kivi hedelmässä.”

Teoksen yksinäisyys kohtaa myös lukijan/kokijan, joka on astunut alueelle ”jossa teos myöntää olevansa yksin”. Teoksella ei ole tekijää, johon voisi ottaa yhteyttä (vaikka me usein niin kuvittelemme) ja hakea tulkinta-apua. Käyttötukea ei ole, on vain teos. ”Mutta teos – taideteos, kirjallinen teos – ei ole sen paremmin valmis kuin keskeneräinenkään: se on. Se sanoo yhden ainoan asian: että se on – eikä mitään muuta. Teos ei ole mitään muuta kuin olemisensa. Se joka yrittää saada teoksen ilmaisemaan muutakin, ei löydä mitään; hän huomaa ettei teos ilmaise mitään.”

Jos me uskoisimme nuo Blanchot'n sanat kertaheitolla, ei meidän tarvitsisi yhä uudelleen ja uudelleen rämpiä kuvallisuuden ja esittävyyden hyllyävässä suossa etsimässä turhia merkityksiä. Mutta ehkäpä sanat eivät tavoita meitä milloinkaan tai jos tavoittavatkin, niin aina ne mukamas supattavat korvaamme jotakin aivan muuta. Siitä huolimatta kirjoittaja palaa yhä uudelleen pulpettinsa ääreen ja aloittaa kaiken alusta. Blanchot'n mukaan kirjoittava käsi ei voi päästää irti, koska hallinta (sanottava?) tulee toisen käden hulluudesta. Yhtä outona kuin mäntyjen rungoista lentelevät kuorilehtiset.

Miten tuollaisen teoksen, joka on hylännyt niin tekijänsä kuin kokijansakin, voisi vaatia tilille. Ja mistä, siitäkö ettei se ole niin kuin teokset ovat tavanneet olla. Voiko sitä edes arvostella – kehua hyvätapaiseksi. Mutta eikö tämän päivän taide ole päinvastoin juuri tuota hyvätapaista ja 'taiteellisen' kaavan mukaan tehtyä ymmärtämisen ongelmista vapaata taidetta. Eikö sitä olisi hyvä arvostella, lyödä kuin vierasta sikaa. Mutta kun ei.

Maaria Pääjärvi kirjoittaa artikkelissaan Hyvän maun runoutta: 2000-luvun kevytmodernismi (Kritiikin Uutiset 1/2011) uudesta runoudesta, joka on tiivistä ja sievää, siistiä ja taidokasta. ”Kevytmodernistinen poetiikka pyrkii takaamaan lukijalle ja runolle miellyttävän kohtaamisen, hyvät treffit.” ”Runon tekemistä ja vastaanottoa leimaa itsetyytyväisyys – eikä täysin aiheetta, sillä kevytmodernismi onnistuu runollisen kaipuun täyttämisessä hyvin omilla mittapuillaan. Mittapuut vaan säästyvät arvostelulta.”

Ja kuinka ollakaan, eikös tässä taas puhuta myös kuvataiteesta. Jo pitkään on modernin jälkeinen taidemaailma hakenut kattavaa määrettä 00-luvun taiteelle, joka liukastelee ohi mitäänsanomattoman kepeästi kuin epävarma hiihtäjä. ”Kevytmodernismi” kuvaa sitä täydellisesti. Ja kuten Pääjärvi on huomannut, ”runoista puhuminen on kevytmodernismille vastenmielistä”. Ei taidenäyttelyiden avajaisissakaan puhuta taiteesta – ei ole puhuttu sitten viime vuosisadan. Näin talvella puhutaan lumesta, päivän pitenemisestä ja hiihtämisestä. Voi ihmetellä, miksi tämäkin näyttely on järjestetty, kun kukaan ei muista siitä mitään ulos päästyään, edellisestä näyttelystä nyt puhumattakaan. ”Tarjottiinko siellä sitä espanjalaista viiniä, joka pistää ilkeästi kitalakeen”, saattaa joku havahtua muistelemaan.

Näihin kysymyksiin etsii vastausta myös Otso Kantokorpi artikkelissaan Onko galleria vain kömpelö käyttöliittymä? (Kritiikin Uutiset 1/2011). Kuinka paljon esillepano vaikuttaa kuvataiteen kokemiseen, kysyy Kantokorpi ja epäilee vakiintuneen galleriakäytännön olevan yksi syy taiteen kevytlevitteisyyteen. ”TUHOTAAN GALLERIAT! Mehän olemme kiinnostuneita taiteesta, emme gallerioista. Mehän olemme kiinnostuneita ennen kaikkea yksittäisistä taideteoksista, emme niiden hetkellisestä olemassaolosta jossakin tilassa.”

Juttunsa lopuksi Kantokorpi ehdottaa valtion tuella perustettavaksi valtaisaa teollisuustilaa, jossa vaihtoehtoista taiteen kokemiskäytäntöä voitaisiin harjoittaa. ”Se muunnetaan paikaksi, jossa taiteilijat voivat kukin esittää vaikka vain yhden merkittävän teoksen. Rakennetaan vain loputon määrä looseja, joita voi vuokrata edullisesti. Olisiko tämä keino synnyttää teos- ja ateljeelähtöinen taiteen kokemisen tapa, jonka rinnalla hierarkkinen taidemaailma paljastaisi laskelmoivat piirteensä.”

Aurinko painuu jo Kyrkösvuoren taakse, on parasta kääntyä takaisin. Järvellä suksi luistaa paremmin, ei ole männynroskaa, mutta tuima tuuli käy sivumyötäisesti. Ketään ei näy missään, muut järkevämmät hiihtäjät ovat varmaankin jo haukisoppansa äärellä. Yönmustaa ruisleipää ja kylmää rieslingiä. Jokin matala hahmo ilmestyy järven rantaan, hiihtää omituisesti kyyryssä, vai onko se koira. Hämmästyisikö sitä, että koira tulisi hiihtäen vastaan. Ei kai, pian siihen tottuisi. Sanoisi hei, tai ehkä hau! Viikon päästä jäisi jo juttusille.

Lisälukemista:
Maurice Blanchot (2003): Kirjallinen avaruus, ai-ai. Suom. Susanna Lindberg.