torstai 24. kesäkuuta 2010

YERBA MATEA FIRENZEN COOPISTA

´




Via Galluzzin Coopista löydän kaksi puolen kilon pakettia yerba matea. Ostan ne molemmat. Yerba maten outo menestystarina ei ala Firenzestä, vaan Paraguayn viidakosta, jonne Nietzschen sisar Elizabeth perusti 1880-luvulla puhdasrotuisten arjalaisten siirtokunnan Nueva Germanian. Elizabethista kertoo paljon se, että Hitlerin tiedetään herauttaneen ainoan kyyneleensä rutikuivasta silmästään juuri hänen arkkunsa äärellä.

Itse Nietzsche sanoutui jyrkästi irti sisarensa natsipuuhasteluista; hänhän piti itseään mieluusti sekarotuisena puolalaisena. Mutta sisar ratsasti veljensä maineella minkä ehti ja yritti houkutella filosofinkin viidakkoa raivaamaan. Ja raivaamista totisesti riitti sille pienelle köyhimysten joukolle, joka oli Elizabethin propagandan sokaisemana uhrannut viimeiset rahansa uljaan tulevaisuuden puolesta. Moskiitot levittivät kuumesairautta ja myrkylliset käärmeet purivat.

Viidakko ei antanut juuri mitään, maa oli viljelymaaksi kehnoa ja ainoa asuttavaksi kelpaava rakennus oli johtajatar Elizabethin siirtolaiskartano Försterhof. Paikalliset viranomaiset eivät apua tarjonneet, joten muita ystäviä ei rankoissa oloissa ollut kuin viidakon alastomat intiaanit, ainoat todella puhdasrotuiset koko Nueva Germaniassa.

Intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista alkaen keränneet viidakosta villinä kasvavaa yerbaa (yrttien yrttiä). Yerba kasvoi viidakossa kohisten, joten saksalaisten mieleen tuli ajatus, että voisiko sitä viljellä. Edes intiaanit eivät osanneet siihen vastata, se tiedettiin että istutetut siemenet eivät itäneet. Eräänä päivänä Fritz Neumann -niminen häiskä huomasi kuin vahingossa, että siellä missä pesi paljon lintuja, siellä kasvoi myös runsaasti yerbaa. Neumann käsitteli siemenet lintujen ulosteessa ja näin yerban viljely oli keksitty.

Mutta sekään ei pelastanut Nueva Germaniaa, sillä keksintö levisi nopeasti kaikkialle ja yerban hinta romahti. Myös suomalaiset kokeilivat yerban viljelyä siirtomaassaan Colonia Finlandesassa Argentiinan Misionesissa, mutta eivät onnistuneet ihannevaltiossaan sen paremmin kuin saksalaisetkaan. Sata vuotta sisäsiittoista elämää viidakossa toi esiin saksalaisen herrakansan rodulliset piirteet, korvat pitenivät ja jalat lyhenivät; he alkoivat näyttää albiinojäniksiltä. Sen sijaan rodunjalostuksessa suomalaiset onnistuivat paremmin: he siittivät potria jälkeläisiä intiaanien kanssa.

Mutta Elizabeth oli jo ajat sitten jättänyt Nueva Germanian ja siirtynyt Weimariin 1984 perustamansa Nietzsche-arkiston johtoon, jossa toimessa hän hääri kuolemaansa (1935) saakka. Sanottiin, että Nietzsche oli maailman vaarallisin filosofi ja Elizabeth maailman vaarallisin sisar. Elizabeth kirjoitti Mussolinille kirjeitä, joissa ylisti diktaattoria suureksi neroksi, joka oli yhdistänyt maan jota hänen veljensä oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maata. Mussolini vastasi, että hän oli suuri Nietzschen ihailija ja luki filosofia joka ilta maate pannessaan. "Nietzschen uljas moraalisääntö 'Eläkää vaarallisesti' teki minuun syvän vaikutuksen. Uskoakseni olen noudattanut sitä elämässäni." Mutta tiettävästi Il Duce ei koskaan ilmaantunut Elizabethin yerba-kutsuille, vaikka kutsuja suorastaan sateli jälkimmäisen toimesta.

Herrakansaako meidän on kiittäminen siitä, että meillä on saatavana kohtuuhintaista yerbaa ja mate-pannu kuumana tänäkin iltana. Mainoksessa Elizabeth istuu kuppi kuumaa yerbaa kädessään ja lupaa, että se lisää energiaa ja terävöittää ajattelua ja että tangon tanssijoille se on aivan välttämätön stimulantti. Lisää asiaa löytyy Ben MacIntyren mainiosta kirjasta Herrakansa viidakossa.

”Minä en ole ihminen. Minä olen dynamiittia!”
Friedrich Nietzsche

Ben MacIntyre (2002), Herrakansa viidakossa. Nemo.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

FIRENZEN YKSINÄINEN RATSASTAJA

´


Museo Marino Marini. Kuvat: S. J. Tanninen

Museo Marino Marini sijaitsee aivan Firenzen sydämessä ahtaalla Piazza San Pancraziolla, jonka muhkuraiselle kiveykselle mahtuu vain yhden trattorian päivänvarjoilla rajattu terassi. Museo on rakennettu keskiaikaiseen kirkkoon, joka siirtyi maalliseen käyttöön jo 1800-luvulla; siinä on ehtinyt toimia ainakin tupakkatehdas ja asevarikko. Moderniksi taidemuseoksi rakennuksen loihtivat arkkitehdit Lorenzo Papi ja Bruno Sacchi. Tämä ainoa uusi museo vuosisatoihin Firenzen historiallisessa keskustassa avattiin 1988, kahdeksan vuotta Marino Marinin kuoleman jälkeen.

Ulkopäin museo on lähes huomaamaton, julkisivulla on vaatimaton seinälaatta ja vanha rautaportti, jollaisia täällä on kaikkialla, tosin tämä Albertin käsialaa. Hmm. Tungosta ei ole, itse asiassa ketään ei näy, kaikki ihmiset ovat muutaman sadan metrin päässä jonottamassa Ufficiin ja taideakatemiaan Davidin jalkojen juureen. Heti ovelta avautuu häikäisevän valoisaa betonista ja teräspalkeista koostettua museotilaa, jonka kolmikerroksiselle tyhjyydelle merkityksen antavat Marinin veistokset, maalaukset ja grafiikanvedokset. Museon lukuisat parvekkeet, portaikot ja tasanteet antavat mahdollisuuden tutkia taideteoksia monista eri näkökulmista.

Marino Marini syntyi Toscanan Pistoiassa 1901, opiskeli Firenzen taideakatemiassa ja ryhtyi taiteilijaksi. Marini aloitti maalarina ja graafikkona, mutta löysi sittemmin itsestään kuvanveistäjän, kun kaipuu absoluuttiseen muotoon, luontoakin luonnollisempaan representaatioon, otti vallan taiteilijan eetoksessa. Veistäjänä Marinia on verrattu jopa Donatelloon ja Michelangeloon, mutta renessanssin veistäjien hakiessa innoitusta antiikin Kreikasta käänsi Marini katseensa aikalaistensa Emilio Grecon ja Giacomo Manzùn tavoin etruskien veistotaiteeseen.

Parhaiten Marini tunnetaan ratsastajapatsaistaan, ratsastavan ritarin teemasta, jota hän varioi koon, materian ja aikansa ilmiöiden mukaan. Ne ovat hämmentäviä modernissa muotokielessään, joka kattaa asteikon esittävästä hahmosta lähes dynaamiseen abstraktioon. Kaiken lisäksi aihe oli jo Marinin siihen tarttuessa loppuun kaluttu, suoranainen klisee. Mutta taiteilija näki koko inhimillinen historian ratsastavan tässä ritarin ja hevosen täydellisesti yhteen nivoutuneessa apokalyptisessä muotopuolessa. Ratsastajan hahmo ilmentää yhtä hyvin harmoniaa ja sopusointua kuin sotaisaa julmuutta ja väkivaltaakin. Se ilmestyy toreille kunniakulkueessa ja mittaa avaruuksia kukkulan laella. Se sortuu laaksojen mutaan, vuorten louhikkoihin ja nykyajan teknologiaan, kun koneen mahti ajaa yli tuon ikiaikaisen symbioosin. Mutta kaikesta huolimatta, ratsastettuaan läpi tykkitulen ja atomituulen, tuo hahmo on yhä edelleen elävä, yhtä elävä kuin matkaan lähtiessään.

Toinen suuri teema Marinin taiteessa on laajapovinen ja -lantioinen naishahmo (pomona) seisomassa vakaana maailman myrskyissä ja tyvenissä. Taiteilijan sanoin hänen 'pomonansa' elävät aurinkoisessa maailmassa, jota leimaa pettävä lyyrinen tunnelma, jonka takana piileksivät maailman katastrofit ja kelvottomien ihmisten sotaisa raivo. Se on luultavasti yhtä vanhanaikainen ja kliseinen teema kuin ratsastaja-aihekin, mutta mikäpä ei olisi ikivanhassa maailmassa. Ehkäpä senkin aika vielä tulee, kun silmät tottuvat ja avautuvat.

Marinin intohimoisista veistoksista huokuu luottamus taiteeseen historiallisena kokemuksena, taiteen kautta löytyy yhä tänään – ja huomenna – suurempi ja syvempi kokemusmaailma kuin jokapäiväiseen arkiaskareeseen tai mihin tahansa mielenköyhyyteen tai mielettömyyteen latistuneesta todellisuudesta. Taidetta ei voi koskaan kokonaan selittää, juuri kun se näyttää avautuvan selkeässä kirkkaudessaan alkavat sen ympärillä jälleen häilyä mysteerien varjot.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

FIRENZE JA NYKYTAIDE

´



Firenze ei ole mikään uuden taiteen keskus, varsinkaan julkisissa tiloissa tai museoissa ei uutta taidetta juuri näy, sillä ne tursoavat vanhaa taidetta, renessanssin loistoa ja sen jälkeistä pitkää degeneraatiota. Mutta näyttelyistä löytyy satunnaisesti moderniakin taidetta. Erityisesti mieleen on jäänyt suuri Picasso-näyttely Palazzo Strozzissa 1982 ja Palazzo Medici-Ricardissa 1985 ollut loistava Karel Appelin näyttely, josta kirjoitin ensimmäisen 'varsinaisen' taidekritiikin.

Vanhat renessanssipalatsit ovat hyviä näyttelypaikkoja, valaistukset ja ripustukset toimivat. Parhaillaan Palazzo Strozzissa menee kunnianhimoinen näyttely Uno sguardo nell'invisibile, Katse näkymättömään, joka keskittyy Giorgio de Chiricon ja hänen innoittamien maalareiden tuotantoon. Näyttelyyn on koottu 100 teosta museoista ja yksityiskokoelmista, de Chiricon lisäksi mukana ovat Carrà, Morandi, Magritte, Ernst, Balthus, Stoecklin, Nathan, Roy ja Savinio.

Näyttelyn tarina alkaa siitä, kun 21-vuotias de Chirico vieraili Firenzessä 1909 ja istuksi syksyisenä iltapäivänä Piazza Santa Crocella. Syksyn lämmin ja töykeä auringonvalo nuoleskeli patsaita ja kirkon seinää. ”Silloin tunsin, että olin näkemässä tätä kaikkea ensimmäistä kertaa, ja kuvan kompositio piirtyi valmiina sisäisessä mieleni silmässä.” Näin syntyi tuo tyhjyyttään huokaavien avarien ja autioiden torien maalaustyyli, jota de Chirico kutsui metafyysiseksi maalaukseksi. Jälkeenpäin hän pystyi maalauksissaan palauttamaan silmiensä eteen tuon arvoituksellisen tunteen, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää – ei ainakaan Firenzessä.

Jos missään niin Firenzessä voi kokea voimallisena tilan, rakennusten ja esineiden eksistentiaalisen mahdin, yhtäaikaisen läsnäolon ja loitontumisen. Näyttelyn esitteessä tätä de Chiricon sisäisten näkymien näkemistä kutsutaan ”kopernikaaniseksi kumoukseksi”, joka viitoitti tietä surrealismiin, maagiseen realismiin ja ties mihin. Suoraan strada del solea kubismiin ja eurooppalaisen avantgarden lopulliseen räjähdykseen! Ehkä siinä on 'hieman' italialaista taidehistorian ylitulkintaa mukana.

Helppo on näin jälkikäteen nähdä, että sama unenomainen olemisen autius kumpuaa niin de Chiricon, Carràn kuin Morandinkin maalauksista, ja ehkäpä vielä Magrittenkin teoksista. Mutta vaikeampi sitä on nähdä Balthuksen maalaustilassa, joka tuntuu olevan ikään kuin varattu jonkin pulskean olion toimintatantereeksi, jopa hiljaisessa kompositiossa Nukkuva tyttö (1943) on enemmän toimintaa kuin de Chiricon koko tuotannossa. Sama on juttu Ernstin kohdalla, jonka teoksissa ei ole tilaa lainkaan, jos ei nyt pidä tilaa vievänä toimintana erilaisten esineiden ja asioiden kertaamista, luetteloa.

Come sono i tuoi sogni? Miltä sinun unesi näyttävät? Kysytään vielä poistumisaulassa, vastauksen voi kirjoittaa tyhjiin kortteihin ja ripustaa ne lattialla seisoviin telineisiin. Näyttelyvieraiden unet löytyvät osoitteesta www.palazzostrozzi.org/dreams

perjantai 18. kesäkuuta 2010

LOMALLA FIRENZESSÄ

´



Vein peljästykseni Firenzen kuumaan kesään, kun Jouppilanvuori ja Kyrkösjärven pitkospuut eivät sille enää riittäneet. Siitä on ehtinyt kulua jo 25 vuotta, kun viimeksi huljutin olemustani tässä päivänsavuisten kukkuloiden kaupungissa. Stendahlin syndrooman oireita ei ole ilmaantunut, mutta kummallisia asioita ja italian kielen sanoja putkahtaa mieleen tuon tuosta.

Ulkoisesti Firenze ei ole muuttunut, samat ikiaikaiset remontit jatkuvat ja samat kadut ovat korjauksen kourissa. Mihinkään ei pääse noin vain, vaan kaikkeen on omat salaperäiset syynsä. Ufficiin sisäänpääsy on edelleenkin yhtä erikoista kuin ennenkin, suoraan sisään pääsee vain jonottamalla Arnolle saakka yltävässä jonossa. Mutta maksamalla ylimääräisen varausmaksun (pressikortillakin 4 €) pääsee sisään kohtuullisen lyhyen varausjonon kautta. Taivasta tekee mieli kiittää, kun lopultakin on museon sisäpuolella.

Sisällöllisesti Firenze on muuttunut, barrikadit ja Brigato rosson terroristit ovat kadonneet katukuvasta ja sen myötä myös konetuliasein varustetut karabineerit ja julkisten rakennusten aseistetut vartijat. Nyt ei poliiseillakaan aseita ole, pikkuruiset pamput vain. Tunnelma kaupungilla on leppoisan lämmin kuin kesäisenä saunailtana. Minkään sortin julistuksia tai seinäkirjoituksissa ei näy, mitä nyt jossain sivukujalla on spreijattu kivijalkaan jotain pientä tuherrusta: televisiokanava RAI on hanurista, myös Fiorentina on hanurista ja Berlusconi ja EU.

Erilaisten näyttelyiden ja tapahtumien julisteita ja banderolleja on kaikkialla: näkyvimpänä suuri Caravaggio-näyttely, joka menee kolmessa eri paikassa, mutta vain Palazzo Pittissä on aitoja caravaggioita. Samalla kaavalla on kehitetty Palazzo Strozziin näyttely Uno sguardo nell'invisibile, mutta siellä johtotähtenä on de Chirico ja seuraajina mm. Magritte, Carra, Ernst, Balthus jne. Vieläkään en ymmärrä mihin perustuu Max Ernstin maine; Suomessa tuollaisilla räpellyksillä ei pääsisi edes kansalaisopiston kevätnäyttelyyn.

Koko ajan syödään ja juodaan jotakin, jäätelöbaareissa käy meluisa vilske; ja eiköhän vain omankin paidan rinnuksilta löydy cioccolataa, pistacchiota, fracolaa... Mihinkä se laktoosi-intoleranssikin katosi. Iltaisin olen katsellut televisiota ja kyllähän nämä ohjelmat koko lailla hanurista ovat, mainostauotkin kestävät niin pitkään että unohtaa mitä oli katsomassa. Naapurit valittavat parkuen takapihan parvekkeilla Cynaria ryystäen kun Italia tunaroi jalkapallossa tasapelin Paraguayta vastaan. Sitten siirrytään ruokaohjelmiin monen kanavan voimin. Syystäkin, jos ei peli suju niin kyllä syöminen sujuu.

Firenzessä on jotakin aivan uuttakin, se on jotakin se. Piazza San Pancraziolle on avattu vanhaan kirkkoon ja entiseen tupakkatehtaaseen Marino Marini museo. Tosin museo on avattu jo 1988, mutta mistäpä minä sen tiesin. Menen sinne huomenna. No, on täällä yksi tosi ihmekin tapahtunut: italialaiset ovat lopettaneet tupakanpolton!