lauantai 22. tammikuuta 2011

KOHTI LOPULLISTA PÄÄMÄÄRÄÄ



                              
  Luonnon katala juoni - se ryhtyi kauniiksi.



Luonto on tahtonut, että ihminen poistaisi itsestään kaiken, mikä kuuluu hänen eläimellisen olemassaolonsa mekaaniseen järjestykseen ja olisi osallinen vain siitä onnellisuudesta ja täydellisyydestä, jonka hän on itse oman järkensä myötä saavuttanut, vapaana vaiston vaikutuksesta.”
Immanuel Kant

Sain lopultakin luettua Gilles Deleuzen kirjan Kantin kriittinen filosofia (2010). Luulin jo välillä, ettei se lopu ikinä, vaikka siinä ei ole kuin 120 sivua. Kirja porautuu Kantin mielenkykyjen kriittiseen filosofiaan käsitellen Kantin teoksia järjestyksessä Puhtaan järjen kritiikki, Käytännöllisen järjen kritiikki ja Arvostelukyvyn kritiikki. Heti alkuun on sanottava, että Kantin maailmoja mullistava filosofia on minulle lähes kokematonta erämaata, jonne toistaiseksi en ole uskaltanut vielä lähteä, vaikka eväänä olisi ollut miten muhevaa sienipiirakkaa hyvänsä ja termoksessa parhainta vihreää teetä. Sitä paitsi suomeksi ei edellä mainittuja teoksia ole edes saatavana; Puhtaan järjen kritiikki ilmestyy suomeksi vasta tänä vuonna. 

Deleuze kirjoittaa tehokkaasti viljellen uuvuttavaa tautologiaa Kantin mielenkykyjen suhteita analysoidessaan. Mutta lopulta ankaran tahkoamisen tuloksena alkaa umpiruosteisesta raudasta kirkas terä pilkistää. Vaikka ”ymmärrystä ja järkeä vaivaa eri tavoin syvä halu hankkia meille tietoa olioista sinänsä”, niin siitä huolimatta ”ymmärryksen avulla emme saa mitään tietoa olioista sellaisena kuin ne ovat itsessään”. Maailma ja kaikki tieto siitä on mielenkykyjen tuotetta. Mutta mielenkykyjen sisäiset illuusiot voivat johtaa meidät myös vakaviin ”sielua, maailmaa ja Jumalaa” koskeviin spekulatiivisiin ongelmiin. Illuusiot kumpuavat järjen omasta luonteesta, edes kritiikki ei voi estää niiden muodostumista, mutta se voi estää ”illuusioiden vaikutukset tietoon itseensä”. Muutoinhan kaikki tietäminen olisi pelkkää luulottelua. (?)

Halukyvyn korkeampi muoto toteutuu pyrittäessä onnellisuuteen ja hyveeseen. ”Niinpä luulemme milloin onnellisuutta itseään hyveen syyksi, milloin hyvettä itseään onnellisuuden syyksi.” Mutta tämä antinomia on ylitettävissä, sillä ”puhdas järki vaatii hyveen ja onnellisuuden yhteyttä”. Taustalla vaanii ajatus mielenkykyjen hyvätapaisuudesta, vaikka halukyvyllä (vapaalla tahdolla) on yhtä hyvä mahdollisuus valita moraalilain vastaisesti paha. ”Kun valitsemme moraalilain vastaisesti, järjellä käsitettävä olemisemme ei lakkaa, vaan menetämme ainoastaan ehdon, jonka alaisena tämä oleminen on osa yhtä luontoa ja muodostaa toisten kanssa systemaattisen kokonaisuuden.”

Vasta kirjan kolmannessa osassa mielenkiintoni alkoi olla kympissä. Deleuzen mukaan juuri Arvostelukyvyn kritiikki valaisee Kantin 'kritiikit' yhdeksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Kuten jo tämän tekstin yllä olevasta Kantin lausumasta voi päätellä maailman lopullinen päämäärä on inhimillinen tajunta. Maailma oli jo sitä odottanut (kammottavan pitkät hiljaisuuden vuodet) ja ryhtynyt viekkaaksi. Maailma oli valmistautunut esteettiselle mielenkyvylle se oli ryhtynyt kauniiksi, suopeaksi meitä kohtaan. Nyt on pakko kysyä, että joko tällainen esteettinen mielenkyky on ilmaantunut maailmaan vai onko se vasta tulollaan jossakin aamusumujen ja päivänsavujen katveessa. Jääköön tämä paljastamatta.

Kantin kauneuden intressi koskee vain luonnon kauneutta. Kauniin ja hyvän suhde ilmenee vain luonnossa. ”Tämän vuoksi taiteen kauneus ei tunnu liittyvän hyvään eikä vaikuta siltä, että moraalisuuteen ohjaava periaate voisi synnyttää kauneudentajun taiteessa.” Tältä pohjalta Kant päätyykin lausumaan tylyn aksiooman: ”Kunnioitettava on se, joka lähtee museosta kääntyäkseen luonnon kauneuden puoleen..”

Tämä on täysin vastakkainen väite sille jo renessanssista juontuneelle käsitykselle, että nimenomaan taiteen kautta meille (ja meidän mielenkyvyille) on herännyt käsitys myös luonnon kauneudesta. (Petrarca kiipeämässä vuorelle.) Olemme jälleen päätyneet antinomiaan. Ikäni museoita kolutessani olen valinnut sekä museot että luonnon. Mielenkyvyt johtavat myös harhaan: hyvin muistan sen vaatimuksen, kun vaadittiin taidetta pois museoista viedään taide sinne missä ihmiset ovat. Se oli yhtä typerää, kuin vaadittaisiin, että viedään luonto sinne missä ihmiset ovat.

Näin yksinkertaista tämä ei ole. Kantin mukaan kauneuden intressi ei kohdistu ”kauniiseen muotoon sellaisenaan, vaan materiaan, jota luonto käyttää tuottaakseen muodolliseen reflektioon soveltuvia kohteita”. Tämä jos mikä on nerokas veto! Siis, värit, äänet ym. tarvikkeet eivät ole itsessään kauniita, mutta ne saattavat olla ”kauneuden intressin” kohde. ”Toisaalta taidekin saattaa paljastua omalla tavallaan alttiiksi luonnon tarjoamalle materialle ja säännölle.”

Sen paremmin järki kuin ymmärryskään ei kykene arvioimaan omaa parastaan, siksi aistittava luonto ihmisen kautta pystyttää yhteiskunnan, jossa perimmäinen päämäärä voi historiallisesti toteutua. ”Näin ollen se, mikä vaikuttaa mielettömältä yksilöllisen a priori järjen pyrkimysten näkökulmasta, voikin olla 'luonnon pyrkimys' varmistaa empiirisesti järjen kehittyminen ihmislajin puitteissa.” Tämä on se toinen luonnon juoni, jonka Deleuze uittaa liiveihini aivan kirjan lopussa.

Siitä, että maailma on tiedon kohteena, ei voi koitua sen olemassaololle mitään arvoa; maailmalle onkin oletettava lopullinen päämäärä, jonka suhteen maailman tarkastelemisella itsellään on jokin arvo.”
Immanuel Kant

Gilles Deleuze (2010): Kantin kriittinen filosofia. Tutkijaliitto.

1 kommentti:

  1. Tätä tarkoitin vanhemmalla Kant-suomennoksella jota yritinlukea joskus ymmärtämättä yhtään mitään:

    Kant, Immanuel: Siveysopilliset pääteokset. (Tapojen metafysiikan perustus, Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785; Käytännöllisen järjen kritiikki, Kritik der praktischen Vernunft, 1788.) Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut J. E. Salomaa. 2. painos (1. painos 1931). Laatukirjat. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16889-0.

    VastaaPoista