perjantai 18. joulukuuta 2009

PICASSOA TUURAAMASSA

´

Blogin kirjoittaja Picasso-museossa, Pariisi 1999.
Kuvat: S. J. Tanninen.

Pariisin Picasso-museo on remontissa ja osa museon taideteoksista on lähtenyt tien päälle. Picasso saattoi tohkeissaan tokaista olevansa kaikkien aikojen suurin picassojen kerääjä; siinä vaiheessa picassot eivät olleet enää taideteoksia vaan ihka eläviä Picassoja. Nyt näitä aitoja Picassoja voi nähdä Ateneumin taidemuseossa. Ja jos ei nyt suorastaan nähdä, niin ainakin kurkistella tupeiden yli, kainaloiden ali, olkapäiden välistä.

Ateneumin eteen oli kerääntynyt näyttelyyn pyrkijöitä lannistuttavan pitkä jono. Tosin me pressikortin edustajat livahdamme kuin kissa sisään. Mutta jonotus jatkui sisälläkin läpi näyttelyn. Museon auditoriossa kerrottiin Pariisin Picasso-museon johtajan suunnitteleman näyttelyn ripustuksen olevan ennennäkemättömän vapautuneen ja kekseliään.

Ainoa mikä oli lähes näkemätöntä oli näyttelyn valaistuksen hämäryys, suoranainen pimeys – otsalamppua kaipasi tuon tuosta. Nyt tämä jo vuosia eurooppalaisia taidemuseoita vaivannut vitsaus on pujahtanut Suomeenkin. Minulle on turha tulla sanomaan, että on hienoa katsoa taideteoksia pimeässä.

Picassosta puhuttaessa on tullut tavaksi sanoa (kuten esim. Simon Schama TV-sarjassaan Taiteen voima), että Picasson ideat loppuivat jo Guernicaa maalatessa ja että vuosikymmeniä kestänyt loppurutistus oli taidehistorian suurinta regressiota. Lausuman taustalla on syvälle mieliimme uponnut turhake, että maalaus (taideteos ylipäänsä) tarvitsee sisällökseen aiheen, tarinan. Tällaisella 'pilaantuneella' mielellä on usein katsottu myös Picasson veistosta Mies ja Lammas ja kysytty toivorikkaasti, että kertooko se ikiaikaisen tarinan? Picasso vastasi kerran, että ”miehen sylissä olisi yhtä hyvin voinut olla vaikkapa sika; veistos ei symboloi mitään, se on vain kaunis”.

Maalaustaiteen katsomisesta on tullut extreme-laji ja harvojen nautinto. Ateneumin edessä mataava jono ei kerro muuta kuin sen, että missä on jono, siellä on seuraavana päivänä pitempi jono. Me olemme hyväksyneet valokuvan helppoutensa vuoksi todellisuuden sijaiseksi ja antaneet sen litteän hilpeyden pilata silmämme. Mutta maalaustaide tulee vielä, sillä se ilmaisee rikkaassa visuaalisuudessaan jotakin sellaista, mihin mitkään muut taiteen keinot eivät kykene. Kunhan vain käännämme jälleen silmät etuperin päihimme.

Vierailin kymmenkunta vuotta sitten Picasso-museossa; siellä oli valoisaa kuin paratiisissa ikään. Kirjoitin silloin (Ilkka 27.7.1999) mm. seuraavaa:

”Ranskan valtio järjesti Picasson 85-vuotispäivän kunniaksi 1966 retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli esillä 700 teosta. Picassosta tuntui jo silloin, että hän oli päästänyt hirmumyrskyn valloilleen. Picasso katseli vaiteliaana, kun hänen teoksiaan lastattiin kuljetusautoihin. Se oli sietämätöntä, hänen oli jo ikävä niitä. Parhaillaan lavalle nostettiin pihassa seissyttä veistosta Mies ja lammas. Picasso kääntyi sisälle huoneeseen ja mutisi: ”Olen niin tottunut kusemaan niiden niskaan toisen kerroksen ateljeen parvekkeelta.”

”Mutta vasta Picasson kuoleman jälkeen 1973 kaaos pääsi todella irti. Kaikki mahdolliset tahot halusivat osansa Picasson perinnöstä, myös Ranskan valtio. Kansallismuseon kuraattorit Bozo ja Leymarie (sama mies jonka kulttuuriministeri Malraux oli pannut hoitelemaan Picasson 85-vuotisnäyttelyn) kävivät työhön napsiakseen perintöveron verran Picasson tuotantoa valtion kokoelmiin. Saaliiksi kertyi 203 maalausta, 158 veistosta, 29 reliefiä, 88 keramiikkaesinettä, 1500 piirustusta ja 1600 grafiikanvedosta.”

Näin syntyneelle kokoelmalle perustettiin myöhemmin Rue de Thorignyn varrella sijaitsevaan kiinteistöön Pariisin Picasso-museo. Se on siis remontissa; joten sinne ei kannata suin päin lähteä, kannattaa lähteä Helsinkiin ja Ateneumiin.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

TAITEESTA NAUTTIMISEN ILO

Otsikon myötä joudumme lähestymään arkaa kysymystä: Voiko taideteoksesta nauttia vilpittömin mielin, vaikka tietää että naapuri ei ymmärrä siitä mitään? Tähän ongelmaan etsimme neuvoa 1600-luvulla eläneeltä Spinozalta, joka ei aran miehen maineestaan huolimatta pelännyt hakea taiteesta iloa ja suloa elämäänsä. Lievitämme ahdistusta myös penkomalla Pierre Bourdieuta (1930- 2002), jonka elämää ei sulostuttanut mikään, vaan kaikki oli suurta tai vähän pienempää kurjuutta.

Spinoza sanoi, että valtion päämääränä on vapaus, ja että valtiovallalla on muutakin tekemistä kuin suitsia passioidensa orjana kuohahtelevaa rahvasta. Spinozan mukaan ulkoiset syyt sysäävät tietämätöntä moniin suuntiin eikä hänen kärsimyksilleen ole loppua. Sitä vastoin viisas tietoisena omasta, Jumalan ja olioiden välttämättömyydestä ei milloinkaan lakkaa olemasta vaan nauttii ikuisesta sielunrauhasta. Kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu, välttämättömyydestä. ”Vapaus” ei anna meille mahdollisuutta sanoa EI tapahtumien virralle, vaan maksimoidaksemme vapautemme meidän tulee sanoa aina KYLLÄ. Spinoza päättää Etiikkansa lauseeseen: ”Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin.”

Pierre Bourdieu tarttuu tähän harvojen eliittiin ”Happy Few”, ”joka on ominut yksinoikeuden universaaliin”, ja haluaa upottaa naulan syvälle omatuntoomme. ”Universaali kyky ymmärtää kauneutta ei ole se datum, josta sosiologinen pohdinta lähtee liikkeelle. Sosiologia lähtee liikkeelle siitä käsittämättömyyden ja välinpitämättömyyden tunteesta, jota kokevat kauniiksi pyhitettyjen esineiden edessä ne, joilta esteettinen taipumus ja asiantuntemus puuttuu.”

Bourdieun mukaan esteettisen kokemuksen yleispäteväksi normiksi kohottanut 'luova luokka' on vaivihkaa legitimoinut erityisen kokemustavan ja saman tien myös ne, joilla on (taloudelliset ja sosiaaliset) mahdollisuudet siihen. Bourdieu ei hae vastausta tähän tiedostamisessa esiin nousseeseen 'omantunnon häpeään' populistisesta estetismistä (taiteen huonontamisesta rahvaan tasolle), vaan puhuu sekavia sosiaalisesta pakosta ja loogisesta välttämättömyydestä (vrt. Spinozan ”välttämättömyys”). Ratkaisuksi Bourdieu tarjoaa altruistista työskentelyä sen päämäärän hyväksi, ”että se mikä on universaalia on kaikkien ulottuvilla”.

Suomessakin haettiin 'omantunnon häpeään' vastausta 1970-luvulla ja päädyttiin taiteen huonontamiseen sosialistis-realistiseen kuosiin. Sitten vietiin tätä 'noloa taidetta' työpaikoille ja erilaisiin laitoksiin. Tällainen tunkeutuminen suoraan intiimille häpeän alueelle aiheutti suoranaista tuskaa ja kammottavaa vaivautuneisuutta; se nöyryytti taiteilijat ja nolasi katsojat.

Sen sijaan Spinozan viisasta ei sosiaalinen omatunto soimaa, vaan viisaan sopii ravita ruumiin eri osa-alueita mahdollisuuksien mukaan, mutta ei toki ylen määrin. Siis kohtuullisen viisaan miehen sopii virkistää ja vahvistaa itseään hyvän ruoan ja juoman lisäksi erilaisilla taidenautinnoilla, samoin tuoksuilla, ruumiinharjoituksilla ja vaikkapa vihreiden kasvien sulolla. ”Näin väitän”, sanoo Spinoza.

Siinä kaksi näkökulmaa taiteella sulostettuun elämään, toinen 1600-luvulta ja toinen 1900-luvulta. Entä miten on nyt 2000-luvulla?

Siirrymme Ilkassa 9.12. ilmestyneestä kolumnista blogiin:

2000-luvulla ei ole ilmennyt tarvetta yksilölliseen kokemukseen lainkaan, riittää kun tuotetaan mahdollisimman isolla porukalla mahdollisimman paljon 'pörinää' ('buzzing'). Ei muuta kuin porukka kasaan ja pörisemään. Lähes viikoittain on aamu-TV:ssä asiantuntija, joka vakuuttaa 'pörinän' tuottavan kasapäin ideoita. Nokiaa pidetään hyvänä esimerkkinä tällaisesta ideatehtaasta. Tosin kriitikot sanovat 'pörinän' tuottavan aina sitä samaa: ensin keksittiin kumisaapas ja sitten siihen ruvettiin puhumaan, nykyään sillä voi ottaa jo valokuviakin. Mutta yhä vain se on se sama 'kenkä' (mobile phone).

Taidenäyttelyiden avajaiset ovat nykyään täynnä 'pörinää' (tai 'pöhinää' kuten Tampereella sanotaan), samoin konserttien ja teatteriesitysten väliajat. Kukapa ei olisi ollut seminaarissa, josta jälkikäteen todetaan että kalliiksi se tuli (paloi paljon hupaa EU-rahaa), mutta tuottihan se paljon hyvää 'pörinää'.

Ehkäpä 'pörinä' on uudelleen virinnyttä 'lörpöttelyä', jonka Heidegger näki jo 1920-luvulla ylläpitävän läpi yhteiskunnan paljon puhumisen mutta vähän sanomisen käytäntöä. Juuri lörpöttelyn kautta elämästä muodostuu epävarsinaista kenen tahansa elämää.

”Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme, näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta, kuten kuka tahansa näkee ja arvioi, mutta myös vetäydymme 'suurista laumoista' syrjään, kuten kuka tahansa vetäytyy. Jokainen on toinen ja kukaan ei ole itsensä.” (Heidegger)

buzzing = pörinä (alkujaan mehiläisten työmoraalia kuvannut termi).
mobile phone = kännykkä, kenkä, kapula.

Kirjoittajan kommentti: Vaikka Spinozan mukaan hyvä on harvinaista, sanoi hän myös näin: ”Hyvettä seuraavien korkein hyvä on kaikille yhteistä ja kaikki voivat yhtä lailla nauttia siitä.” Mutta puhuuko hän nyt enää taiteesta?

Benedictus de Spinoza (1994): Etiikka, Gaudeamus.
Pierre Bourdieu (1988): Järjen käytännöllisyys, Vastapaino.

lauantai 21. marraskuuta 2009

PELAA! - PLAY!

´


Salon taidemuseon ja Salon tuotanto- ja kulttuurihistoriallisen museon kokoama näyttely Pelaa – Digitaaliset pelit Pongista Trineen / Taide pelissä avattiin 20.11. juhlavissa merkeissä Salon taidemuseossa. Kysymys kuuluu: onko peli taidetta vai taide peliä. Vastaus tuntuu joskus ilmiselvältä, mutta johtaa yleensä turhautumiseen. Yökausia kestävää järjetöntä pelaamista ei voi taiteella taata.

Lähestymme asiaa ikivanhan kiinalaisen palapelin Tangramin kautta. Turha kysyä, kuinka vanha peli on, tai onko se edes kiinalainen. Taru kertoo, että pelin keksi tuhansia vuosia sitten mestari Tan, joka kuvitti pelin avulla kirjoituksiaan. Kaikki Tanniset ovat tietenkin mestari Tanin jälkeläisiä. Lisäsin pelin nimeen yhden n-kirjaimen, jolla omistin pelin taideteoksekseni. Nyt tämä kolmiosainen maalaussarja Tanngram on siis nähtävissä Salon taidemuseossa (31.1.2010 saakka).

Peli on yksinkertaisuudessaan häikäisevä, se koostuu seitsemästä palasta, tanista, jotka saadaan aikaan jakamalla neliö seitsemään osaan. Palapeliksikin tangram on erikoinen, peliä ei kasata kokoon vaan hajotetaan, ja tästä jatkuvasta purkautumisen kaaoksesta syntyy yhä uusia maailmoita. Se on kuin maailmankaikkeus, se laajenee ja laajenee, vaan loppua ei ole likimainkaan näkyvissä.

Pelissä on toinenkin kuvataidetta sivuava kummallisuus. Me olemme onnistuneet jakamaan (ei tosin kovin menestyksellisesti) kuvataiteen esittävään ja ei-esittävään (abstraktiin) ilmaisumuotoon. Tangramissa tämä ei toimi lainkaan. Pelihän koostuu kolmioista, neliöstä ja vinokaiteesta – ne eivät esitä mitään muuta kuin itseään. Mutta heti kun näitä kappaleita siirtää, ne alkavat kummallisesti ilmaista itseään. Ne liikkuvat suvereenisti esittävän ja abstraktin maailman läpi. Minä luulen, että meillä on jotain oppimista Tangramista. Lapset sen jo osaavat, kuten Pikku-Kakkosen Tangram-sadut jo joskus 1980-luvulla osoittivat.

Koen itsenikin eräänlaiseksi vinosuunnikkaaksi, taniksi, jota siirrellään mielin määrin paikasta toiseen. Turha kysyäkään, mitä järkeä tässä on. Jos näytän jonkun sukulaiselta, niin ei se mitään, jos näytän pelkältä suunnikkaalta, niin hymyillään kuitenkin.

Asiasta lisää:
Juha Ilvas - Tellervo Lahti (2009), Maalattu maailma - Painted World, NAB
Randy Crawford (1998), The Tangrams Book, Carlton

lauantai 7. marraskuuta 2009

MISSÄ ON SEINÄJOEN TAIDEMUSEO

´














Seinäjoen Taidemuseoyhdistys on toiminut jo 15 vuotta Seinäjoella imaginaarisena taidemuseona järjestäen näyttelyitä, seminaareja, luentoja sekä julkaissut taidekirjoja. Toiminta on aika ajoin ollut niin tehokasta, että monet ulkopaikkakuntalaiset ovat hämmentyneinä kysyneet, että missä se on se Seinäjoen taidemuseo, olemme etsineet koko päivän. No, eihän sitä missään ole. Ei vielä.

Toki taidemuseoyhdistys on järjestänyt pitkään kestäneen toimintansa aikana lukemattoman määrän erilaisia museoasiaa edistäviä tapahtumia ja tiedotustilaisuuksia luunkovassa 'kulttuurikaupungissa'.

Viime tiistaina 3.11. otti paikkansa Seinäjoen taidehallissa keskustelutilaisuus Taidemuseo paikkakunnan imagotekijänä. Asiaa oli kokoontunut pohtimaan taiteenystävien sankka joukko, jossa keikkui 'vielä' monia jo yhdistyksen perustamiskokouksesta tuttuja päitä. Ensin asiaa alusti Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju esitellen mm. toimintaansa Seinäjokea puolta pienemmän kaupungin Salon taidemuseon johtajana.

Sen jälkeen asian ottivat haltuunsa pitkänlinjan keskustelijat. Todettiin ainakin seuraavat näkökohdat: Seinäjoki ei ole kulttuurikaupunki. Taide on turhaa. Taide ei olekaan turhaa. Seinäjoki on kuin onkin kulttuurikaupunki. Todettiin myös, että ainakin kaksi varteenotettavaa taidemuseoehdotusta on jo olemassa, toisesta on jopa alustavat piirustukset tehtynä. Sitten kulttuurilautakunnan puheenjohtaja paalutti tosiasiat: Tällä valtuustokaudella ei voida museota perustaa, mutta kaupungin kulttuuristrategian mukaan on perustettu työryhmä etsimään taidemuseon paikka 2010 mennessä ja 2012 päätetään lopullisesta toteutuksesta.

Lopuksi solmittiin langat solmuun: Taidemuseo ei ole Seinäjoella vain tarpeellinen imagotekijä, vaan aivan välttämätön. Vuoteen 2012 mennessä on taidemuseon paikka ja muoto Seinäjoelta löydetty. Ja siinä se sitten on, Seinäjoen taidemuseo, perustettu 2013. Mutta ehti siinä nupit tutista!

tiistai 13. lokakuuta 2009

MUSEOPÄIVÄNÄ TAIDEHALLISSA

´


Mietteitä alustukseksi Koululaisten ja opiskelijoiden museopäivänä 9.10.2009. Museopäivän koululaisvierailu tapahtui Seinäjoen taidehallissa, koska Seinäjoelta ei löytynyt taidemuseota.

Taidenäyttelyssä tulee ensimmäisenä mieleen, että mitä nämä taideteokset oikein esittävät vai esittävätkö ne mitään. Jotkut ovat sitä mieltä, että taiteen pitäisi esittää jotakin konkreettista esinettä tai vaikka maisemaa tai ihmistä. Jotkut taas haluaisivat taiteen esittävän ikuisia ideoita tai suuria tunteita.

Kaavamaiset esittävyyden vaatimukset johtavat taiteen näivettymiseen turhanpäiväiseksi kuvaesineeksi, joka toimii ikään kuin alkuperäisen puutteen sijaisena, korvikkeena. Tällaisella turhalla tavaralla, ei ole juuri muuta tekoa kuin roikkua seinällä tyhjänpaikan tilkkeenä.

Jos me kuvittelemme näkyvää maailmaa vaikkapa pimeässä huoneessa, mieleemme ilmestyy selkeärajaisia esineitä ja olioita, joiden välissä on paljon hyvää tekevää tyhjää tilaa. Mutta heti kun valot syttyvät (aamu koittaa) huomaamme, että maailma on hyvin epämääräinen paikka, jossa on paljon sellaista mitä ei selkeäpiirteisellä kuvalla saa kuvatuksi. Oikea taide työskentelee juuri näissä näkyvän marginaaleissa, joissa uudet ideat ja visiot muhivat. Sieltä ne sitten putkahtavat taideteosten myötä näkyviksi. Kukapa olisi osannut ihailla vaikkapa pölyävää kärrytietä ennen kuin joku taiteilija (W. Holmberg) maalasi sellaisen. Ei ihme, että monet filosofit kokevat todellisuuden kehkeytyvän näkyväksi juuri taideteoksissa.

Tietenkin on myös paljon 'huonoa' taidetta, joka kosiskelee ('tavallista') katsojaa kömpelöillä aiheillaan. Valitettavasti näitä keskinkertaisia 'teoksia' roikkuu monilla seinillä. On syytä muistaa, että kaikki taide ei ole taidetta, ei ainakaan hyvää taidetta. Ja 'huonoa' on pidettävä silmällä kuin puutarhassa hiipivää varasta.

Meidän päissämme on valtavasti erilaisia mielipiteitä. Koulussa me opettelemme nimeämään kaikenkarvaiset esineet ja oliot. Sitten meidän täytyy olla niistä jotakin mieltä. Käytännön elämässä se onkin kätevää. Olisihan perin harmillista, jos joka aamu heräisi uppo-outojen esineiden ja olioiden keskeltä, kuten on laita meillä taiteilijoilla.

Taiteessa ei mielipiteillä tee mitään; ne ovat suorastaan haitallisia. Taidenäyttelyssä ei tarvitse olla mitään mieltä, voi kerrankin heittää kaikki mielipiteet romukoppaan. Vaikein osa mielipiteessä onkin tämä 'pide'. Sillä se tarttuu mieliemme sopukoihin eikä se hevillä irrota otettaan. Ja sieltä se karkaa (meeminä) helposti kaverinkin päähän, ja kohta se on kaikkien päissä.

Mutta taidenäyttelyssä 'piteen' ote kirpoaa, jos se nyt missään kirpoaa. Ja mikä kummallisinta, siinä ohessa taiteen ymmärryskin ilmestyy paikalle kuin itsestään. No niin, nyt me sitten lähdemme tutustumaan näyttelyn taiteeseen näillä meidän uusilla mielipiteistä vapautetuilla päillämme. Takaan, että se on antoisaa ja hauskaakin.

++++

Tässä kohtaa hyppäämme Ilkka-lehden kolumnipastalta blogiin. Aivan turhaan yritin näitä nuoria provosoida viime perjantaina, he olivat tottuneita taiteen kokijoita eikä heillä ollut sen enempää 'turhia' mielipiteitä kuin itsellänikään.

Keskusteluissa tuli esille myös käsitys kuvataiteesta 'kielenä', kun sanoin modernistien olleen ainakin siinä väärässä, että he yrittivät tehdä taiteesta täsmällisen visuaalisen kielen. Se oli niin hyvä 'meemi', että se rymistelee vieläkin; olisihan se kätevää jos olisi tällainen taiteen kieli, jonka kautta kaikki taideteokset voitaisiin selittää ja avata, ja jonka opettelemalla tulisi päteväksi toimijaksi kaikissa taiteen tehtävissä.

Mutta näin ei näytä käyvän. Innokas kiinalaisen kalligrafian harjoittaja Alan Watts ennusti viimeisessä mainiossa kirjassaan Tao: The Watercourse Way kiinan kielen valtaavan visuaalisuutensa ansiosta maailman ykköskielen paikan. Tosin kiinalaisten kirjoitusmerkkienkään läpi ei kieltä osaamattomalle näy mitään.

Maailma kaikissa ulottuvuuksissaan (tilana, valona ja värinä) on kaikille ihmisille yhteinen kokemus. Sen ymmärtämiseen ei kieltä tarvitakaan, kuvat riittävät. Kuvien kautta maailma paljastuu oudossa tuttuudessaan.

Mielipiteet ovat kuin nenänreiät – niitä on kaikilla.
Pohjalainen sananlasku

Alan Watts (1977), Tao: The Watercourse Way, Pantheon

maanantai 12. lokakuuta 2009

HYVIEN IHMISTEN JUHLA

´
Duo Trebbio vauhdissa. Pub Still Standing 9.10.09. Kuvat otti Jaana Jeminen.

Pitkän kuivan kauden jälkeen Pub Still Standing avasi ovensa legendaarisen Duo Trebbion vauhdittamana. Meno oli sen mukaista. Baari oli äärien myöten täynnä iloista kulttuuriväkeä. Puheensorina oli taukoamatonta ja outoa poksahtelua kuului taustalta.

Juhlistamme tilaisuutta syysaiheisella ketjurunolla, jolla saattaa olla monia kirjoittajia ja se on luultavasti päättymätön. Kuka tahansa on voinut aloittaa sen ja kuka tahansa voi jatkaa sitä.

Edessä oli vaikeaa maastoa,
koko mäenrinne kivien kattamaa.
Mihin niitä tarvittiin niin paljon.
Hankalia kulmikkaita lohkareita,
pieniä pyöreitä, suunnattoman hitaita,
aivan liian raskaita ajateltaviksi.
Tietä tarvitaan, se on selvä,
maisemassa kulkemiseen,
suuren kiven kiertämiseen.
´

lauantai 26. syyskuuta 2009

TÄYSIN SOPIMATONTA

´

Arne Jacobsen ja S. J. Tanninen hämmentävässä kohtauspaikassa?

Nuorena poikasena tuli tehtyä joskus jotakin sopimatonta, jota sai koko suku hävetä. Eräs tapaus liittyi pitkiin alushousuihin, joita äitini vaati pitämään ainakin helluntaihin saakka. Eräänä kuumana kevätpäivänä vedin mielenosoituksellisesti pitkäpunttiseni Pahajoen urheilukentän lipputankoon. Jostain kumman syystä koko kylä tiesi kenen kalsarit siellä liehui. Opettajakin kävi torumassa, että sellainen käytös oli täysin sopimatonta.
´
Kuluneella kesäkaudella tuo sopivaisuuden raja tuli taas vastaan ainakin kuvataidetta ja huonekaluja yhdistävässä näyttelyssä. Tämä Kalustetalo Vepsäläisessä järjestetty taidenäyttely sai median vaikenemaan täysin, vaikka kerrankin olisi ollut jotakin mistä kirjoittaa. Myös muutamat näyttelyyn osallistumattomat taiteilijat jupisivat, että on häpeällistä (tai ainakin rumaa) viedä taidetta myytävien 'kalujen' sekaan.

Näyttelyn idea oli hieno. Jokainen taiteilija sai etsiä suuresta myyntihallista itselleen mieluisan huonekaluryhmän ja ripustaa siihen teoksensa. Se toimi todella hyvin, muutamassa tunnissa upea näyttely oli pystyssä. Omat maalaukseni pääsivät Arne Jacobsenin tuolien kanssa samaan nurkkaukseen. Avajaisyleisö oli innoissaan. Miksi tällaista ei ole keksitty aiemmin, sanoivat monet. Paitsi nämä muutamat, joiden mielestä avajaistarjoilukin oli viineineen ja janssonin kiusauksineen täysin sopimatonta.

Vaikka näyttely kesti pitkään, tuntui kuin sitä ei olisi ollut lainkaan olemassa. Eräs toimittaja sanoi, että tuollaisesta näyttelystä kirjoittaminen olisi suoranaista mainontaa. Samaan aikaan lehtien kulttuurisivuilla ilmestyi kyllä erillisiä juttuja huonekaluista, mm. yli puolen sivun artikkeli Yrjö Kukkapuron tuoleista. Samoin juttuja ilmestyi erillisistä taidenäyttelyistä. Mitä tästä opimme, ei taaskaan mitään.

maanantai 7. syyskuuta 2009

JA VIIKOSSA KASVOI METSÄ




Viikon ajan olen seurannut jännityksellä Rutsuko Sakatan näyttelyn FELT – What a Wonderful World -näyttelyn pystytystä Seinäjoen taidehallissa. Päivä päivältä taidehallin bunkkerimaisen (n. 800 m²) kellaritilan neljä salia muuttuivat osin imaginaariseksi metsäksi ja osin sisäistäkin sisäisemmäksi (mielen)tilaksi.

Kun ensimmäisenä ripustuspäivänä poikkesin taidehallissa Rutsuko silitti pitkää silkkikangasta hehkuvalla raudallaan. Näyttelyn arkkitehti Sonoko Fujii mittaili seiniä mittanauhalla ja kieritti punaista villalankakerää auki. Miki availi lattialle kasattuja purkamattomia paketteja. Kaikki näytti olevan hallinnassa, ikään kuin Erdan mystiset tyttäret nornat olisivat olleet askareissaan. Tykötarpeinaan heillä oli varsin yksinkertaiset keinot: silkki ja villasta huovutetut elementit.

Seuraavana päivänä punainen lanka oli alkanut elää. Se juoksi pitkin seinää, teki neliön, ympyrän, kierukan, solmun ja juoksi taas eteenpäin. Sitten se ryhtyi koko seinän kattavaksi ruudukoksi, se määritti ripustusta kuin kirjoitus puhetta. Vastaanpanematta taidehallin tilat alkoivat taipua japanilaiseen komentoon, vain silloin tällöin yläkerran vedet hujahtivat putkistoissa kuin villit vuoripurot.

Vielä 20 minuuttia ennen avajaisia Rutsukon rauta hehkui kuumana. Tarjoilupöytä oli täynnä merilevään käärittyjä riisipalleroita ja pitkiksi suikaleiksi leikattuja porkkana ja kurkkunippuja. Sitten saapuivat kutsuvieraat pihaan saakka yltävänä jonona. Iloinen puheensorina täytti tilan, joku piti avajaispuheen, taiteilija itsekin puhui ja yllätti monet sujuvalla suomen kielellään.

Yhtäkkiä valot himmenivät ja taikametsästä nousi esiin punaiseen silkkiin verhoutunut hahmo Kimmo Pohjosen alkuvoimaisen musiikin saattelemana. Annatuuli Saineen äärimmäisen keskittynyt dynaaminen tanssi henkisti vielä viimeisetkin näyttelytilan millimetrit. Aivan kuin kuviteltu metsä olisi herännyt hengettärensä myötä eloon. Mieleen tulivat Rutsukon avauspuheessaan lausumat sanat, siellä on onnellista jossa voi mennä metsän sisään joka päivä.
´´
Rutsuko Sakata: FELT – What a Wonderful World
Seinäjoen taidehalli 5.9.–27.9.2009

keskiviikko 19. elokuuta 2009

OIKEA MAISEMA

Länsipohjan korkeaa taivasta. Kuva SJT.

Yksi lapsuuteni suuria arvoituksia oli "oikea maisema". Sellainen roikkui Pahajoellakin kotini seinällä. Isäni oli maalannut sen jo Karjalassa ennen sotia. Siinä oli taivasta, järvenselkää ja muutama koivupuu. Etualalla ajelehti pari joutsenta ja taustalla avautuivat kultaiset kunnaat. Isoäitini herkistyi sen äärellä vähintäänkin kerran kuukaudessa. ”Tiiät sie Sieppo-paha et jo tyttölöin mie poimin tattiloit tuost järven rannast.” Mutta monelle muullekin maisema oli tuttu, olivatpa he kotoisin mistä päin Suomea hyvänsä. Moni oli järvellä soudellut, pitänyt mertaa poukamassa tai käyskennellyt rantapolulla heili kainalossa. Äitini teki taulusta kuvakudoksen, ja aina se vain parani – siitä suunniteltiin jopa suurta ryijyä. Mutta ryijyn suhteen päädyttiin lopulta karmeaan Tuhkimoon, joka edelleenkin istuu Pahajoella nokisessa takassaan pölliin lyödyn kirveen vierellä.

Olin viettämässä kesälomaa Keski-Suomessa, kun Laukaan tätini esitteli Pohjoisen matkalta ostamansa 'lapin maiseman'. Siinä oli taivaalla yhtä aikaa sinistä, punaista ja violettia. Etualan maksanvärisestä suosta sinnitteli esiin pari myrkynvihreää vaivaiskoivun varpua, taustalla oli jokipahanen ja joku tunturinnysä. Äitelää maisemaa ihailtiin suureen ääneen. ”Se on just niinku se on”, sanoi tätini ja koppasi minua olkapäähän. ”Tuost joest mie sain viis tammukkaa.”

Nyt tähän oikean maiseman mysteeriin on saatu valaistusta. Torgny Lindgrenin oikea maisema löytyy Ruotsin Länsipohjasta. Lindgren vie meidät seuraamaan tunnetun maisemamaalari Kirjo Lehden työskentelyä norsjöläisessa täysihoitolassa. Oikealta nimeltään hän on Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä tauluja myydä, ei ainakaan Länsipohjassa.

Lehti maalaa suurella mutlarilla ensin maalauspohjien kaikki taivaat, lisää väritölkkiin kimröökiä ja maalaa saman tien myös vedet. Tässä ei ole mitään uutta; näinhän ns. 'toritaiteilijat' työskentelevät. Mutta erikoinen episodi tapahtuu yöllä, kun unettomuudesta kärsivä täysihoitolan omistaja Lydia-täti käy maalaamassa yhteen Lehden keskeneräiseen maalaukseen kalaparven. Aamulla taiteilija ihmettelee, että ovatko ne sillejä vai ylipäätään vain kaloja.

Juuri tämän oivalluksen varassa lepää ratkaisu "oikean maiseman" arvoitukseen. ”Minun tauluni esittävät vain asioita ja seikkoja, Kirjo Lehti sanoi. Esineet joita minä maalaan ovat niin sanotusti edustajia. Siinä on valtava ero, onko jotain vai edustaako jotain.” Lehti ei maalaa määrättyä maisemaa vaan universaalin maiseman edustajan. Hän näyttää eräälle vieraalleen kädestä pitäen kuinka määrätystä puusta tehdään muutamalla pensselin sipaisulla mikä tahansa puu.

”Enempää ei tarvita”, vakuuttaa Kirjo Lehti. ”Ja taulujen on myös voitava päteä sekä Pohjois-Norlannissa että Itä-Götanmaalla.” ”Ja onhan otettava huomioon kaikki se mitä en ole maalannut.” Kaiken sen mitä taiteilija on jättänyt maalaamatta, joutuu katsoja itse kuvittelemaan. 'Oikea maisema' onkin katsojan silmässä, jälleen kerran.

Kokemamme maailma ei ole järjestynyt tarkkarajaisiin olioihin ja ominaisuuksiin, kuten se tiedostusprosessin kautta meille näyttäytyy, vaan se koostuu epämääräisestä objektien ja aukkojen kaaoksesta. Kun jo tiedon saaminen siitä on arvoitus, niin sen tarkka kuvaaminen täytyy olla lähes mahdotonta.

Renessanssin ajoista saakka piirustusta (disegnoa) on pidetty kaiken kuvaamisen perustana, maalauksenkin katsottiin lepäävän piirustuksen ja sen viivojen voiman varassa. Värit koettiin ylimääräiseksi kuvan kuorrutukseksi, joilla ei sinänsä ollut mitään tekemistä havaitun maailman kanssa. Silti me ymmärrämme värien viestin ilman, että meidän tarvitsee Merleau-Pontyn tavoin pohtia , ”miten värien päättämätön mutina voi tuoda nähtäväksemme asioita, metsiä, myrskyjä, toisin sanoen maailman”.

Maalari on ainoa (ammatin harjoittaja), jolla on oikeus katsoa kaikkea ilman arvioinnin tai selittämisen velvoitetta. Maalarin katsannossa kaikki näkyvä on yhtä arvokasta, niin ruohonkorret kuin niiden väliin jäävä epämääräinen ei-kenenkään-maakin. Tällainen arvovapaa näkeminen on mahdollista vain ani harvoille – he ovat kaikki maalareita ilman epäilystä, vaikka eivät olisi kuuna päivänä siveltimeen tarttuneet.

Maalarit maalaavat ylistääkseen tätä näkemisen ja ilmitulemisen ihmettä. Näkeminen, joka maalaustaiteen kautta avautuu, ei ole ajattelun tai läsnäolon muoto, vaan Merleau-Pontyn sanoin, ”se on minulle annettu keino olla poissa itsestäni”. Silmä on ymmärrettävä sielun ikkunana. ”Silmä, jonka kautta maailman kauneus paljastuu tarkkailtavaksemme, on niin erinomainen, että (...) se saa tyytyväisen sielun asumaan ruumiimme vankilassa, kiitos silmien, jotka tuovat sen nähtäväksi luomisen rajattoman rikkauden.”

Lisälukemista:
Torgny Lindgren (2001), Oikea maisema, Tammi.
Maurice Merleau-Ponty (2006), Silmä ja mieli, Taide.

torstai 13. elokuuta 2009

TAIDEMATKALLA

´


Alvar Aallon aukio kello 6.30 lauantaiaamuna. Aamuauringon sädettämä kaupunki on ilmeisesti evakuoitu yöllä, vain pieni joukko ihmisiä nousee bussiin kaupungintalon edessä. Ensimmäinen pysähdys on Parkanon Shellillä – siinä pysähdytään aina, suolet sanoo niin. Juodaan sumpit ja käydään vessat.

Seuraavaksi pysähdytään Huittisten Shellillä. Syödään sämpylät, juodaan sumpit ja käydään vessat. Bonuksena nähdään 'hullumies', se päräyttää ohi vanhalla mopolla sotilaskypärä päässä, muuta asua sillä ei olekaan.

Sitten lähestytään jo määränpäätä Fiskarsin Ruukkia. On täällä vehmaat maisemat, sanovat monet, ja puutkin ovat isompia kuin siellä mikä se nyt oli. No, missä nyt puut eivät olisi isompia kuin siellä, Islannissa ehkä.

Fiskars on idylli historiaa, taidetta ja käsityöläisyyttä samassa somassa paketissa. Se on suorastaan karehdittavan nerokasta. Siellä ei tämä 'luonnollinen järki' (joka on pilannut lähes kaikki muut Suomen kyläyhteisöt) ole ollut kehitystä johtamassa, vaan luovat yksilöt ovat olleet asialla.

Tämän kesän näyttelyt eivät Fiskarsissakaan päätä huimaa. Täytyykö nyt sanoa, että parasta taidetta tänä päivänä tehdään muotoilun puolella. Kuvataiteelta on vuosikymmenten 'hegemonia' hävinnyt hyppysistä. Viime vuosisadalla tehtiin kaikki ja näytettiin kaikki. Nyt uudella vuosituhannella ei ole mitään näytettävää. Näillä eväillä menee sata vuotta pelkkään paluuseen.

Siis kuka vielä muistaa mitä olivat maalaus, kuvanveisto ja grafiikka. Ehkä joku vanhus, nuorisosta ei muista kukaan, vaikka vielä seisoo muutama modernistikääkkä stafliansa ääressä ja maalaa kuin viimeistä päivää.

Paluumatkalla on samat pysähdykset ja toimet käänteisessä järjestyksessä. Radiosta kuuluu, että pääministeri Vanhanen on arvostellut (vaikka ammattikriitikotkin ovat jo vaienneet) Madonnan konsertin ja sanonut, että se oli musikaali. Tästä suivaantuneena Madonna on puolestaan sanonut Göteborgissa tykkäävänsäkin ruotsalaisista. Näin meni tämäkin mediahehkutus ruotsalaisten piikkiin.

Jo siintää taivaanrannassa lakeuden valohämy. Aivan pimeää siellä ei ole koskaan – vaan jokin outo alkuvalo siellä kajastuu tienoon yllä roikkuvalta taivaalta sydänyölläkin.



sunnuntai 2. elokuuta 2009

ILOISET EKSISTENTIALISTIT


Kirjoittaja Pariisissa etsimässä viimeistä eksistentialistia. Kuva SJT.


Olemisessa ei ole kysymys kauhusta, vaan se on "kutsu" oikeaan ilon valaisemaan kotiimme.
Richard Appignanesi


Nykyään suomeksi ilmestyy niin paljon filosofista kirjallisuutta, että ehtiäkseen lukea edes osan niistä, on ollut pakko jättää kepeämpi kaunokirjallisuus syrjään. Sanomalehtiä en ole lukenut sitten syksyn 2003 – ja olen harkinnut lopettaa jopa Aku Ankan tilaamisen.

Oikein hieno kirja on Richard Appignanesin Mihin uskovat eksistentialistit. Reippaat sata sivua ymmärrystä avaavaa asiaa tyylikkäästi ja helppolukuisesti kirjoitettuna. Ja jo kirjana, siis eksistentialistisena esineenä, se on mainio, sidottu taskukirja pehmein kansin. Se on mukava ottaa mukaan matkalle tai vaikkapa retkelle.

Kirja koostuu 12 ajatuskokeesta ja loppunäytöksestä. Aivan lopussa on vielä kronologia, joka panee länsimaisen filosofian aina Descartesista alkaen tolkun tilaan. Se ei ole aivan vähän se.
Kirja alkaa sitaatilla, jossa Sartre sanoo, ettei hän puhu mielellään eksistentialismista. ”Älyllisen etsinnän luonteeseen kuuluu karttaa määrittelyjä. Nimeäminen ja määritteleminen on kuin tekisi paketin ja sitoisi solmun päälle.”

Olin studiossani piirustelemassa, kun kuulin radiosta Sartren kuolleen. Ajattelin, että maailman omatunto on kuollut ja että pitäisikö siitä kirjoittaa jotakin lehteen. Sitten ajattelin, että oliko se Sartren sitoutuminen politiikkaan pysynyt minkäänlaisen kohtuuden rajoissa. Rankkaa oli seurata miten suuri filosofi pokkasi nöyränä poikana Castroa, Maoa ja milloin mitäkin diktaattoria, ja de Beauvoir seurasi perässä kuin kesy susi. Niinpä en ole kuuna päivänä kirjoittanut riviäkään Sartresta.
Sitten törmäsin Sartren varhaiseen teokseen Minän ulkoisuus, jonka Antti Kauppinen on loistavasti kääntänyt ja valaissut perusteellisella esseellään. Siitä saakka Sartren arvostukseni on taas ollut lähes tangon nupissa. Tässä kirjasessa Sartre ajaa tajunnan vinttikamarissa lymyävän minän pellolle, raikkaaseen ulkoilmaan. ”...minä ei ole sen enempää muodollisesti kuin sisällöllisesti tietoisuudessa; se on ulkona maailmassa. Se on maailmallinen oleva, aivan niin kuin toisenkin minä.”

Kannattaa lukea molemmat kirjat. Pakko tähän on mainita myös Torsti Lehtisen kirja Eksistentialismi, joka on myös kelpoa luettavaa, varsinkin nuorille risapunttieksistentialisteille. Jos heitä vielä on, baskeri on kuitenkin ikuinen. Jostakin syystä olen kirjoittanut Appignanesin kirjan liepeeseen Augustinus-sitaatin: ”Aineelle luontaista on järkkymätön kyvyttömyys ajatteluun.” Mitä miehiä! Näin niitä eksistentialisteja tehdään.

Richard Appignanesi (2008): Mihin uskovat eksistentialistit, Otava.
Jean-Paul Sartre (2004): Minän ulkoisuus, toim. Antti Kauppinen, Tutkijaliitto
Torsti Lehtinen (2002): Eksistentialismi, Kirjapaja.


lauantai 25. heinäkuuta 2009

VALTION APURAHAT JA TAITEILIJAELÄKKEET

´
Valtakunnalliset apurahat ja taiteilijaeläkkeet on taas kerran jaettu. Ja rahat menivät helsinkiläisille taiteilijoille. Tämä on jo tuttu tilanne maakuntien Suomessa. Ensin on Helsinki ja sitten muu Suomi. Helsingissä on henki, äly ja luovuus – muualla pelkät kädentaidot ynnä muut konstit. Asuin itsekin (1960–70 -luvuilla) Helsingissä kymmenkunta vuotta, joten tiedän mistä puhun. Helsinki oli koko maailma, joskus hämärästi muistin Pahajoella asuvan isoäidin, äidin ja jonkin muunkin sukulaisen. Mutta kylmä tosiasia oli, että koko muu maa Kehä III:n takana oli pelkkää mummolaa.

Virallinen jargon menee näin: Koska valtakunnallisia apurahoja on eniten hakemassa helsinkiläisiä taiteilijoita, niin kohtuus on että rahat jaetaan heille. Alueellisen tasapainon nimissä heitetään joku apuraha maaseutujen hämäräänkin. Sen verran, että pysyvät perkeleet hiljaa. Näitä sattumiakaan ei ole Pohjanmaalle osunut enää Vaasan läänin romuttamisen jälkeen. Heikki Mäki-Tuuri taitaa olla viimeinen valtion työskentelyapurahaa (1994–1998) nauttinut pohjalaistaiteilija. Kokonainen sukupolvi lahjakkaita taiteilijoita on jo vanhenemassa valtakunnallisen apurahajärjestelmän saavuttamattomiin.

Pohjalaiset maakuntaliitot (kaikki kolme) eivät ole saaneet omaa edustajaa Valtion kuvataidetoimikuntaan. Koko Länsi-Suomen lääni on yhtä mustaa aukkoa – eikö lääneillä ole enää mitään sanomista maakuntien Suomessa. Voi vain ihmetellä, että miksi taiteilijoilla/taiteilijajärjestöillä ei ole omissa asioissaan minkäänlaista päätäntävaltaa. Toki tätä jäsenasiaa muodollisesti tiedustellaan Pohjalaiselta Taiteilijaliitoltakin. Paikallisien taiteilijaseurojen mielipidettä ei edes kysytä.

Juhlapuheissa vakuutetaan, että kulttuurisektori on ainoa alue jossa kasvulle ei ole rajoja, taide luo henkistä ja fyysistä hyvinvointia, jokainen taiteeseen sijoitettu euro tuo kaksi takaisin. Mutta uskooko yksikään virkamies tai kulttuurivaikuttaja näihin argumentteihin. Entä maakuntaliitot, ajaako siellä kiivaasti pyörivät EU-projektit ja 'paitahihaiset' konsultit taiteilijoiden yli mennen tullen.

Alueelliset taidetoimikunnat perustettiin 1968 tasaamaan valtion apurahajärjestelmää, mutta kuten Uusi Suomi (16.10.08) uutisoi: ”Yleiskehityksen voidaan sanoa olevan positiivinen, mutta alueellisten taidetoimikuntien resurssoinnista ei ole pidetty huolta.” Joten uudistamisen tarvetta on. Lähinnä kosmeettiset 'läänintaiteilijan' virat pitäisi lopettaa pikimmiten. Nekin rahat voisi jakaa apurahoina taiteilijoiden luovaan työhön. Mitään estettä sille ei olisi. Jokainen apurahan saanut taiteilija on myös 'läänintaiteilija'.

Entä sitten taiteilijaeläkkeet. Olin itse paikalla Smolnassa parikymmentä vuotta sitten, kun kulttuuriministeri omalla suullaan vakuutti, että kaikki valtion 5-vuotisen taiteilija-apurahan saaneet taiteilijat tulevat saamaan myös taiteilijaeläkkeen. 1990-luvun alun lamassa taiteilijaeläkkeiden määrää leikattiin rajusti – taiteilijoiden eläkkeillä piti pelastaa valtio! Eläkkeet luvattiin palauttaa heti kun valtiolla menee paremmin, mutta ne ovat vieläkin palauttamatta. Nyt sitten ansioituneita taiteilijoita on liikaa ja eläkkeitä jaettavana liian vähän, kaikille 5-vuotisen saajillekaan ei niitä riitä. Miten helvetissä se on mahdollista! Ja juuri meille pitkään valtion vuosiapurahoilla työskennelleille 'ansioituneille' taiteilijoille ei mitään muuta eläkettä ole kertynytkään (yli 40 vuoden työrupeamasta huolimatta), niin kuinka se voi olla 'ylimääräinen' taiteilijaeläke.

Me taiteilijat olimme jälleen kerran jo uskomassa nämä leukoja tärisyttäneet puheet. Mutta taiteilijoiden asiat ovat huonommin tänään kuin 20 vuotta sitten. 1.1.2006 tuli voimaan laki 143/95, jonka myötä 5-vuotisistakin kertyy eläkettä. Mutta lakia sovelletaan vain apurahoihin, joiden kausi on alkanut aikaisintaan 1996 alusta, kun esim. S. J. Tannisen 5-vuotinen oli sopivasti alkanut muutama vuosi aikaisemmin (1993). Miten tämä näin kätevää voi olla? Juhlapuheissa taiteilijat ovat yhä kansakunnan rikkaus, tekopyhästi sanotaan: ”Yhteiskuntaa voidaan arvioida sen mukaan, miten se kohtelee taiteilijoitaan.”

Tänä vuonna 2009 sorvataan taas uusia valtion taidetoimikuntia 1.1.2010 alkavalle kaudelle. Entisen Vaasan läänin alueeltakin on hankittava pätevä ehdokas ja sen taakse yksissä tuumin taiteilijajärjestöt ja maakuntien liitot – vai eikö nämä liitot kykene lainkaan yhteistyöhön. Kaikki joutava 'politikointi' pois. Nyt pitäisi olla jo asialla, tai muuten meillä kaikilla on jälleen kerran syyspakkasten koittaessa kehnot housussa. Vai jätetäänkö suosiolla koko valtio helsinkiläisten hoitoon?

Osa ko. tekstistä on ilmestynyt kolumnina Ilkassa (29.4.09), mutta eräänä kuumana päivänä kirjoitin suivaantuneena hieman lisää. En tiedä pysyinkö kohtuuden rajoissa, pahoittelen sitä. Ja aivan turhaan.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

PERFORMANSSI

.

Aapo Isotalon, Olli Kiviluodon ja Tuuli Tuikan performanssi Lakeuden Ristin vaiheilla 11.7.2009.

Se oli Seinäjoella, Tangomarkkinoiden aikaan, kun tapahtuma otti paikkansa. Siis se oli seuraavana päivänä, kun olin saanut juuri harjattua sähkömoottorisahaballerinan lennättämät purut ja lastut kuosistani. Tangoa ei kuulunut missään eikä näkynytkään, paitsi että Lakeuden Ristiltä lähti pitkä teltta jonnekin Jouppilan vuoren suuntaan. Teltan päädyssä luki suurilla kirjaimilla: TANGOBASAARI.

Kaupungintalon kupeesta kuului yksitoikkoista karusellimusiikkia. Katuun oli teipattu suurikokoinen kangas ja kolme punanenäistä klovnia puuhasteli sen vaiheilla. Tämä performanssi ei käynyt hermon päälle, päin vastoin. Tämä oli suorastaan liikuttavan lämminhenkistä ja vapauttavaa katutaidetta. Yleisöäkin alkoi kerääntyä esityksen ympärille ja kaupungintalon portaille.

Tälläkin osui viisastelija korvan juureen: Jos Seppo tämä on taidetta, niin koko taide on humpuukia. Mitä turhaa rajaamaan, vastasin, koko elämä on humpuukia. Mistähän kaukaa nämä ovat, ihmetteli joku kolmas. Varmaankin Unkarista, sanoi neljäs, siellä päin on näitä yhdellä pyörällä ajajia ja katuun maalaajia.

Performanssin suorittajat työskentelivät hartaasti omiin tehtäviinsä keskittyneinä, monotonisena toistuva musiikki vaivutti katsojat lähes transsiin. Noin tunnin kestäneen tapahtuman lopputulemana oli yksipyöräisellä ajettu värikylläinen akryylimaalaus, öljymaalaus Lakeuden Rististä ja muutamia pienempiä väriliitutöitä. Mutta kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa.

Wikipediasta saamme tietää, että performanssi (performance art) on yleisön edessä esitettävä esitys, joka on 1960-luvun happeningin perillinen. ”Performanssi on niin vakiintunut osa tämän päivän kulttuuria, että jos sitä ei olisi, se keksittäisiin.” Mutta jo keskiajalta alkaen periytyy monitaiteellisten Tableaux vivant -esitysten traditio. Ehkäpä me koimme Lakeuden ristin varjossa juuri tällaisen 'elävä taulu' -esityksen.

MOOTTORISAHABALLERINAN KYYDISSÄ

.

Sanna Karlsson-Sutisnan puunveistoperformanssi Seinäjoen taidehallin pihassa 10.7.2009.

Perjantai-iltana taidehallin aurinkoiselle pihalle on kerääntynyt sankka joukko taiteen ystäviä ja kaupungin kermaa. Vain muutama taiteilija on vaivautunut paikalle (kuten yleensäkin), mutta Suur-Seinäjoen viralliset intellektuellit ovat näkyvästi edustettuina. Muualla päin maailma jo tällainen yleisö riittäisi aktiksi sinänsä.

Tilanne on henkeäsalpaavan jännittynyt ja odottava hiljaisuus repii hermoja. Musta pilvenvarjo leikkaa yli tienoon ja kiukkuinen tuulenpuuska pelmuttaa pihlajia. Kuin varkain lähtee musiikki soimaan, muutama hapuileva akordi säestää jousien tummaa kaihoa mystisen linnun muistolle. Yhtäkkiä mäntyjen katveessa ailahtaa kuvajainen, kuin virvatuli. Se on noussut Pajuluoman kuohuista, kuiskaa joku korvaani. Jos olisi yö ja yksin liikkeellä, niin ei tarvitsisi kuskin kysyä, minne viedään.

Hengetär ballerinan asussa putkahtaa valoon, piirtää suuren kaaren ilmaan ja tekee pas de bourréen tai jotakin (meidän paikalla olijoiden, intellektuellit mukaan lukien, silmille se on silkkaa hepreaa). Nyt avataari kiitää jo taidehallin sisäänkäynnin katolla, pyörähtää sieltä piha-asfaltille ja tempaa pihassa lepäävän järeän tukin alta sähkömoottorisahan. Saha alkaa soida, miesten tupeet tutisevat ja naiset painuvat kyyryyn.

Jousimusiikki on vaihtunut 'heviin', mutta se ei juuri sahan ujelluksen läpi kuulu. Ballerina loikkaa muutaman kerran pihamaalla ja painaa mouruavan sahan tukin niskaan, puru lentää kaaressa. Tukin kunniaksi on sanottava, että se on näillä laihoilla saloilla onnistunut kasvamaan täyteen mittaansa.

Ballerina raivoaa nyt tukin kimpussa, yleisö ei uskalla vieläkään hengittää. Välillä näyttää siltä, että tätä menoa tanssija teloo vielä itsensä. Mutta ei, jännitys laukeaa kun saha sammuu ja musiikki loppuu. Performoija poistaa korva- ja silmäsuojukset ja kiittää hymyillen yleisöä. Voihan perskules ku kävi sydämen päälle, huokaa joku.

tiistai 30. kesäkuuta 2009

PIRTEÄHKÖ KESÄNÄYTTELY

.

Teosten tekijät: Äärynen, Mäki-Tuuri, Ojanen, Tanninen, Tuikka.


Seinäjoen Taiteilijaseuran kesänäyttely Ilmajoen Herralassa (28.7. asti) on pirkeä kattaus eteläpohjalaista taidetta parhaasta päästä. Mikään varsinainen ilopilleri se ei kuitenkaan ole, vaan koostuu lähinnä talven aikana ateljeissa vakaalla kädellä tehdyistä teoksista.

Kesänäyttelyille tyypillinen irrottelu puuttuu tyystin, ellei sellaiseksi sitten lasketa Heikki Mäki-Tuurin kolean sarkastisia öljymaalauksia, joista toisessa huuruiset haamut nousevat routaisesta kalmistosta ja toisessa sahataan jäähän munkinmentävää aukkoa. Elikkä koleaa kyytiä, varsinkin kun värityskään ei muuta lupaa.

Öljymaalauksia näyttelyssä on runsaasti. Ville Hautaluoman Horisontteja -sarja esittelee pelkkiä horisontteja, vieläpä perinteiseen maisematyyliin maalattuina. Mutta täytyy muistaa että horisontti, tuo taivaanrannan ja maanpiirin väliin sijoittuva outo viiva, joka maalauksessa halkaisee kuva-alan kahteen osaan, on järisyttävintä mitä pohjalaisessa sielunmaisemassa on koskaan tapahtunut. Siitä kannattaa ottaa kaikki irti, ja tehdä tiukkoja vertailuja taideluoman ja reaalikokemuksen välillä.

Anne Rossin suurehko maalaus Pisto on kuin sama maisema lintuperspektiivistä nähtynä. Hennot keväisen vehreät värit lupaavat jatkossa kesän vihreää kumousta. Melkein sama tilanne on Keijo Nevarannan öljyissä, paitsi että hän on liitänyt maiseman yli tuona järjettömänä aikana kun pellot ovat nurin päin. Juhani Ojasen öljyt edustavat modernia perinnettä, jotakin 'post' mutta en tiedä mitä. Niissä on kypsymässä sellaista maalantaa, että sille pitää kohta keksiä uusi 'ismi'.

Tarja Polari on suurentanut akryylimaalauksissaan väripintoja, ja sitä mukaa maalauksiin on tullut uutta ilmettä ja raikkautta. Samaa voisi sanoa Tannisen öisiä valoja heijastelevista maalauksista, mutta kuka sen sanoisi. Ei kai kukaan.

Seppo Kari on myös käyttänyt maalauksissaan akryylia, ja osassa öljyväriäkin. Niissä myös on yön laskoksiin kätkeytyvää mystiikkaa, mutta silti kirkkaina soivia värejä. Piia Koski on näyttelyn maalareista runollisin, herkän ilkamoivaa mutta silti oivaltavaa esineiden ja asioiden lähilukua.

Petra Koiviston suurikokoiset monotypiat väreilevät lakeuden utuista ja harsomaista päivänreunan valoa. Ja kyllä, siellä se horisontti on. Elina Hannula-Ketolan graafiset kollaasit ovat lähes yhtä utuisia, vaikka niiden tykötarpeet ovat varsin konkreettisia. Riitta Ylinen avaa allegorisia näkymiä maailman äärilaidoille, kun taas Tuuli Tuikan kuivaneulalla vereslihalle asti raapaistu kasvojen sarja tulee piinallisen lähelle katsojaa.

Näyttelyn ainoan veistäjän Liisa Äärysen pronssiveistokset pitävät maan pystyssä ja katsovat kesäpäivän jälkeen vielä huomiseenkin.

Ulkona on helteinen kesäpäivä, taivaalla ei pilvenhäivääkään. Herralan jykeviltä kiviportailta aukeaa komea näköala suoraan Kyrönjoelle ja sen vehmaille rantatöyräille. Jos taide alkaa tympiä, niin ei muuta kuin Kierkegaardin hyppy suoraan jokeen ja jo hetkessä vilvoittuu ylikuumentuneet hermosäipeet. Suurin osa ilmajokisista näyttääkin rassaavan laituripaikoilla katkuisia perämoottoreitaan. Jokilaivakin puksuttaa ohi, jos sitä nyt voi laivaksi sanoa, enemmänkin se näyttää uivalta pyykkilaiturilta. Ja rastaalla on valtaisa mato nokassaan. Minne sitä enää menisi? Suur-Seinäjoelle syömään tofu-nakkeja. Kiitos.



keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

HILJAA YÖSSÄ !


Tango suo meille tavallisille ihmisille äärimmäisen mahdollisuuden kokea katharsis – rakkauden hulluutta, intohimossa räytymistä ja eron haikeutta. Tango tarjoaa tuon kaiken taatun turvallisesti ikään kuin tiukasti harsitun varjon suojassa; sen läpi ei mikään uusi ja tuntematon pääse yllättämään. Juuri kun ilta ehtii, olemmekin jo hiljaa yössä.

Jos todellisuus koskettaisi suoraan tietoisuuttamme, kirjoittaa Bergson kirjassaan Nauru ja jatkaa: ”uskonpa, että taide olisi tarpeetonta tai pikemminkin, olisimme kaikki taiteilijoita”. Mutta tietoisuutemme eteen lankeaa tiheä verho, joka peittää havainnoiltamme kätkeytyneen (tosi)todellisuuden. Taiteilijoilla ja muilla eksemplaareilla on mahdollisuus vilkuilla verhon läpi tuota toista maailmaa, ”missä asiat ovat niin kuin niiden pitäisi olla”. Myös Kantin mukaan todellisuus sinänsä on järjen ulottumattomissa, tietoa saa vain ilmiöiden maailmasta, mutta taiteen kokemisen kauneudessa ja ylevyydessä nuo kaksi maailmaa (”noumenaalinen” ja ”fenomenaalinen”) saattavat kohdata.

Millainen henkiolento tuon verhon on kutonut, ja miksi? Onko se ystävän vai vihollisen työtä, kysyy Bergson. Jos kaikki tietomme pohjautuu vain aistiemme kautta avautuviin havaintoihin, niin onko mitään muuta olemassakaan. Tätä ovat monet viisaatkin joutuneet kysymään. Käytännön elämän kannalta on hyödyllistä, että asia ja oliot ovat nimettyjä ja käytännöllisyyteensä näkymättömiksi pelkistettyjä. Eteemme urautuu valmiita polkuja, joihin toimintamme ja ajattelumme kanavoituu. Polkuja, joita niin monet jo ennen meitä ovat tallanneet, sillä ”tämä on se todellisuus sellaisena kuin se on, kuin sen pitää olla ja kuin se on oleva”.

Tässä ajatuksen juoksussa ei ole mitään uutta. Missä olisi? Platonin vertauksessa luolan vangit näkevät ulkomaailmasta vain kammionsa seinille heijastuvia varjokuvia. He uskovat että siinä keikkuu koko tosiolevaisen piiri, kun eivät ole koskaan muuta nähneetkään. Mitään muuta ei voi olla ja jos olisikin – he eivät sitä näkisi. Niin, Platon ei tainnut uskoa, että edes taiteilijat näkisivät verhon raosta yhtään mitään. Sokrateen suulla hän ihmettelee taideteoksen tarkoitusta, että jos meillä on todellinen esine tai asia, mitä hyödyttää sen toistaminen taideteoksena. Eikö se ole turhan monimutkainen tapa saada aikaan jotakin sellaista, mitä meillä on jo muutenkin yllin kyllin riesaksi saakka.

Heidegger kirjoittaa, että jo äidit kääntävät lapsensa pois maailmasta kohti äidin tuttua ja turvallista syliä. Näin me joudumme jo alun alkaen tulemaan maailmaan selkä edellä, joten elämästä tulee pakostakin näkymätöntä ja epävarsinaista olemisen naapurin elämää. Tässä katsannossa päädymme siihen, että taiteilijat ja muut 'tuulihatut' ovat niitä, jotka ovat jääneet maailmasta pois kääntämättä.

Taiteen kautta meillä on mahdollisuus saada suoraa kokemusta (”puhdasta havaintoa”) maailmasta, jota vasten tiedostamisemme on. Muuten aistihavaintomme ovat sicut au specolo, kuten Aquinon Tuomas asian ilmaisi, spekulatiivisia eli epämääräisiä heijastuksia peilin pinnalla. Jos me emme itse kuvittele maailmaamme, sen kuvittelee joku muu. Tämän pidemmälle teologiaan me tangon taitajat emme tohdi pyörähtää, taivutamme vain tyylikkäästi partneria ja kiidämme varjoihin.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

TAIDETEOSTA SELITTÄMÄSSÄ


Picasso tokaisi kerran, että taidemaalauksen viimeinen suuri aihe maalattiin (1886), kun van Gogh maalasi puhki kuluneet saappaansa. Ehkä hän olisi voinut sanoa samaa Nelimarkan lakeusmaisemasta, jos hän olisi lakeuksille poikennut, mutta hän ei tunnetusti poikennut koskaan mihinkään. Heidegger kirjoittaa samoista van Goghin saappaista lähes uskonnollisella paatoksella kirjassaan Taideteoksen alkuperä (suom. 1998). ”Jos oleva avautuu teoksessa siihen mitä ja miten se on, niin siinä on tekeillä totuuden tapahtuminen.” Heidegger näkee olevan ”totuuden” ikään kuin asettuvan taideteokseen ja aloittavan paljastumisensa siinä. Tässä tapauksessa rähjäisen kenkäparin kautta oleva nousee teoksessa olemisensa aukenemaan. Näin ”olevan oleminen saa pysyvän loistonsa”.

Tämähän on silkkaa sulaa järkeä, virtaavaa kristallia. Sellainen on maailman perusluonne: olla alati tyrkyllä paljastuakseen ja sitten taas äkkiä vetäytyäkseen sumuisten verhojen ja loputtomien selitysten laskoksiin. Filosofi tuntuisi viittaavaan zeniläiseen suoraan kokemiseen, että 'varsinainen' oleminen tulisi napattua silmännokkaan, edes häivähtävän hetkisen ajaksi. Liika taideteoksen vaaliminen ja selittely saattaa sammuttaa olevan tapahtumisen teoksessa, 'totuus' livahtaa muualle, häipyy ikiajoiksi taiturin hyppysistä. Selitykset kumuloituvat ja vaativat lisää selityksiä, siltä tieltä ei ole enää paluuta kirkkaaseen suoraan oivallukseen. Sen vuoksi taidetta ei pidä puhki selittääkään, vaan jättää se silleen ”olemisen paimeneksi”, tulemisensa ja ilmestymisensä tilaan. Kannattaa kavahtaa kuin myrkkyä, kun seuraavan kerran joku kysyy 'tarinaa' taideteoksen sisällöksi.

Erilaiset tarvikkeet ovat Heideggerin mukaan erityisen läheisiä ajattelutavallemme, koska ne saavuttavat olemisensa toimintamme ansiosta. Jo sylilapsi osaa lyödä vasaralla isäänsä polveen, kuten joku 'anti-eksistentialistinen' koiranleuka on huomauttanut. Tarvikkeella (työkalulla) on ”omalaatuinen väliasema olion ja teoksen välissä”. Tätä juonta seuraamalla päädymme ”olion oliomaisuuteen” ja ”teoksen teosmaisuuteen”. Ja lopulta johdumme näin taiteilijan näkökulmasta katsottuna ontologisesti kammottavaan tulkintaan, että juuri taiteilija on se tarvike (ei siis pensseli, kangas tai värituubi), joka vaaditaan taideteoksen teosmaisuuden synnyttämiseen. Sen jälkeen taiteilija saa mennä, jokainen taideteos voitaisiin signeerata kuuluisalla tekinjännimellä Anon.

Taideteoksella ei tässä luennassa ole varsinaista tekijää lainkaan. Filosofi kyllä myöntää (tosin vastahakoisesti), että taideteoskin tarvitsee luojansa, mutta tällainen luoja-taiteilija jää ”ikään kuin kanavaksi, joka tuhoutuu teoksen synnyttyä. Taiteilija vapauttaa teoksen pysymään puhtaasti oman itsensä varassa. Teos ei ole näin mitään subjektiivista, vaan se ensisijaisesti ON, ja tällaisena se on totuuden tapahtumapaikka”.

Tämä selvä. Käsitetaide näyttää tässä valaistuksessa entistäkin kummallisemmalta; sehän ei pysy pystyssä itsensä varassa lainkaan, vaan vaatii jatkuvaa selittämistä. Mitä paremmat selitykset, sen parempaa taidetta.

SUUREN YLEISÖN ARMOILLA


Politiikkaa ja mediaa tehdään suurelle yleisölle, ja se muistetaan usein mainita. Suuren yleisön 'mieltä' ja 'halua' kartoitetaan erilaisin tutkimuksin ja ovensuukyselyin. Tosin sitä ei voi kysyä suoraan suurelta yleisöltä, koska sellaista ei ole, vaan sitä on kysyttävä yksityisiltä ihmisiltä, mutta kun tarpeeksi monelta (ehkä tuhannelta) on kysytty, niin siitä tislaantuu kuin välttämättömyyden pakosta esiin suuren yleisön eetos. Se on vähän niin kuin oleminen on olevan alla, tai jossakin. Ontologiansa paremmin tuntevat sanovat tuon kaiken olevaisen perustan olevan ei-mikään. Ja jos kukaan niin minä uskon sen.

Toisinaan myös taidetta väitetään tehtävän suurelle yleisölle, mutta silloin yritetään myydä aivan jotakin muuta kuin taidetta. Nykyään sen tietäsi jo suuri yleisökin, jos sellaisen jostakin löytäisi. Joseph Beuys tapasi esitellä näyttelynsä ensin täytetylle jänikselle. Jos kuollut jänis ymmärsi näyttelyn päälle, niin sitten sen päälle ymmärsi kuka tahansa 'jokakuka'. Ja kuollut jänis ei koskaan pettänyt – se edusti täydellisesti suurta yleisöä.

Kaikki me tiedämme, että tositaiteilija ei yleisön ehdoilla taidetta tee. Mutta silti muistelen kaiholla noita aikoja, kun Suuri Yleisö iski hampaansa taiteilijan nilkkaan ja vaati 'kunnon' taidetta. Seinäjoen taidehallikin suljettiin 1980-luvun alussa Non Art -ryhmän näyttelyn ensimmäisen päivän ajaksi yleisön vaatimuksesta, vaikka yleisö ei ollut ehtinyt vielä näyttelyä nähdäkään. Noina kultaisina aikoina Suuri Yleisö oli loukkaantunut, ja usein suorastaan raivostunut, milloin mistäkin modernin taiteen saavutuksesta. Taiteesta puhuttiin paljon ja kiihkeästi, otsasuonet pullistuneina ja rinnuksista toisiaan repien.

Taidepuhe, jota tarvittiin modernia ja perinteistäkin taidetta arvioitaessa, on tyystin kadonnut. Strindberg kirjoitti ohjekirjasenkin Tunnissa taiteentuntijaksi. Se oli tietenkin vitsi, mutta kuinka hyviä vitsejä ja pilakuvia modernista taiteesta saikaan. Tämän päivän taide on itse oma pilakuvansa, siitä puhutaan kuin makkarasta, pituus- ja painomitoin. Voisi sanoa, että juuri tämä uuden vuosituhannen taide on sortunut todellisuuteen ja kadottanut voimansa.

Kaikki me muistamme, kuinka vielä ihan taannoin Suuri Yleisö vaati, että kirjoissa piti olla selkeä juoni, sävelten piti konserteissa olla ennestään tuttuja, teatterissa piti saada nauraa ja taidenäyttelyssä piti heti ymmärtää mitä teokset esittävät.

Sellaisesta ei ole enää tietoakaan, nykyään taide saa olla mitä tahansa, eikä sille enää kukaan korvaansa tai silmäänsä loksauta. Jos nykytaide on hukassa, niin on hukassa nyky-yleisökin. Pahoin pelkään, että Suuri Yleisö on kuollut. Tässä voi tietenkin käydä kuten kävi Nietzschelle hänen julistaessaan Jumalan kuolleeksi. Suuri Yleisö ilmestyykin kuin tyhjästä ja ilmoittaa, että Tanninen on kuollut.

torstai 11. kesäkuuta 2009

KRITIIKIN MAHDOTTOMUUDESTA




Älkää te puhuko minulle maalaustaiteesta,
taiteenlajista, josta ovat nauttineet vain harvat,
kun taas musiikki ilahduttaa kaikkia elollisia.
Madame Hautcastel

Maalaustaide on aina, puhtaana tai epäpuhtaana,
figuratiivisena tai abstraktina, ylistänyt kaikista
arvoituksista vain näkyvyyden mysteeriä.
Maurice Merleau-Ponty

Taiteen ja todellisuuden välissä yhä on olemassa tyhjiö,
jota ei ole pystytty hävittämään.
Arthur C. Danto


Taidepuheen sekava jargon

Seuraavassa keskitytään pääosin kuvataiteeseen ja eritoten maalaustaiteeseen, noihin väritettyihin litteisiin esineisiin, joissa jotkut näkevät taidetta ja jotkut toiset ei. Hämmästyttävää on että myös jälkimmäiset kirjoittavat taiteesta, ja puuhastelevat muutenkin innokkaasti sen parissa. Seuraavassa esiin tulevat teemat sivuavat kaikkia muitakin taiteenlajeja.

Ilkka-lehden kulttuuritoimittaja esittelee (23.4.2005) varsin innostuneesti Harri Mannerin romaanin Suuri performanssi. (Johnny Kniga, 2005). Kun siinä "Tuloksena on karnevalisoitua taidepuhetta ja nasevaa piikittelyä itseään suohon puhuvalle taide-eliitille. Suurenmoinen satiiri nykyajasta ja nykytaiteesta".

Harri Mannerin pitkäveteinen romaani kertoo tavallisen muurarin törmäyksestä nykytaiteen kummallisuuksiin. Epätavallisesta tilanteesta syntyy jonkin sortin tekohauskaa. Kaikkein hauskinta on kun todetaan, että taide ei ole asia eikä esine, vaan tämän ulkoisen kohteen kokijan sisäisessä päässä synnyttämä ajatus, siis eräänlainen esitys, representaatio. "Onko maailma ulkopuolella? Vai sisäpuolella? Jos jokin on ulkopuolella, se on ulkopuolella suhteessa siihen joka on sisäpuolella, jolloin se mikä on sisäpuolella on ulkopuolella suhteessa siihen mikä on ulkopuolella suhteessa siihen mikä on sisäpuolella." Jos tälle pitäisi nauraa, niin itku kurkussa. Muutkin kirjan pseudofilosofiset väittämät voisi korvata vaikkapa fenomenologian peruslauseilla, ja olisi aidosti hauskaa. Mikään ei ole niin hauskaa kuin filosofia, ei edes taide.

Edellä olevan kaltaisessa tiedostamisaktissa 'taide' voidaan korvata vaikka transsendentilla objektilla "talo", (ihan vain huvin vuoksi), ja sen jälkeen kysyä miten tästä ulkoisesta oliosta ylipäätään saadaan aikaiseksi immanenttia tiedostamista. Tätä on pohdittu niin kauan kuin ylipäätään mitään on pohdittu. Kirkastamme sitä Husserlin ajatuksenjuoksulla: "Ulkoisen olion havainnossa on havaittuna juuri olio, vaikkapa silmiemme edessä oleva talo. Tämä talo on transsendenssi ja menettää fenomenologisessa reduktioissa eksistenssinsä. Todella ilmeisenä on annettu talon ilmeneminen, tämä cogitatio, joka sukeltaa esiin ja taas katoaa tietoisuuden virrassa."

Vaikeasti sanoiksi taipuvista taiteenlajeista kirjoitettaessa joudutaan usein karikkoisille vesille, mutta kokonaan tyhjänpäiväistä lätinää se ei kuitenkaan ole. Eniten taidekielen jargonia viljellään päivälehtien kulttuuriosastoissa, kun yritetään peittää sitä tosiasiaa, että mitään ei ole nähty eikä ehkä haluttukaan nähdä – vanhat kliseethän ovat jo valmiiksi "koneella". Vaikea on määritellä (tai ennustaa), missä lymyää se elitistinen itseään suohon puhuva kriitikko ja missä se järkijaakko, jolla ei muuta olekaan kuin kirkkaan jokapäiväisen järjellistä sanottavaa. Ei ihme, että monien lehtien kulttuurisivut ovat salakavalasti muuttuneet eräänlaisiksi askartelu- ja teeskentelypalstoiksi.

Taidepuheen perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole hämääminen ja peittäminen, vaan avaaminen. Samaan tapaan kuin lankkumaalari maalaa peittääkseen, taidemaalari maalaa paljastaakseen, vaikka kummallakin on samat välineet ja sama tekniikka. Hegel kirjoitti jo 1800-luvun alkupuolella: "Meidän aikanamme tarvitaan enemmän taiteen filosofiaa kuin silloin, kun taide itsessään taiteena soi täyden tyydytyksen. Taide kutsuu meitä älylliseen pohdintaan. Ei siksi että loisimme sen uudelleen, vaan jotta saisimme tietää, mitä se filosofisessa mielessä on."

Jargon on jokaisen luovan kirjoittajan paras ystävä. Onnistuu se jo edellä mainitun lehden toimittajaltakin, joka tekee jutussaan (12.5.2005) mainion keksinnön, jolla varsinkin maalaustaiteesta kirjoittamisen ongelmat on poispyyhkäisty. Tämä keksintö on 'värillinen tyyli'. Henry Matisse tuli kuuluisaksi "värillisestä tyylistään" ja Picasso jopa "värillisistä tyyleistään". Parhaillaan Louisianan taidemuseossa menevä Matissen näyttely on saanut nimekseen Et nyt liv 1941-1954; Tanskan Humlebækissa ei siis vieläkään tiedetä "värillisestä tyylistä" mitään. Tosin joku tiukkapipo voisi sanoa, että kaikilla maalareilla on "värillinen tyyli", paitsi sillä vitsin taiteilijalla joka istui värisilmänsä päällä.


Missä on maailma?

Toinen taiteesta kirjoittamisen kummajainen tyylin lisäksi on "maailma". Me saamme lehdistä lukea, että on sellaisia erityisiä taiteilijoita, jotka ovat menneet maailmalle ja sitten tulleet sieltä pois juhlittuina taiteilijasankareina. Jotkut ovat jopa jääneet maailmalle, kadonneet maailman maininkeihin. Maailmalla ei voi muuta kuin menestyä, kävi siellä sitten miten tahansa. Joka tapauksessa tulee (siunautuu) jälkeen päin ainakin kotimaassa mainiota menestystä. Taiteilijan sanotaan tarvitsevan sitä, mutta vielä enemmän sitä tarvitsee lehdistö; se tarvitsee sitä tyhjäkäymiseensä kuin moottori öljyä.

Maailma ei ole koskaan täällä (niin kuin ei elämäkään ole, paitsi silloin kun se on hektistä), vaan aina jossakin muualla. Kukaan ei oikein tiedä missä se on, mutta voidaan otaksua että jostakin Firenzen rautatieaseman takaa se alkaa. Juuri sinne on paikallislehtien "maailmannälkä" lanseerannut nykytaiteen biennaalin, johon yksi ja toinenkin taiteilija on kutsuttu, tai itse asiassa kaikki. Jos kaikki taiteilijat lähtevät "maailmalle" niin miten siinä käy maailmaparan. Kaikkein kuuluisimmat "maailmantaiteilijat" suunnittelevatkin jo EU:n tuella näyttelyä kuuhun. Ja eikö tuossa kiehtovassa sanassa "kuuluisa" mainita juuri kuu, ei siinä puhuta maasta mitään. "Maalaisa", miltä se nyt kuulostaisi, ei miltään. Nietzscheä mukaillen voidaankin säälinkarvaisesti tokaista, että kaikkein surkuteltavin olio on viimeinen "maalainen".

Luultavasti "maailma" on pelkästään lehdistön (provinsiaalisen median) luoma illuusio, sillä matkustipa minne tahansa niin yhä vain huomaa olevansa "täällä". Kaikki siinä ympärillä hyörivät ulkomaalaisetkin vakuuttavat, ettei täällä mitään "maailmaa" ole – se on jossakin aivan muualla. Mutta kukaan ei tarkalleen tiedä missä se on. Kafkan kertomuksen "tavallisen koiran" tutkimuksissa paljastui outo seikka. Aina kun ihmiset lähestyivät koiraa, ne suurenivat, ja kun ne menivät poispäin, ne pienenivät. Mutta menipä koira mihin suuntaan hyvänsä se pysyi aina samankokoisena. Maailman kanssa on käynyt samalla tavalla.

Tšehovin Kolmessa sisaressa kaipaus suuntautuu "maailmalle" Moskovaan, jossa onnelliset ja täyttymykselliset ajat odottavat. Levottomuus polttaa rintaa, vaikka sekin on jo tullut selväksi, ettei ole mitään kaipauksen Moskovaa minne mennä. "Onnea ei meillä ole eikä tule vastakaan, me vain kaipaamme sitä", toteaa eräs näytelmän henkilöistä. "Ja jos Moskovaan on liian pitkä matka, on aina olemassa jokin ranta, jossa voi juopua halvasta viinistä ja auringosta ja paukutella rintakehäänsä", kirjoittaa Ilona Reiners kirjassaan Kaipausta ja kannibalismia. (WSOY, 2005).

Maailmalla kaikki on intensiivisempää ja parempaa – taiteeseenkin tulee lisäbonusta kun sitä käyttää maailmalla. Joskus 50-luvun alkuhämärissä (kun abstraktit ekspressionistit olivat jo pilanneet maalaustaiteen) isäni kävi töissä naapuripitäjässä. Me olimme sisareni kanssa aivan varmoja siitä, että illalla isän tultua kotiin hänen eväittensä jämät maistuivat huomattavasti paremmilta, kun ne olivat saaneet päivänmittaan maailmalta lisämakua. Siihen aikaan maailma oli paljon lähempänä kuin nykyisin: se alkoi heti ensimmäisen synkän metsätaipaleen takaa. Jopa meidän kissa oli käynyt maailmalla. "Se on taas Mooses kotiutunut maailmalta", sanoi isoisä eräänäkin aamuna, "toinen silmä ummessa ja korva riekaleina."

Provinsiaalinen alamittaisuus (itsepuuttoisuus, ujous, kainous) maailman edessä näkyy myös paikallisissa taidehankinnoissa. Varsinkin julkisiin tiloihin hankitaan taide mieluusti joltakin isommalta paikkakunnalta, keskuksen valtakunnasta. Vaikka järkevämpää olisi hankkia paikallisten taiteilijoiden omaperäisiä teoksia kuin jo kaikkialle näkyvästi sijoitettujen "kuuluisien" taiteilijoiden jo moneen kertaan katsottujen teosten vähäisempiä versioita. Tosin kuuluisien maailmallisten taiteilijoiden kanssa on paljon mukavampi tehdä kauppaa ja seurustella kuin paikallisten provinssinerojen, joista ei aina tiedä osaavatko ne edes käyttäytyä. No, nyt ne osaavat, kun EU:n tuella on niille järjestetty jopa Ulkomailla käyttäytymisen kurssi. "Small talkia" tulee virtanaan.


Mikä on taideteos?

Nykyajan (modernin aikakauden) ongelmaksi on muodostunut taidekäsitysten sekavuus ja monimutkaisuus. Yhä edelleen kysytään (ja usein ihan aiheesta): Onko tämä taidetta? Miksi jokin taide-esine on taidetta ja miksi jokin toinen aivan samanlainen ei ole. Kuten Arthur C. Danto polemisoi tunnetussa "Näkyviltä ominaisuuksiltaan erottumattomien objektien argumentissaan". Onko kuvataide ylenpalttisessa käsitteellisyydessään muuttunut pelkäksi filosofiaksi. Eikö kuva enää suorana visuaalisena kokemuksena ravitse sieluamme, kuten Hegel jo 1800-luvulla epäili. Vai onko kyseessä katsoja-kokijan vuosisadasta toiseen jatkuva ininä, että jos avaisi silmänsä niin mitä kaikkea sitä joutuisi sitten näkemään!

Hyvä esimerkki edellä kuvatusta ongelmasta on Andy Warholin 1964 taideteokseksi lanseeraama Campbellin säilyketölkki, joka oli tismalleen samanlainen kuin kaupan hyllyssä olevat tölkitkin. Institutionaalisen taideteorian mukaan näiden objektien ero on siinä, että Warholin tölkki on sijoitettu "taidemaailman" puitteissa toimivaan instituutioon, kun taas kaupan hyllyllä olevat tölkit ovat sen ulkopuolella. George Dickie kirjoittaa: "Taideteoksen asema voidaan saavuttaa pelkästään sillä, että yksikin ihminen suhtautuu artefaktiin kuten arvostamisemme kohteeksi ehdolle asetettuun objektiin."

Kuuluisassa viiden kohdan (taide)ohjelmassaan George Dickie julistaa kivipyykit, joiden varaan taidemaailmassa on hyvä tukeutua, mutta ehkä tähänkään koriin ei kannata panna kaikkia muniaan. Käsite taidemaailma on myös Danton keksintöä, näin väitetään, tuon pelvottoman taidekirjoituskäsityöläisen joka kutsui itseään pätevän kuuloisella ammattinimikkeellä "taidefilohistokritisofi". Danto kirjoittaa näin: ”Sokrates ihmetteli, mikä draaman tarkoitus enää voi olla: jos meillä on todellinen esine tai asia, mitä hyödyttää sen turha toistaminen. Tämä on monimutkainen tapa saada sellaista, mitä meillä jo on. Ja, kuten eräs hänen seuraajistaan elegantisti ilmaisi asian: Yksi näitä kirottuja asioita, joita riittää."

Taide epäonnistuu, jos sitä ei voi erottaa todellisuudesta. Mahdollinen (ja mahdoton) kritiikki kohdistuu vain taiteeseen, ei todellisuuteen.

Asia tulee vieläkin hankalammaksi kun todetaan, että se mikä taideteoksessa on taidetta on näkymätöntä. Danton sanoin: "Jonkin näkeminen taiteena vaatii jotakin, mitä silmä ei pysty erottamaan – jonkin taiteeseen liittyvän teorian tuomaa ilmapiiriä, tietoja taiteen historiasta: taidemaailmaa." Vedetäänkö tässä nyt noita avoimin mielin taidetta harrastavia retkuun niin että raikaa. Mutta myös M. Mandelbaum on korostanut taideteoksen näkymättömien osien tärkeyttä. Siis olennaisinta ja tärkeintä maalauksessa (taideteoksessa) on se, mikä on näkymättömissä ja kaikkineen kaikenlaisen ymmärtämisen ulottumattomissa!

Danton mukaan: "Taideteos sanan luokittelevassa merkityksessä on artefakti, jonka joku tai jotkut, erityisen yhteiskunnallisen instituution, taidemaailman, puolesta toimien, ovat asettaneet ehdolle arvostamisemme kohteeksi." Myöhemmin Danto on tarkistanut näkökantaansa. Kuka tahansa ei voi asettaa teosta taideteokseksi – ainoastaan taiteilija voi sen tehdä. Taiteilijaksi ei voi asettaa (olettaa) ketään eikä taiteilijaksi voi ryhtyä, täytyy vain odottaa että taiteilija ilmaantuu. Lopulta kaikenlainen taidekasvatus osoittautuu mahdottomaksi, mutta kritiikin mahdollisuudet paranevat, aavistuksen verran.

Toisaalta täytyy ottaa huomioon mahdollisuus, että on olemassa sellaisiakin taideteoksia, joita ei ehkä koskaan aseteta esille kenenkään "arvostamisen kohteeksi". Olisivatko ne institutionalistien mukaan lainkaan taidetta? Jos meille tässä kohtaa on tullut päähämme jokin mielipide tai meemi, niin heitämme sen romukoppaan. Enää me emme erehdy pitämään maalausta 'kuvana' jostakin, vaikka valokuvan häikäilemätön ja härski promiskuiteetti todellisuuden kanssa onkin sotkenut silmämme. Kuka enää uskaltaa sanoa tahraa tahraksi, kun mikä tahansa väriläiskä näyttää milloin miltäkin.


George Dickien 5 kohdan ohjelma taideteoksen hahmottamiseksi

1. Taiteilija on kuka tahansa, joka ymmärtää osallistua taideteoksen valmistamiseen.
2.  Taideteos on sellainen artefakti, jollainen on tarkoitus esitellä taidemaailman yleisölle.
3.  (Taide)yleisö koostuu ihmisistä, jotka ovat valmistautuneet ymmärtämään heille esiteltävää (taide)kohdetta.
4. Taidemaailma on kaikkien taidemaailman järjestelmien kokonaisuus. 
5. Taidemaailman järjestelmä on kehys, jonka puitteissa taiteilija esittelee taideteoksen taidemaailman yleisölle.


Mikä tässä on epäselvää. Ei mikään. Taidepuheen lisäksi on siis tämä Dickien selväsanaisesti esiin tuoma (taide)käytännön puoli. Taideteoksen ei käytännössä tarvitse olla edes taideteos, riittää kun se on taideteoksen oloinen ja näköinen. Erittäin käytännölliseksi onkin monissa kiperissä tilanteissa, joissa jollekin pitäisi antaa lahjaksi jotakin arvokasta mutta ei kuitenkaan kovin arvokasta, osoittautunut tällainen taideteoksen kaltainen korvaava esine. Sillä on kätevä leimata vaikkapa eläkkeelle lähtevä hyvä veli (ja miksei sisarkin) taiteesta vapaaksi noina arveluttavan herkkinä jouto-olon päivinä, jolloin saattaa lipsahtaa hösnäämään taiteen kanssa.

Hienoa tässä sublimaation käytössä on sekin, että mitään korjaamatonta ei pääse tapahtumaan. Turussahan (miksi aina Turussa?) kaupungin johto muutama vuosi sitten erehtyi antamaan "arvovieraalleen" lahjaksi taideteoksen kaupungin omista kokoelmista. Siitä nousi valtakunnallinen "haloo". Mutta sellaistahan saattaa tulla kenen tahansa kaupunginjohtajan mieleen (missä tahansa?), kun pitäisi antaa arvokkaalle vieraalle jotakin "arvokasta".

Tällaiseen spesiaalitehtävään tarvitaan spesiaalivälinettä, taiteennäköistä taide-esinettä, substituuttia eli "taideketta", jossa taidetta ei ole kuin lähes näkymättömänä hajusteena. Jotkut käyttävät sikarinhajua, jotkut taas sipaisevat tervaa kehyksen takanurkkaan. Tämä takaa sen että mitään yllätyksiä (turhia elämää sotkevia elämyksiä) ei tällaisen taiteen käytöstä seuraa. Se on turvallista kuin mikä, ja jopa terapeuttista; se toimii tehokkaana antioksidanttina taiteen elämyksistä (ja jopa kaikista muistakin elämyksistä ja mielenliikutuksista) vieroittamiseen. Se takaa myös hyvät markkinat taiteennäköiselle korviketaiteelle, taidekauppataiteelle, toritaiteelle. Se osaa naamioitua milloin mihinkin kaapuun tarjotakseen helpotusta loputtomaan "kehnon kaipuuseemme".

Miten hyvänsä. Jo Ovidius sanoi, että me kyllä tiedämme, mikä on hyvää, mutta valitsemme silti huonon. Tiedämmekö me?

Taiteessahan ei muuta vikaa olekaan kuin se, että se on taidetta!


Lisälukemista:
Edmund Husserl, Fenomenologian idea, Lokikirjat (1995)
Ilona Reiners, Kaipausta ja kannibalismia, WSOY (2005)
George Dickie, Estetiikka, SKS (1981)
Athur C. Danto, Taiteen nykyhetki, Taide (1991)
Franz Kafka, Erään koiran tutkimuksia, Otava (1988)

MAAILMAN SPEKTAAKKELI


Luonnos sarjaan Aerial Visions, 2009.




Kun on selvää, että ’mediastatus’ on arvoltaan äärettömästi suurempi kuin se, mitä todella kyetään tekemään, niin on vain normaalia, että tuo status on helposti siirrettävissä ja se myöntää oikeuden (kenelle tahansa) loistaa missä tahansa roolissa.
- Guy Debord (1990)

Näinä viheliäisinä aikoina on esiin astunut kokonainen teollisuudenala, joka kaikkea muuta kuin vähäpätöisellä tavalla on edistänyt sitä silkkaa typeryyttä, että taide ei muka ole eikä voikaan olla muuta kuin luonnon mitä tarkinta toistamista… Koston jumala on kuullut tämän seurakunnan rukoukset. Daquerre on heidän messiaansa!
- Charles Baudelaire (1858)



Taideteoksen äärellä on yhä tuskallisempaa olla, itse asiassa pelkkä oleminen on nykyään jo tuskallista. Tuottajan ja tuotetun välisen eron kadottua on mahdotonta sanoa kuka on katsoja ja kuka taiteilija, 'teoksen todellinen tekijä'. Ovatko asiat niin hullusti, että pelkästään taideteosta katsomalla on jo ryhtynyt luovaksi taiteilijaksi. Walter Benjamin ennusti jo 1930-luvulla, että ero tekijän ja kokijan välillä oli muuttumassa tapauskohtaiseksi, tarpeen mukaan vaihdettavaksi funktioksi. Katsojalla oli (jo silloin) täysi oikeus taiteilijan rooliin, koska hänestä oli tullut pitkälle erikoistuneessa maailmassa asiantuntija missä hyvänsä asiassa.

Ero kirjoittajan ja yleisön välillä on menettämässä perimmäistä luonnettaan. Erosta tulee pelkästään funktionaalinen. Se vaihtelee tapauksesta riippuen. Lukijasta voi milloin tahansa tulla kirjoittaja. Hänellä on oikeus kirjoittajan rooliin, koska hänestä on tullut - hyvässä ja pahassa - asiantuntija äärimmilleen erikoistuneessa työprosessissa, olkoon hänen työnsä miten vaatimatonta hyvänsä.
- Walter Benjamin (1936.)


Kuka tahansa voi olla taiteilija ja mikä tahansa voi olla taidetta, kysymys on ns. 'harmaan häpeän' alueella toimimisesta. Hän ken uskaltaa, uskaltaa paljon, toisaalta mitään ei ole hävittävissäkään. Taiteeksi riittää sekin, mikä vain näyttää taiteelta. Taiteelle ei kukaan kaipaa mitään erityistä sisältöä, riittää kun sen viereen voidaan asettaa mikä tahansa mielipide (kuin kukkalaite). Autuas näkemättömyyden (uuden onnellisuuden) aika on koittanut: kaikki on taidetta, hyvää vai huonoa, mitä sillä on väliä.

Vielä muutama vuosi sitten kysyttiin sarkastisesti, että onko meillä mitään hyvää sanottavaa taidekritiikistä. Nyt on kysyttävä, että onko meillä ylipäätään mitään sanottavaa. Eikö se kuulosta kummalliselta, kuvataidekritiikki on sentään ollut normaalia ja järkevää toimintaa aivan viimeisiin aikoihin saakka jo 150 vuoden ajan (jos sen aloitti Baudelaire) tai jopa 450 vuoden ajan (jos sen aloitti Vasari). Miten tahansa, taiteilijan oli elettävä kritiikkinsä kanssa. Mutta nykyään kuvataiteen arvottamista on enää turha etsiä sanomalehtien kulttuurisivuilta.

Kuvataiteesta kirjoittaminen on käynyt mahdottomaksi, kun näkeminen on muuttunut pelkän nimetyn 'intentionaaliseksi' näkemiseksi. Mutta onko intentionaalinen näkeminen lainkaan näkemistä, eikö se ole pelkkää 'luuloluilla' tunnistamista ja päälleliimaamista. Vasta se on nähty, mikä on nähty ensimmäisen kerran outoudessaan ja paljaudessaan, hämmentävän ei-tuttuuden häikäisyssä. Kritiikin tehtävän tulisi kummuta juuri tästä sijoiltaan avoimeksi nyrjähtäneen näkemisen oraalle pyrkivästä kokemuksesta. Sen tulisi karttaa alttiina vaanivaa nimeämistä kuin myrkkyä ja suuntautua sinnikkäästi arkihämärään raottuvan aukon aukipitoon.

Kuinka huono taideteoksen pitää olla, että sen huonous saisi meidät hätkähtämään. Me olemme antaneet maailman romahtaa maailmaa esittävään kuvaan, valokuvan litteään yksisuuntaisuuteen, appresanttien osiensa keskinkertaisuuteen, välttävään 'todellisuuteen'. Tekniikan (valokuvauksen aparaattien) myötä näkemisen ylle on langennut näkymätön varjo, joka ei johdu pelkästään valon puutteesta, vaan päinvastoin eräänlaisesta valon häiriötilasta, jumiintumisesta, 'stagnaatiosta'. Kirkas 'maailmansilmä' on sumentunut.

Jos valokuvauksen nyt sallitaan korvata taide joissakin funktioissaan, on se pian tyystin syrjäyttävä taiteen ja hävittävä sen perikatoon, kiitos sen luonnollisen liittolaisuuden, jonka valokuvaus saa kansanjoukoilta osakseen.
- Charles Baudelaire (1859)


Valokuva(konee)n ilmestyttyä maailmaan ab nihil, ei-mistään, se oli outo vieras, jonka yksisuuntainen häilähdys vaikutti kovin tutulta. Nopeasti se kasasi ylleen erilaisia ulottuvuuksia muuttumatta vähääkään perusominaisuudeltaan. Se pani katsojan muuttumaan ja vääntelemään alituisesti uusia ilmeitä sokealle linssille. Suurimman muutoksen se vaati katsojan silmältä ryhtyessään taiteeksi. Yhdessä yössä se kaappasi taiteet harsomaisen valon rei'ittämän seittinsä varjoon. Ja hyväuskoinen katsoja antoi tämän abnihilisaation tapahtua avuttomana muljahtelevien silmiensä edessä.

Se oli niin helppoa, kuvan kuvallisuus tarjosi vaivatonta maailmallista vastaavuutta, representatiivista evidenssiä. Jos se (valokuva) ei olisi ryhtynyt maailman kuvaksi, niin mikä sitten? Sitä on myöhäistä kysyä. Nyt kun se on menettämässä 'kuvallista' luotettavuuttaan digitalisoinnin myötä, niin mihin se vielä ryhtyykään? Ehkäpä se ryhtyy silkaksi todellisuudeksi, reaaliaikaiseksi kokemusmaailmaksi. Miten sitä voisi vastustaa, ei mitenkään, parasta olisi yrittää pitää silmänsä kiinni.

Liikkuvat kuvat ovat vieneet ajatuksieni paikan.
- George Duhamel (1930)


Tässä kohtaa on pakko tulla 'elävään' kuvaan, suoraan lähetykseen. Onko 'elävä kuva' kuva lainkaan? Sillä kaikki mikä on ruudun takana, olipa se kuinka suoraa ja yhtäaikaista tahansa, on edelleenkin illuusiota. Suora reaaliaikainen kokeminen on yhä jossain ulottumattomissa, välitilan vankina. Puu on yhä ulkona puutarhassa ja toinen ihminen… missä se on? Se on tietenkin toisen säihkyvän ruudun ääressä lumoutuneena nonhaptisen tilan aineettomista mahdollisuuksista – kadonneena ajallisuuden piirin ulottumattomiin.

Nyt-hetkessä väreilevä havainto (välitön kokemus) houkuttaa kurkottamaan mediaalisen 'viiveen' kuilun yli suoraan olemisen ytimeen. Kierkegaard olisi jo hypännyt Heideggerin tönäisemänä pois tuntemattomaan. Mutta se ei enää ole mahdollista. Olemme ajautuneet 'dubitatio' tilanteeseen, jossa havannoiva ymmärrys ei saa tarpeeksi evidenssiä puoleen eikä toiseen, mikä estää sekä hypyn että paikalleen jäämisen.

Epävarmuus taideteoksen edessä on ajanut taideyleisön kirpputorille ja taiteilijat tuottamaan taidetta yhä 'tyhmemmillä' välineillä. Samaan aikaan suora kokemisyhteys taideteoksiin on karannut kauas elämismaailman horisonttiin, kaatopaikan taakse. Kuvallinen (esittävä) kuva on kuin jonkin puutetta, jota se ei kuitenkaan kykene korvaamaan, koska vain tuon 'puutteen' varassa se on voinut kuvaksi ryhtyä. Kun taas maalauksessa, joka ei ole minkään kuvana, on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä jotakin, jota ei ole missään aikaisemmin nähty ja joka ei ole minkään poissaolevan korvikkeena. Tosin se vaatii näkijältään kykenemättömyyttä olla näkemättä 'tuttuja' asioita milloin missäkin väriläiskässä. Väriläiskä on vain väriläiskä.

Nyt kun valokuva on digitalisoinnin myötä hukannut etsikkoaikansa todellisuuden imitoijana, meidän ei muu auta kuin kääntyä takaisin maalaukseen päin löytääksemme tien takaisin todellisen kokemiseen. Polvet vapisten ja silmissä vielä varjojen rajoilla säkenöivä petollinen kirkkaus. Ja mitä on vastassa, pintaan sivelty värin olemattomuus, suttuiset kädet ja housunpersuksiin pyyhityt maalitahrat. Haisiko se jollekin, pellavaöljylle, hartsille, tärpätille, tervallle? Kuka muistaa vielä?

Maalarin maalaaminen on aukimaalaamista, paljastamista. Maalauksen mikään kohta ei ole appresantti, mikään ei ole minkään peittämää, väriläiskän takana ei ole mitään piilossa. Väriläiskän takana oleva läiskä ei ole edes läiskä. Maalauksella ei ole takapuolta lainkaan, se on pelkkää näkyvillä olevaa etupuolta leveydeltään ja pituudeltaan, nurkasta nurkkaan. Kaikki me tiedämme hyvästä kokemuksesta, että on olemassa sellaisia asioita, kuin mietiskely, joutokävely, puutarhanhoito, teenjuonti ja taiteet ylipäänsä, jotka paljastavat (vaikka vain hetkellisesti) maailman avoimeksi ja kristallinkirkkaaksi. Asioita, jotka saavat Deleuzen mukaan "tapahtuman pulpahtamaan esiin ja salamoimaan puhtaalla pinnalla".

Jokapäiväisissä toimissamme meidän on tultava toimeen paljon vähemmällä kirkkaudella, epämääräisten ja puutteellisten havaintojen turvin. Husserlin mukaan meidän on tyytyminen siihen, että (näkö)havainnossa on näitä kiusallisia puuttuvia takapuolisia osia, että maailmasta saatu kuva (tieto) on puolittainen. Ei auta kuin sokeasti luottaa siihen, että vastaantulijalla (ja muilla objekteilla) on nämä havainnosta puuttuvat takapuoliset osat mukanaan. Itse asiassa me olemme siitä varmoja, niin varmoja että me luotamme valokuvankin kannattelevan iljanteisessa pintakalvossaan silkkaa todellisuutta. Tämän kokemuksen myötä maailma on litistynyt niin tiiviiksi pinnaksi, ettei ole enää edes sellaista ulottuvuutta, jossa Kierkegaardin hypyn voisi suorittaa. Sellainen ei putkahtaisi mieleenkään, siloisesta liukumisesta pinnalta toiselle on tullut jo toinen luonto.

Olemisesta on tullut pelkkää oleskelua ja taiteesta näköalatonta inventaariota, pesänselvitystä. Politiikka on keinoja ilman päämäärää. Maailman karnevaali on muuttunut mediataiteeksi, ja se, mitä me tapasimme sanoa 'todellisuudeksi' on salakavalasti muuttunut ikuiseksi tosi-TV:ksi. Meillä on sitä varten sopivat ilmeet ja sopivat tokaisut. Me emme voi vaikuttaa enää yhtään mihinkään, me vain lorvailemme universaalissa spektaakkelissa nauttimassa vapaudestamme sanoa mitä tahansa mistä tahansa missä tahansa. Meemit täyttävät päämme kuin muurahaiset keon ja panevat sen uskomaan milloin mihinkin ideaan, vaikka omat silmänmunat ja korvanluut viestivät aivan muuta. 

Se että ruumiit puhuvat on tiedetty jo pitkään. 
- Deleuze (1969)


Politiikasta on tullut viihdettä, tosin tylsää viihdettä, mutta onko se sen tylsempää kuin globaalisiin mittasuhteisiin paisuneet tosi-tv-sarjat, reaaliaikaiset reality-ohjelmat. Meistä kaikista (aivan kaikista) on tullut viihdetaiteilijoita ympärivuorokautisessa spektaakkelissa. Vaikka jokaisessa makuuhuoneessa ei olekaan nettikameraa, niin kokoaikainen näkyvyys ja läpikotainen esilläolon tunne pitävät huolen esityksen jatkuvuudesta. Edes pään sisällä ei ole enää yksityisyyttä; sielukin on ajettu (tuotteistettu) sieltä pois. Heti kun oli sana 'konsumismi', meistä kaikista tuli totaalisia asiakkaita, kuluttajia. Me kulutamme kaikkea mahdollista, jopa maailmankaikkeutta. Haluamme mieluummin ei-mitään, kuin olemme kokonaan haluamatta. 

Kaikissa taiteen lajeissa on roskan tuottaminen niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin suurempaa kuin aikaisemmin. Ja näin tulee olemaan niin kauan kuin ihmiset jatkavat suhteetonta luku-, kuva-, äänimateriaalin kulutustaan.
- Aldous Huxley (1962)