LOISTAVA LATU

´


Tänään oli jälleen yksi näitä pimeänhämyisiä talvipäiviä, jotka juuri nyt ovat parhaimmillaan ennen kuin keväinen aurinko nousee pilaamaan Pohjolan synkät metsät. Ilmassa kareili lähes olemattomia jääkiteitä ja valo oli kuin kutsahtaneen pässinvillan läpi siivilöityä. Kaikki sukselle kykenevät olivat ampautuneet hiihtämään, koko Kyrkösjärven maasto kuiskaili tuota maagista suksien suhinaa. Järven jäällä kiisi hiihtäjien jonot pitkin pakoviivojaan ja milloin mistäkin puskasta pelmahti esiin kirkasasuisia suksiniekkoja.

Nykyään me hiihdämme tasaisille pohjille höylätyillä laduilla, kierrämme visun kierroksen ja saavumme turvallisesti siihen mistä lähdimmekin. Harvoin enää törmää metsässä sellaiseen vanhan ajan latuun, joka poukkoili luonnonmuotojen lomassa väistellen milloin puita milloin kiviä, ja suistui välillä ties millaista mäkeä alas. Sellaisesta ladusta ei koskaan tiennyt minne se päätyi vai päätyikö minnekään. Sellainen latu vaati hiihtäjältä jatkuvaa valppautta ja nopeita refleksejä; se oli todellista hiihtomeditaatiota.

Nykyään ovat persoonalliset hiihtotyylitkin hävinneet. Toista oli meno muinoin Pahajoella, kun jokaisella hiihtäjällä oli omanlaisensa sukset ja sauvat. Erityisen hyvin muistan naapurin karjalaisisännän Johanneksen aidon kalevalaisen hiihtotyylin. Isäntä veti pitkää vuorotahtia, mutta siitä huolimatta suksenkannat eivät kohonneet irti ladusta. Tällä piinallisen vakaalla tyylillään Jussi onnistui hiihtämään laakson yli kauppaan niin, että puolimatkassa hänen vetämänsä latu ohitti meidän talon pensasaidan parinkymmenen sentin päästä, ja kun katsoi kaupalta, latu oli koko matkalta viivasuora.

Niiden, jotka valaisevat mieltään tilan ja värin kokemuksella, kannattaa unohtaa latujen geometria – hiiteen suorat linjat. Hiihtäessä värien ja tilaa kattavien muotojen maailma vaihtuu alati. Perspektiivi on aivan toinen hiihdettäessä metsän sisään tummien sävyjen kohtuun kuin porhallettaessa kohti avautuvaa peltoaukeaa tai järvenselkää, jossa valon katedraali kohoaa vapaasti kohti taivasta. Ladun kiertäessä kallionkuvetta valon suunta ja määrä vaihtuu niin nopeasti, että on vaikea hahmottaa miten tuo äsken vihreä puusto on nyt sininen. Ja miten häikäisevä väriloisto paljastuu suolla tarpovan hiihtäjän suksen alta – se on siinä kuin ensimmäistä kertaa näkemisensä tilassa.

Eihän talvella ole edes värejä, sanotaan, miksi vaivautua ladun armoille. Monet valitsevat tuon tutun mutta petollisen sisällöksi nimetyn harhapolun, ja viillettävät tunnelatauksen värinöissä niin luonnossa kuin taiteessakin. Tällaisille taidevammaisille, jotka nimittävät maalauksia abstrakteiksi värisommitelmiksi, hiihto on lähes viimeinen parannuskeino. Ei muuta kuin vastatuuleen järven yli – ladulla ei ole sisältöä. Hiihtäjä ei kiidä turhaan myyttisillä suksillaan.

Värien maailma ei avaudu ponnistelematta. Mikään mikä on sen arvoista, että sitä kannattaa katsoa ei ensinäkemältä näytä miltään. Tässä on kuitenkin se lohtu, että vaivaa palkitaan. Kotimatkalla talvisten värien sinfoniaa täydentävät vielä koirien keltaiseksi kirjavoimat kinokset teiden ja katujen varsilla. En muista, että koskaan olisi ollut näin komeita kinoksia, innostuu naapurinkin, eikä näin kusisia.

Vain niillä jotka rakastavat värejä on pääsy niiden kauneuteen ja sisäiseen olemukseen. Väreistä on hyötyä kaikille, mutta ne paljastavat syvimmät mysteerinsä vain niihin antautuneille.
Johannes Itten

TITTELI EI TEE KIPEÄÄ

Titteliä jaetaan kylmällä kädellä. Kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla palkitsemattoman taiteilijan painajainen. Kuva SJT.


Taiteilijoiden maineen kasvattamiseksi on kehitetty kaikenlaisia lisätitteleitä: taiteilijaprofessori, taiteentohtori, taiteenmaisteri. Mutta varsinainen titteliviidakko alkaa kaiken sortin jäsenyyksistä, tunnustuksista ja kunnianosoituksia, joita saa yleensä rahalla ostaa. Ulkomaiset titulatuurit ovat tietenkin kaikkein halutuimpia.

Jo ajat sitten käsityöläisten ja taiteilijoiden työhuoneilla syntyi käytäntö, jossa viimeiseksi tullut oli oppipoika, ja siitä sitten ylennyttiin kisälliksi ja joskus jopa mestariksi saakka. Isäni oli käynyt Viipurin maalariammattikoulun ja edennyt siellä ensin kisälliksi ja sitten maalauksen ja koristemaalauksen mestariksi. Poikasena ihmettelin, että miksi isäni oli ripustanut kunniakirjansa kylmälle vintille, jossa ei koskaan käynyt kukaan. Talvisin siellä pidettiin hapankaalitiinua. Ei tällaiset kunniakirjat kenestäkään tee mestaria, sanoi isäni, mestari on se joka omassa sisimmässään tietää olevansa mestari.

Mietin sitä koko talven. Helli-tätini, joka oli virunut 20 vuotta Siperiassa sanoi, että isäni on buddhalainen. Tätini oli tavannut tundralla buddhalaisen munkin; se oli puhunut juuri kuin isäni. Nyt sinäkin olet buddhalainen, sanoi Helli-täti, buddhalaisuus on tien kulkemista ja jokainen joka on kuullut tiestä on tien kulkija.

Tienkulkija ei ollut häävi titteli, mutta ei se kipeääkään tehnyt. Tässä on aikojen kuluessa ollut kohdattava nietzscheläinen dilemma: miltä tuntuu olla viimeinen taiteilija, kun kaikki kaverit ovat taiteen maistereita, tohtoreita, professoreita ja vähintäänkin profinlandisteja.

Karmeata se on. Pari huuhaatitteliä on kyllä minunkin kohdalle osunut: ”Great Mind of the 21st Century” (2004) ja ”Man of the Year” (2007). Kummassakin tittelissä valinnan on suorittanut American Biographical Institute (ABI). Tittelien pantiksi olisi pitänyt hankkia hintavat mitalit (mitali 595 $, sertifikaatti 295 $). Mutta hankkimatta ne ovat jääneet. Olen kuvitellut, että taiteilijalla on parempaakin tekemistä. Taiteilijat eivät toki ole ainoa ammattiryhmä, joka on hakenut meriitteihinsä nostetta näistä ABI:n leikkititteleistä; nettiä selaamalla selviää, että ovat ne kelvanneet niin poliittisen kuin akateemisenkin uran pönkitykseen.

Englannissa toimiva International Biographical Centre (IBC) tehtailee myös sortin kunnianosoituksia, vieläpä ABI:n kanssa yhteistyössä. Sieltäkin on postia tullut. IBC vakuuttaa sivuillaan, että heidän matrikkeleihinsa pääsee vain ansioista, eikä siitä vielä laskuteta mitään. Mutta jälkeenpäin kirjoja ja sertifikaatteja kaupataan ankarasti.

Koko tämä titteliharhailu lähti ArtTuuri -nimisen (suur)näyttelyn briiffauksesta Ykköset-lehdessä. Tapahtuma otti tietenkin paikkansa Keskisen kyläkaupan (suur)käytävällä. Näyttelyn taiteilijat ovat tuiki tuntemattomia suomalaisia kuvataiteen 'askartelijoita', mutta kaikilla on hurjaa meriittiä: kansainvälisiä palkintoja, kunnianosoituksia, SNBA:n (jota Ykköset väittää Ranskan Taiteilijaseuraksikin) jäsenyyksiä ja pysyväisnäyttely Pariisissa. Mitä tämä kaikki oikein on? Mieleen palaa takavuosien suosittu 'mestarimaalari', joka keksi tämän pysyväisnäyttelyn idean, kun häneltä unohtui pari maalausta pariisilaisen ravintolan narikkaan.

Alkujaan SNBA putkahti esiin Pariisin salonkeja järjestäneen taiteilijaseuran Société des Artistes Françaisen piiristä, kun Meissonier, Rodin ja Puvis de Chavannes perustivat 1890 oman SNBA:n (Société Nationale des Beaux-Arts) salongin. Tunnettuja suomalaistaiteilijoitakin esiintyi näissä salonkien näyttelyissä pilvin pimein. Siis yli 100 vuotta sitten.

Nykyään saman niminen S.N.B.A. järjestää 'kokoomanäyttelyitä', joissa esitellään harmittomia taidekkeita, päältäpäin taiteennäköisiä esineitä, jotka kiiltokuvamaisessa iljanteisuudessaan pilaavat ihmisten silmät. Mukaan tapahtumaan pääsee maksamalla osanottomaksun, ja avajaisissa 'taiteilijat' sitten palkitaan mitalein tai vähintäänkin kunniakirjoin. Suomessakin on jo läjäpäin näitä ylipalkittuja mestareita, jotka on glorifioitu hopeisin ja kultaisin mitalein: ”M'erite et Devouement Français”, ”Grand Plaquette de Vermeil” jne. Jos näiden taiteilijoiden nimet vaikuttavat uppo-oudoilta niin ei se mitään, ns. ulkomailla ne kaikuvat (Ykkösten mukaan) kaikkien huulilla.

Mutta eikö se riitä että taideteos toimii, että siinä avautuu jotakin niin olennaista maailmasta, että se avautuu katsojassakin. Tittelitaideteoksen edessä ei avaudu muuta kuin tietämättömyyteensä harhautetun asiakkaan lompakko. Duchamp kirjoitti joskus 1950-luvulla esseen huonon taiteen puolustukseksi, mutta 'tittelitaidekkeet' eivät ole edes huonoa taidetta.

Mitä syytä (mitä järkeä?) on hankkia taideteos, joka ei toimi – olipa sen tekijällä millaisia kunniatitteleitä hyvänsä ja olipa teos ollut pysyväisnäyttelyssä Pariisissa, Nizzassa tai vaikkapa taivaassa.

”Great minds are like meteors, they glitter and are consumed to enlighten the world.”
Ab Normal

USKON ETTÄ USKON

 "En ehdota minkäänlaista paluuta todellisuuteen – perustuksiin, jalat maassa olevan ontologian lujuuteen – rehottavan irrationalismin riskeistä huolimatta.”  

Maailman objektiivisen järjestyksen kaikottua ovat filosofitkin uskaltaneet hypätä tai ainakin kurkata 'subjektiivisten uskomusten' hämärään. Lukaisin muutaman kirjan, joista päällimmäisiksi jäi kaksi filosofin kirjoittamaa.

Heidi Liehu tutkailee henkisyyden merkitystä inhimillisen onnen kokemuksessa kirjassaan Ihmisestä, jumaluudesta ja onnesta. ”Ihminen etsii onnea – ja niin tekevät omalla tavallaan myös kasvi ja eläin.” Kirjan monet tyhjiksi jääneet sivut kertovat jo paljon siitä, miten vaikea on ollut kirjoittaa näin monesta kulmasta katsoen. Liehu kirjoittaa kauniisti ja ihmiseen uskoen, eläimiinhän ei tarvitse uskoa, mutta ei tunnu itsekään todella uskovan, että pikku pykäämisellä ihmiset onnistuisivat pelastamaan niin itsensä kuin luomakunnankin.

Liehu kirjoittaa ravinnon riittämättömyydestä maailmassa, että kasvissyönti sinänsä ei ole vastaus ongelmaan. Tämä kuulostaa kovin kristillis-liberaalis-sosialistiselta sanahelinältä, että kaikki on melko hyvin kunhan syömme vain laillisesti syötäväksi sovittuja eläimiä, niin ei niin suurta makunautintoa ihmiseltä pois oteta. Ei jumalankaan kieli tuohesta ole.

Raaka tosiasia on, että esimerkiksi maailman soijan tuotannosta noin 80 % käytetään tuotanto- ja kotieläinten rehuksi. Soija olisi täydellistä ravintoa ihmisille, mutta tämän järjettömän kalliin ja luonnonvaroja tuhlaavan kierrätyksen jälkeen siitä saadaan ravintoaroltaan heikentynyttä epämääräistä eläinlihaa, luuta, nahkaa ja hävitettävää jätettä. Syötävien (koti)eläinten kautta ovat myös tappavat taudinaiheuttajat löytäneet tiensä ihmisiin, ja lakaisseet sadoin miljoonin kammottavaa satoaan. Ja miksi, siksi että uskovaiset suoleni (suolet ne ovat uskossa ateistillakin) haluavat käydä taistoon maailmaa vastaan ja yrittää sulattaa mahdottoman, sen sijaan että tyytyisivät elämää ylläpitävään ravintoon. Seuraava maailmanrauha on solmittava ihmiskunnan häikäilemättömän suoliston kanssa. Ja bensiinimoottorin kanssa myös – soijaahan viljellään yhä enenevässä määrin biobensiinin tuotantoon. Ja sademetsää kaatuu!

Juuri meidän ihmisten on luovuttava 'eläimellisestä' lihan syönnistä. Ruoan järsiminen naamat vastakkain (lounastaminen, illallistaminen) näyttäytyy jo nyt aivan uudessa valossa. Työntekeminen on erotettava toimeentulosta; ainoastaan sitä kautta ravinnonjakoon perustuva terrori voidaan lopettaa. Ravinnonsaannilla ja toimeentulolla kiristäminen (muulla tavoinhan ei (nyky)ihmistä enää voi kiristääkään) ei ole mikään luonnollinen välttämättömyys, vaan ihmisten rakentama järjestelmä kaikkine kammottavine instrumentteineen (työvoimatoimikunnat, Kela, sosiaalivirastot ym). Ei tästä mihinkään päästä silkkaa barbariaa myötäilevällä uskonnollisella hymistelyllä.

Toinen kirja on Gianni Vattimon Uskon että uskon. Vattimo käy kirjassaan ankaraa painia oman uskonnollisuutensa ja nykyfilosofian äärellisen objektiivisuuden välillä. ”Puolueeton näkemys ei tässä tapauksessa ole ainoastaan mahdoton, se olisi kirjaimellisesti mieletön: se vaatisi ikään kuin kaivamaan silmät päästä, jotta asiat nähtäisiin objektiivisesti.”

Vattimon kirja on näitä hienoja kirjoja, jossa kirjoittaja on tiukasti sanomisensa äärellä. Vattimo tunnetaan lanseeraamastaan heikosta ajattelusta, jonka mukaan maailmassa ei ole enää yhtä kaikenkattavaa järkeä, vaan 'voittoisa järki' on heikentynyt monenlaisiksi järjiksi. ”Mutta mitä se merkitsee, että olevalla on nihilistinen kutsumus ja että supistuminen, väheneminen ja heikentyminen ovat olevan luonteenpiirteitä aikakaudella, jolla metafysiikka loppuu ja objektiivisuudesta tulee ongelmallista.”

Uskonnon kannalta tässä tärkein tekijä on maallistuminen (pyhän hajoaminen), joka alkoi jo Jumalan ryhdyttyä Jeesuksessa ihmiseksi. Kristinuskon vahvuudeksi on koitunut juuri maallistuminen, jopa niin että sitä ei kieltämällä pakoon pääse.

”Myös järki täytyy rakkauden nimissä maallistaa”, kirjoittaa Vattimo ja jatkaa, että paavin ennakkoluuloista huolimatta hän kokee sympatiaa sen yhteenkuulumisen nimissä, jota kristillinen yhteisö edustaa. Mielenkiintoinen kysymys on, että miten pitkälle uskonto voi maallistua olemalla vielä uskonto, voisiko se ohittaa maallistumisessa jopa maalliset organisaatiot.

Tällä maallistumisen tiellä kirkolle vaikein pala on tosiuskovaiset ja heidän tyrkyttämänsä 'totuus'. Onko kirkon ainoa pelastus ajaa tosiuskovaisensa tien päälle. Onko se meidän kaikkien pelastus. ”Joka ei kadota sieluaan, ei voi sitä myöskään pelastaa.”

Heidi Liehu (2002): Ihmisyydestä, jumaluudesta ja onnesta. Sphinx.
Gianni Vattimo (1999): Uskon että uskon. Nemo.