MIHIN MAALAUSTAIDETTA TARVITAAN

´


Eiköhän ole aika viedä maalaukset varastoon ja lyödä seiniin 'saunapaneelia' kattoon saakka.



Tekisi mieli vastata, että ei mihinkään. Mutta katsotaan nyt. Taidemaalaus -lehden tämän vuoden viimeinen numero (4/2010) on ilmestynyt. Se on aneemisen väritön kuin tämäisen kaupungin joululehti. Nimestään huolimatta siinä ei juurikaan maalaustaidetta esitellä, paitsi jos nykyään valokuvauskin lasketaan maalaustaiteeksi. Mihin tätä lehteä tarvitaan? Tekisi mieli vastata, että ei mihinkään. Mutta vilkaistaan nyt kumminkin.

Pääkirjoituksessa päätoimittaja Tiina Lamminen ihmettelee seurakuntavaalien äänestysprosentin kasvua, vaikka halaistua sanaa ei vaalien edellä käydyissä keskusteluissa puhuttu seurakuntien suhteesta kuvataiteeseen. Keväällä järjestetään eduskuntavaalit – niidenkään yhteydessä ei ilmeisesti tulla puhumaan kuvataiteista sanan sanaa, vaikka iäisyyksiä kestäneet ongelmat taiteilijoiden eläkejärjestelmän, työllisyysturvan ja apurahajärjestelmän kehittämisen osalta ovat yhä vain korjaamatta.

Syykin ilmiselvien epäkohteiden korjaamattomuuteen selviää, kun lukee niin & näin -lehden syysnumerosta (3/2010) Antti Rautiaisen artikkelin ”Suomalaisen korporatismin juurilla”. ”Suomen poliittinen järjestelmä on sosiaalidemokraattinen korporatismi riippumatta siitä, mitkä kaksi pääpuolueesta ovat milloinkin hallituksessa. Sosiaalidemokraattinen se on siksi, että aate on hyväksytty osaksi virallista järjestelmää.” Rautiaisen mukaan Suomessa on yks hailee äänestääkö vasemmistolaista, keskustalaista vaiko kokoomuslaista sosiaalidemokratiaa. Siis, äänestämisestä ei ole mitään apua ongelmien ratkaisuun – äänestipä miten tahansa saa kuitenkin sitä samaa, mikä on jo muutenkin tilauksessa.

Taidemaalaus -lehden jutussa ”Maalaukset esiin!” Taina Repo on käynyt kaupassa, yliopistolla, pankissa, rautatieasemalla ja työnvälitystoimistossa ja ihmettelee, että miksi Suomessa on niin ankeata. Missä ovat kaikki taideteokset? Missä ne muuten ovat, mihin hävisivät pankkien, vakuutusyhtiöiden ja muiden laitosten taidekokoelmat. Pääsyyllinen on tietenkin nykyarkkitehtuurin älytön villitys tuhota kaikki vapaa tila sietämättömillä väliseinillä ja ulokkeilla – ja lopuksi kaikki päällystään saunatiloihin tarkoitetulla lautapaneelilla. Koko Suomi on yhtä saatanan saunakamaria. Pankissa jonottaessa on koko ajan sellainen tunne, että hetkellä millä hyvänsä hyppää jostakin paneeliovesta löylyhöyryinen alaston vilvoittelemaan. Ennen aikaan sai lepuuttaa katsettaan hyvää tekevässä maalaustaiteessa.

Missä on kaikki hyvää tekevä vapaa tila? Miten ihmeessä nykyään onnistutaan rakentamaan suuria rakennuksia niin, ettei niissä ole yhtä ainoaa tyhjää seinää mihin taideteoksen ripustaisi. Muutama viikko sitten olin kokouksessa, jossa keskusteltiin paikallisen uuden 2012 valmistuvan kirjaston tulevista taidehankinnoista. No, selvisi ettei sellaisia ole suunnitteilla – seinät päällystetään saunapaneelilla. Kaiken lisäksi tuo helvetin paneeli on niin kallista, että paljon halvemmaksi tulisi vuodata seinät maalaustaiteella.

Lehden paljastavin juttu on ”Tyhjästä tilasta pintaan ja kokonaisuuksiin”, jossa Jonna Hyry haastattelee arkkitehti Antti Ahlavaa. Jutussa selviää, että ”1950-luvulta lähtien arkkitehtuurissa on keskeistä ollut kädenvääntö 'täyden', symbolisoivan, erottautuvan identiteetin ja 'tyhjän', sarjallisen geneerisyyden välillä”. ”Yhteistyö maalarin kanssa rakennuksen sisäpintojen kehittämisessä tulisikin perustua yhteisymmärrykseen teoksen statuksesta: syntyykö yhteistyössä uniikkeja, kaksiulotteisia teoksia vai esoteerisempia, abstrakteja ja kolmiulotteisia elämyksiä.”

Ei kannata enää ihmetellä, miksi arkkitehdit olivat niin innoissaan Joseph Beuysin lanseeraamasta näkymättömästä taideteoksesta. Pakko myöntää, että onhan näiden perinteisten kaksiulotteisten maalausten sijoittaminen rakennukseen – arkkitehtoniseen 'pyhään' tilaan – jonkin sortin päälle liimaamista. Mutta ei kai nyt sentään ihan heittämällä, kuten Ahlava antaa ymmärtää, ja kehottaa etsimään nykytaiteelle sijoituskohteita TV:stä, internetistä, lehdistä jne. Esimerkkinä Ahlava ottaa abstraktin ekspressionismin: se sopii hyvin hikiseen baariin.

Tämän jälkeen ei enää otsikon kysymykseen tarvitse vastata. Jotenkin käy sääliksi arkkitehtejakin: he joutuvat pilaamaan hyvin suunnitellut tilat jos jonkinlaisilla ulokkeilla ja päällystämään seinät hirvittävillä puupaneeleilla, jotta niihin ei onnistuttaisi – vuosien kuluttuakaan – päälle liimaamaan tuota kammottavaa maalaustaidetta. Joten tulevaisuus ei parannusta lupaa, päinvastoin, parasta on totutella tuijottelemaan julkisissa tiloissa paneelien rakosien kolmiulotteisia esoteerisia elämyksiä. Mihin tässä enää prosenttiperiaatetta tarvitaan!