tiistai 24. huhtikuuta 2018

VINTTIKAMARIPOJAT



Pilvet kerääntyvät Västerbottenin ylle. Kuva SJT 2015.



Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa – meidän elämämme, meidän onnemme.
Friedrich Nietzsche


Vielä taannoin 1980-luvulla Etelä-Pohjanmaan taiteilijat tekivät Artebotnia -projektin merkeissä aktiivisesti yhteistyötä Västerbottenin taiteilijoiden kanssa. Näyttelyitä pidettiin puolin ja toisin. Länsipohja ja Itäpohja olivat kuin yhtä ja samaa maakuntaa. Nykyään tuntuu, että maan nousu Merenkurkussa on kääntynyt laskuun, ja Länsipohja on Amerikkaakin kauempana.

Ehkä näistäkin syistä eräs suosikkikirjailijani on pitkään ollut viime vuonna edesmennyt Pohjanlahden läntisen puolen maiseman ja elämänmenon huikea kuvaaja Torgny Lindgren. Hän ehti kirjoittaa ”muistamattoman miehen” muistelmansakin Muistissa (2012), mutta sen jälkeen on ilmestynyt ainakin novelleja ja taiteilijaromaani Klingsor (2014), joka saatiin suomeksi viime vuonna.

Ensimmäistä kertaa ei Lindgren ole taiteilijaa kyydissä, sillä romaanissaan Oikea maisema (2001) hän teki hämmästyttävän matkan maisemamaalari Kirjo Lehden norsjöläiseen mielenmaisemaan. Pittoreskissa miljöössä poikkeaa myös prinssi Eugen, joka on oikea historiallinen henkilö ja suurenmoinen maalari. Kirjo Lehti oli alkujaan Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä saanut Ruotsissa tauluja kaupaksi.

Taiteilija Klingsor on näitä tyypillisiä vinttikamaripoikia, joita löytyy maakunnista kaukana suurkaupunkien melskeestä. Jokin ihmeellinen voima vetää osan noista hormonien armoilla kytevistä ihmisolioista taiteen piiriin. Klingsor äkkäsi nuoruudessaan paikallislehdestä kirjeopiston mainoksen ja ryhtyi kirjeopiskelemaan maalaustaidetta. Taiteen tie vie hänet lopulta aina Pariisiin saakka, kuten se yleensäkin vie.

Pakko myöntää, että itsekin aloitin urani Pahajoella Mäntyahon vinttikamarin ikkunasta alakuloista maisemaa aprikoiden. Kävin jopa kirjeopiston piirustuskurssin Kaisa-tädin yllyttämänä. Ehkä siinä on jotakin syvää ironiaa. Etenkin jos olisin saanut vielä nimekseni isoisä Aleksanderin ehdottaman Ensio Mäntyaho. Olisikohan sillä nimellä taulut menneet vieläkin paremmin kaupaksi.

Lindgren kirjoittaa Nietzscheä mukaillen: ”Kukaan ei uskonut että hänestä tulisi mitään erityistä. Ja halusiko kukaan sisimmässään tulla joksikin erityiseksi? Oikeastaan koskaan ei esiintynyt ajatuksia erityisyydestä, kuka pystyi mainitsemaan ainuttakaan ihmistä josta olisi tullut jotakin, mitä hän ei ollut alusta lähtien ollut?”

Kysymys kuuluukin, miten tulla siksi mitä on? Se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi, ei Klingsorille eikä meille muillekaan maalareille. Mutta taiteen avulla voi matkan varrella laajentaa merkittävästi näkemisen avaruutta ja keventää olemisen ankaruutta.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 25.4.2018


LISÄHUOMIOITA

Toki Etelä-Pohjanmaaltakin olisi löytynyt värikkäitä taiteilijakohtaloita kirjoissa kuvattaviksi, mutta jostakin kumman syystä niin ei ole käynyt. Suurin osa pohjalaisesta taiteestakin on varastoihin piilotettuna, joten sitä ei näe juuri missään. Paitsi nelimarkkaa Nelimarkka-museossa, joka on muuten mainio museo kaikin puolin. Jos se olisi Ruotsin tai Tanskan maaseudulla, siellä virtaisi väkeä solkenaan.

Lindgren antaa Västerbottenin maisemasta tarkan kuvauksen: ”Jokainen joka on joskus tutkaillut Västerbottenin karttoja tietää että ne esittävät suurin piirtein pelkkiä kuusimetsiä. Soita ja yksittäisiä vaaroja, ja yleisiä teitä ja tukkiteitä. Siinä maisemassa kukaan ei voi eksyä.” Kun Klingsor lopulta palaa takaisin kotimaakuntaansa ”vadelmat Storvikstjärnin suon laidalla kukkivat kerta kaikkiaan ylenpalttisesti”.

Eräänä yöpuhteena Klingsorin tuvassa valmistuu se lopullinen maalaus, joka ei esitä mitään muuta kuin itseään. Me olimme ainoat, jotka sen todella näimme. ”Kaikki muut näkivät jotain muuta tai eivät mitään.”

Ja niinpä taulu oli nyt Klingsorin keittiössä. Ja hän selitti meille että se oli tavallaan antanut uuden suunnan myös hänen elämälleen, tyhjyyden ja autiuden ja turhuuden.” ”Ja Klingsor sanoi tyynesti ja hiljaa: Minä en maalaa enää koskaan.”


Nusquam est qui ubique est.
(Joka on kaikkialla ei ole missään.)
Seneca


Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor, suom. Liisa Ryömä, Tammi 2017.


keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

KUN ABSTRAKTI TAIDE SAAPUI PAHAJOELLE



Kirjoittajan nimeämättömiä öljymaalauksia 1960-luvun alkupuolelta. Kuva SJT.


Kuitenkin epäilen usein, edistymmekö ollenkaan. Lapsuudessani elämä poikkesi monessa suhteessa nykyisestä, olimme hitaampia mutta kuitenkin tulimme hyvin toimeen ja olimme onnellisia,
A. I. Routio: Minne menet, kuvataide? (1966)

Oli helteinen sunnuntai, istuimme puutarhassa ja joimme raparperimehua. Äiti oli pukeutunut mekkoon, jossa oli vaaleansinisellä pohjalla päivänkakkaroita. Isä oli ajanut partansa ja sonnustautunut samettihousuihin ja kalvenneeseen puuvillapaitaan, joka oli kokenut kaikki Laatokan myrskyt. Hänellä ei tainnut sen juhlavampia asusteita ollakaan. Sen sijaan isoisällä oli hyväkuntoinen liituraitapuku, jossa hän oli käyskennellyt Viipurin toreilla ja Terijoen kultahiekkaisilla rannoilla. Ne kesät eivät palaa milloinkaan, hän saattoi tällaisena päivänä tokaista. Muutoin hän ei haikaillut menneitten perään.

Se kesä oli monella tavoin erityinen. Tavan mukaan kaikki muut kylän lapset oli lähetetty kesäleirille. Olin itsekin ollut jo menossa linja-autoasemalle, mutta palasin eväsreppuineni takaisin kotiin. Se tiesi kotikutoisen idiootin leimaa – olin miehenalku joka ei uskaltanut mennä minnekään. Pakenin kirjoineni vinttikamarin hiljaisuuteen; varsinkin sadepäivinä siellä oli suurenmoiset ropinat. Eräässä Outsiderin seikkailussa kiinalaiset kiduttajat vetivät Pekka Lipposelta hampaat pois ja porasi ruuvinaulat tyhjiin reikiin uusiksi syömävälineiksi. Se näky vaivasi minua pitkään.

Sinä kesänä isä tilasi postimyynnistä levysoittimen. Soittimen mukana tuli pino jazzlevyjä, joita me soitimme yhä uudestaan kesäisinä viikonloppuina. Lähes lentokyvytön varis oli jäänyt pihapiiriin alioksi, se pateerasi kannonnokassa ja raakkui kilpaa levysoittimen kanssa. Laiska kissa makoili pihan toisella puolella, se oli myöntynyt epämääräiseen sopimukseen ja jahtasi varista vain silloin kun kukaan ei nähnyt. Silmäkulmastaan se näki äidin ja porraspielessä seisovan pitkävartisen luudan, sitä yhdistelmää oli syytä pelätä. Myös luonnevikainen kukko jahtasi kissaa, joten se joutui alituisesti olemaan varuillaan.

Sinä kesänä raparperit kasvoivat niin korkeiksi, että niiden lehtien alla saattoi pitää sadetta. Raparperien varret olivat kuin punaisia halkoja. Maisa-tädin valmistamaa rapaperihyväkästä syötiin lähes joka ilta voissa paahdettujen kaurahiutaleiden kera. Sinä kesänä Maisa-täti vietti viimeisen lomansa meidän talossa; hän oli päättänyt mennä syksyllä naimisiin. Hän ei ollut niin pitelemättömän iloinen kuin aikaisempina kesinä. Hän saattoi toisinaan käyskennellä omiin ajatuksiinsa vaipuneena pitkin rantapolkua, mikä oli täysin omituista.


Sinä kesänä isoisä alkoi jälleen kerran kirjoittaa muistelmiaan. Vintin ikkunasta kantautui kirjoituskoneen naputusta jo varhain aamusta. Mutta usein joku naapurin ukko poikkesi tupakalle tai viinaryypyn toivossa, joten isoisän kirjahanke keskeytyi vähän väliä. Kauniit kesäpäivät kuluivat puutarhassa tarinoidessa. Toisinaan isoisä sortui kertomaan etukäteen, mitä hän aikoi kirjoittaa. Hän laverteli päivät pitkät seikkailuistaan, jotka tulisivat puhkaisemaan valtatien paperin valkoiseen erämaahan. Mutta yön hiljaisina tunteina kynä lojui vaitonaisena pöydän kulmalla.


Kesäisen sunnuntaipäivän viettoa Pahajoella 1968 ja n. 1958. Kuvaajat tuntemattomia.

Sinä kesänä esittelin piha-aitassa ensimmäiset ei-esittävät maalaukseni. Olin maalannut jo muutamia vuosia, mutta abstrakteja maalauksia en ollut nähnyt kuin kuvissa. Kokonaan abstraktin maalauksen maalaaminen tuntui yhtä vaikealta kuin reiän maalaaminen ilman reikää ympäröivää käsinkosketeltavaa todellisuutta. Olimme isoisän kanssa ongelmaa pohtineet. Näkeminen suuntautuu aina johonkin esineeseen tai olioon. Emme kerta kaikkiaan osaa nähdä muuta kuin ”jotakin” – reiästäkin näemme vain reiän reunat. Mutta abstraktin maalarin tehtävänä on nimenomaan sukeltaa tuohon ei-minkään näkemisen tyhjyyteen.

Sinä kesänä tehtäviini kuului mennä isoäidin kanssa iltalypsylle rantaniitylle huiskimaan koivunoksalla kärpäsiä lehmän kupeista. Seurasimme Mooses-kissan kanssa isoäitiä työntäen maitokärryjä, kissa lämpimän maitohörpyn toivossa ja minä vain siksi, että maailma nyt vain sattui sillä tavoin maailmoimaan. Ulpukka – se oli lehmän nimi – osasi itsekin huiskia kärpäsiä muhkealla hännällään, joka oli kuin suuri pensseli. Mutta millaisen maalauksen sellaisella mutlarilla saisikaan maalattua?

Seuraavana aamuna esittelin idean isoisälle, joka innostui heti päästyään näin eroon kiusallisesta kirjoituspuuhastaan. Hain vintiltä pari suurta pahviarkkia ja isoisä kävi nappaamassa isän varastosta muutaman maalipurkin. Sitten lähdimme niitylle etsimään Ulpukkaa. Kotvan huhuilun jälkeen se jolkotti leppäpusikosta meitä kohti sarvet ojossa kuin hyökkäysvaunu. Isoisä heitti sille sylillisen nauriinnaatteja purtavaksi.

Pidin pahviarkkia sopivalla hollilla ja isoisä kastoi lehmän häntää maalipurkkiin. Sitten varroimme. Häntä teki ensin hitaan kaarevan liikkeen ilmassa, se oli maalista oudon raskas. Ulpukka vilkaisi itsekin, että mikä häntää vaivaa, mutta sitten se huitaisi kunnolla. Osa maalista lätsähti isoisän ryntäillä ja osa minun naamaani, mutta suurin osa siitä levisi pitkin lehmän kylkeä. Pahviarkilla oli vain muutama pisara.

Virittäydyimme uuteen yritykseen. Kohotin pahvia ja yritin pitää pääni piilossa. Lehmä sivalsi hännällään pitkin pahvia, mutta huitaisi sitten äkisti toiseen suuntaan ja lennätti isoisän selälleen ojaan. Ulpukka oli saanut sessiosta tarpeekseen ja lähti puolijuoksua kohti rantapusikkoa. Hiivimme isoisän kanssa saunaan pesulla ja yritimme palauttaa edes jotakin siihen alkuperäiseen olotilaan, missä vielä aamupäivällä oli oltu. Isoisä mutisi jotakin uuden taiteen vaarallisuudesta.

Illalla menin jälleen isoäidin kanssa lypsylle kuin Sysifos ikään – ikuisesti lehmän nänneihin kytkettynä. Isoäiti ihmetteli ensin lehmän väritystä, mutta kun kärpäsetkin karttoivat kirjavia kylkiä, jatkoi hän omaa puheenpölinäänsä sen kummemmin maailman kummallisuuksia ihmettelemättä: ”Se on tää meiän Ulpukka törräyttänt perseinsä semmosee pehkoon, ettei ies hyttyset mokomaan kose, mitä lienöö siitepöllyy ja haiseeki tömäkäst ko terpentiini.” Kissa hurahti kehräämään, se arvasi että tänään maitoa oli luvassa tavallista suurempi annos.

Ne kesät menivät kuin unta vain. Kotimaisissa lehdissäkin oli alkanut ilmestyä pilakuvia abstraktista taiteesta. A. I. Routio kirjoitti tunnetun pamfletin Minne menet, kuvataide? Pahaa puhetta uusista ismeistä (WSOY 1966). Vähitellen pääsin lehmännänneistä eroon ja muutin Helsinkiin. Ensimmäinen oma näyttelyni abstrakteista maalauksista oli Kluuvin Galleriassa 1973. Siihen mennessä myös kriitikko Routio oli laajentanut näkemystään ja onnistui kehumaan kohtuullisen tyylikkäästi näyttelyni Uudessa Suomessa. Sen jälkeen hän kävi varsin ahkerasti näyttelyissäni. Näkymätön oli tekeytynyt näkyväksi – se oli lähes ihmeen kaltaista.

Kysymys on siis taiteesta, tästä miellyttävästä ylellisyydestä, jonka harjoittamiseen tai vakavaan harrastamiseen vastaanottajina meillä on varaa vasta sitten kun muut ja tärkeämmät asiat on hoidettu. Toisin sanoen: tuskin koskaan.
A. I. Routio: Minne menet, kuvataide? (1966)


LISÄHUOMIOITA:

Jotakin muuta etsiessäni löysin vintiltä tuon oheisen tekstin. Se on kirjoitettu joskus 1970-luvulla jotakin julkaisua varten, ehkä Alavuden jouluun, Viiskuntaan tai johonkin muuhun. Suurin osa menneistä tapahtumista on jo unohtunut tai muuttunut fiktioiksi, miten lienee tämänkin laita.

Noihin aikoihin abstrakti kuva aiheutti ihmisille päänvaivaa, se oli kaikenlaisen arkikokemuksen tuolla puolen. Jotkut halusivat ymmärtää esittämättömiin elementteihin kätketyn salatun kielen ja toiset taas torjuivat abstraktin taiteen silkkana huijauksena. Kaiken sortin selittäjiä ilmaantui myös kuin puskista.

Tietä abstraktin teoksen kokemiseen helpotettiin termillä abstrahoida. Näin luotiin mielikuva, että abstrakti teos ei ole mitään muuta kuin todellisuudesta siivilöity näkemys, jossa yhä olivat läsnä tutut todellisuudesta poimitut tosiasiat vaikkakin enemmän tai vähemmän tunnistamattomiksi abstrahoituina. Olin saanut joululahjaksi juuri ilmestyneen B. W. Jaxtheimerin Suuren piirustus- ja maalauskirjan (WSOY 1961), joka oli suunnattu laajalle harrastajakunnalle. Mutta abstraktin taiteen suhteen kirjan tekijä oli täysin pihalla, vaikka antoikin vinkkejä ”abstrahoimiseen”.

Pihalla olivat monet asiantuntijatkin. Helli-tädille tuli jokin amerikkalainen lehti, jossa kerrottiin, että tätä uutta taidetta olivat maalanneet jo apinatkin, eikä edes taiteen parhaimmat asiantuntijat olleet osanneet erottaa apinoiden töherryksiä kuuluisien nykytaiteilijoiden teoksista. Sellaiselle uutiselle kelpasi nauraa. Samassa lehdessä oli artikkeli abstraktin taiteen pääpukarista Jackson Pollockista, joka roiski väriä ympäri kangasta kuin mielipuoli. Ei ihmekään, että hän oli humalapäissään kuollut auto-onnettomuudessa.

Varminta oli palata vanhojen jäärien pariin. Wittgensteinin mukaan sellainen kuva, joka ei viittaa itsensä ulkopuolelle ei ole kuva lainkaan, vaan olio (tosiasia) itse. Abstrakti maalaustaide on juuri sellaista hyvää tekevää taidetta, jolla ei ole ulkokohtaisia merkityksiä eikä viittauskohteita. Näin se avaa kokijalleen aivan uudenlaisen näkemisen maailman ja antaa mahdollisuuden ”meditatiiviseen havaintokokemukseen”. Juuri sellaista taidetta me tarvitsimme. Toki taidetta tehtiin edelleenkin esittävään aistimaailmaan viittaavista aineksista ja elementeistä, mutta silloin oli vaarana ryhtyä tarinoimaan ja kasvattamaan merkitysten romuvarastoa, joka jo ennestäänkin oli täyteen sullottu.

Clive Bell on jo varhain 1920-luvulla – modernin ytimessä – taittanut peistä formalismin puolesta ja linjannut, että esittävänkin taideteos voi olla hyvää taidetta, mutta vain niistä samoista syistä kuin abstrakti teos. Bell vertaa taideteosta ruusuun; molemmat ovat kauniita sellaisina kuin ovat, ei siksi että ne esittäisivät olevansa jotakin muuta. Sitä paitsi ”mikä tahansa voi tuoda mieleen mitä tahansa”, kuten Oski Kalte on oivallisesti lohkaissut.

We all agree now - by 'we' I mean intelligent people under sixty - that a work of art is like a rose. A rose is not beautiful because it is like something else. Neither is a work of art. Roses and works of art are beautiful in themselves.
Clive Bell


Tekstin lopun sinisilmäinen veto kuulostaa turhan hurmoshenkiseltä: ”Näkymätön oli tekeytynyt näkyväksi – se oli lähes ihmeen kaltaista.” Nykyään se kaikki, mikä silloin oli näkyväksi ryhtynyt, on jälleen turvallisesti ja luultavasti lopullisesti näkymätöntä. No, ehkä jossakin keikkuu vielä muutama vanha kääkkä sinnittelemässä näkemisen vaivassa. Taiteen ylellisyyteen meillä on varaa vasta sitten kun tärkeämmät asiat on hoidettu. ”Toisin sanoen: tuskin koskaan”, kuten A. I. Routio huomauttaa. Tämä pitää paikkansa, mutta kyse ei ole taloudellisen vaan henkisen pääoman puutteesta.

Näkemisen tavassani oli mukana vapaaehtoista sokeutta, olin äkkiä vakuuttunut, ettei näkö auttanut niinkään näkemään vaan oli pikemminkin kätkemisprosessi.
Paul Virilio


Ps.

Clive Bellin muuten tyylipuhtaassa suorituksessa kaihertaa tuo, ”by 'we' I mean intelligent people under sixty”. Mitä hittoa hän sillä tarkoittaa!


Jutussa mainitut äänilevyt löytyivät viime kesänä Pahajoelta vinttikomerosta. Pahvilaatikollinen sekalaisia EP- ja singlelevyjä – ja lähes kaikki ovat vielä soittokunnossa.


Isoisä Aleksander ja isoäiti Maria verstaan ovella 1950-luvun alussa. Kuvan metatiedot kadonneet.
 

perjantai 16. maaliskuuta 2018

TALO – JA YKSI KARMEA PAINAJAINEN



Maaliskuisessa päivänpaisteessa risupartojen talolla antama nimi ”Angstila” on kaikkea muuta kuin osuva. Ylhäällä päädyssä on ikkuna salaperäiseen vinttihuoneeseen, jonne sisäänkäyntiä ei talosta löydy lainkaan. Kuva SJT.

Life is a bridge, pass over it, don't build the house.


Pitkään noudatin tuota niin monien mestareiden sanomaksi arveltua neuvoa, kunnes tajusin sen syvän sidoksen niin kulttuuriin kuin olosuhteisiinkin. Vaikea on kuvitella minkään sortin mestaria meditoimaan lumisen kuusipuun katveeseen, kun ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Vielä vaikeampaa on kuvitella tuollaisen kepeän tokaisun irtoavan siniksi kylmettyneiltä huulilta. Lämpimän sisätilan kutsu käy tuossa tilanteessa lopulta ylivoimaiseksi. Olkoon elämä silta, mutta näillä leveyspiireillä taloksi käyminen on vähintäänkin kätevää ja mukavaa.

Kuten sanottu, pitkään vaelsin paikasta toiseen asuen ja työskennellen milloin minkäkinlaisissa loukoissa. Jotkut noista loukoista olivat palatsin kaltaisia ja toiset taas lähes asumattomiksi kelpaamattomia lääviä. Tuotantoa kuitenkin karttui ja siinä ohessa kerääntyi muutakin tavaraa, jota oli niin esillä kuin käsilläkin. Konkreettisten asioiden – kuten maalauksien – kanssa työskentelevälle kertyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta materiaalia teosten toteuttamista ja ideointia varten. Taiteilijan työ ei ole niin vapaata kuin olin joskus nuoruudessani kuvitellut, päinvastoin kaiken muun säätämisen ohella se on jatkuvaa varaston ylläpitoa.

Olin Roomassa työskentelemässä kun kuulin, että olin saanut kotimaassa häädön asunnostani ja työhuoneestani – kaikki tavarani oli viety johonkin pommisuojaan. Noina aikoina Italiasta puhelut tilattiin suomeen, joten puhelu saattoi tulla sinä päivänä tai jonakin muuna päivänä. Moneen kuukauteen ei ollut mahdollisuutta saada selvyyttä maallisen omaisuuteni kohtalosta. Jo toisen kerran jouduin etsimään tavaroitani pommisuojasta. Tavaran suhteen Mestari oli kyllä oikeassa; sen puolesta ei kannattanut suurta murhetta kantaa. Mutta siinä häätötunnelmissa tulin kuitenkin johtopäätökseen, että oli hankittava oma talo.

Ei vieraita vuosikausiin,
vanha kissakin jo kuollut.
Ei suuria suunnitelmia,
kunhan nappaan näkymän
havainnon sumeaan silmään.
Iltapäivällä otan lasillisen viiniä,
leikkaan leivän ja keitän teen.
Illalla juon koko pullollisen.
(1999)


Paljon ehti tapahtua muutosten virrassa ennen kuin ajatus talosta konkretisoitui. Työskentelin välillä Tanskassa ja Ruotsissa ja missä milloinkin. Taloudellinen tilannekin oli saatava kuntoon – vanhat velat ja ulosotot oli maksettava ennen kuin uutta lainaa oli mahdollista hakea. Kopernikaanisen kumouksen väitettiin olleen suurin kumous historiallisena aikana, se oli esineellistänyt maapallon avaruudessa kiitäväksi kiveksi muiden kivien joukkoon. Se oli myös perussyy siihen, että maailmasta oli tullut tavara ja tavaranvaihdon väline. Kaikki muut syyt olivat tekosyitä.

Syksyllä 1995 vastoin Mestarin neuvoa ostin vanhan osuuskaupan Hallilan kaupunginosasta. Talossa oli jo valmiiksi vuokralaisiakin, pari vanhaa mummoa ja vesijohtoliike Huber. Ryhdyin oitis talonmiehenä hoitamaan talon asioita ja perimään vuokria. Yläkerran vinttihuoneisto – runoilijan kammio – oli vapaana, joten muutin sinne. Sieltä näkyi vain kuhmuraisia puunrunkoja ja taivasta. Näkymä pelkisti mielikuvissani koko ympäristön valosta riehaantuneeseen kuvaan, joka avautui kohti avaruuksia fantasmagorisesti värähdellen. Pimeyden tullen näkymä kiteytyi kuin kaiken olevaisen ytimeksi.

Kuu, sama vanha pieru,
öisen taivaan pilvet
ja puiden mustat siluetit
niin kuin ne ovat.

Vinttikomeron ovi
avautuu parahtaen – sen
hyllyillä lojuu viikattuna
vanhoja kuunsäteitä.
(2005)


Eräänä päivänä katsellessani vintin ikkunasta taivaan pilviä, päätin antaa Huberille häädön. Jo pelkästään sellaisen voimaannuttavan elämyksen takia kannatti hankkia talo.
Risupartaiset ja holkkipolviset taiteilijaystävät kävivät soimaamassa kapitalistiksi. Kovin vähästä muuttui status – ei tarvinnut kuin keikahtaa ojasta allikkoon. Myöhemmin otin harmikseni pari risupartaa (ja yhden kukkahatun) vuokralaisiksikin. Jo seuraavan kesänä ne istuskelivat kaljoittelemassa puutarhan katoksessa ja uhosivat ostavansa – kun se iso apuraha kolahtaa – koko talon. ”Kyllä sitten nauru maistuu, kun annetaan vuokraisännälle häätö.”

Mierolle lähdön päivää ja mitä tahansa kannatti odotella omassa talossa ja omassa puutarhassa. Sieltä ei niin vain ketään häädetäkään. Elämä on sellaista, todettiin yhteen ääneen, vaan eihän se sellaista ole – ei koskaan. Näyttelykeikkoja riitti edelleenkin: Lontoo, Reykjavik, Kööpenhamina, Silkeborg, Madrid, Budapest, Hampuri, Munka-Ljungby ja mitä lieneekään. Järjestötoimintakin vei aikaa, samoin näyttelyiden jurytykset ja kuratoinnit. Siinä ohessa kirjoitin vielä taidekritiikkejä, valokuvasin ja taitoin kirjoja. Ja helkkari soikoon, kaiken lisäksi vielä maalasin – sehän se vasta aikaa veikin.

Velat ja ulosotot tulivat maksettua ja mierolle lähtö viivästyi. Uusi taide jumittui yhä sumeammin kuvalliseen kuvaan ja unohti kumouksellisen luonteensa. Näyttelyt kävivät vuosi vuodelta tylsemmiksi – näkemisen ja kokemisen juhlat ajat olivat lopullisesti ohi. Vähitellen maailma ympärillä hiljeni – talossa asuvalle ei ole muuta paikkaa mihin päänsä kallistaisi kuin talo. Sellainen olio ei saa apurahoja eikä muitakaan etuisuuksia. On vain erilaisia maksuja, kuten vaikkapa kiinteistövero, jolla ei saa muuta kuin talvisin kinoksen pihatielle estämään talosta poistumisen. Se on kai sitä kuntatason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan.

Nojaan porraskaiteeseen
ja kuuntelen tuulen suhinaa.
Yhä vain aurinko putoaa metsään
ja yhä vain ikuisiksi ajoiksi vaiennut
ääneen lausumaton yskii ja rykii
kuin kouristuksen kourissa.
Yksin istun tukka harmaantuen
tyhjässä talossani vartoen
kello kymmenen uutisia.
Lamppu sirittää kuin sirkka,
sen alla olisi jotakin luettavaa,
mutta en jaksa katsoa mitä.
Opiskelen sellaisuutta, muka.
(1999)


Aloin vähitellen suhtautua taloon taideteoksena, kuin suurena kolmiulotteisena maalauksena. Olin asettunut taloon kuin maalaukseen, astunut sen sisään ja ryhtynyt töihin. Maalaus konkreettisena esineenä on kuin talo, sekin vaatii hyvät perustukset ja rakennelmat, kiilakehykset, kankaan pingotuksen ja pohjustuksen. Maalausprosessi on kuin asumaan ryhtymistä, tilojen dynaamista järjestelyä, valaistuksen ja värityksen säätämistä. Lopuksi se vaatii kehykset ympärilleen seisoakseen erillisenä yksikkönä tienoon laidalla vasten tulenkarvaisena hehkuvaa taivaanrantaa. Mestarin sanoin (asioiden) näkemisestä oli tullut absoluuttinen välttämättömyys.

Oli päivänselvää, että maalaus maalauksena oli menossa kohti meditatiivista ilmentymistä tarinankerronnan ja laskelmoivan tiedostuksen tuolle puolen. Olin kirjoittanut eräässä runossa, että sellaisessa kaukaisuudessa ei mahdu enää edes seisomaan. Mutta se oli pelkkää runollista propagandaa. Päin vastoin siellä on kaikki tilat, kokonainen avaruus – niin Rilken sisäavaruus kuin Proustin sisäiset puutarhat. Maalaus on kaikkien äänien hiljaisuutta, sillä ei ole mitään sanottavaa kenellekään, se on kuin talo maailmassa – se näyttäytyy niille jotka sen näkevät. Kun taas maalari niistetään hitaasti hivuttaen olemattomaksi ja näkymättömäksi. Ja lopulta se on mykkä kuin kivi.

Kuljen päivittäin imaginaarisessa
puutarhassani – nuuhkaisen meiramia,
ihailen mustaseljan runsaita kukintoja
ja leikkaan aroniat maan tasalle.
Jälleen kerran ilta hämärtyy
ja vähä vähältä esineet menettävät
tavanomaisen painonsa.
Olen kuin mykkä kivi, jota taivaan
tähdet ja yön mittaamattomat
etäisyydet saartavat.
(2007)


Talolla on oma kohtalonsa ja oma tahtonsa, kuten on maalauksellakin. Menee vuosia ennen kuin taideteokset, kirjat, äänilevyt ja muut tavarat löytävät luontevat paikkansa. Talo myös karsastaa uutta tulijaa ja hankaloittaa elämää parhaansa mukaan. Pääsulakkeet palavat toistuvasti ilman mitään järjellistä syytä tai ränni putoaa päähän pelkkää ilkeyttään. Monia vuosia ihmettelin talon pihan puoleisessa päädyssä korkealla olevaa ikkunaa. Millaiseen tilaan se loi ja luo valoaan? Yläkertaan johtavasta portaikosta tai mistään muualtakaan sinne ei ole sisäänkäyntiä. Tontutko siellä asustavat? Vai onko siellä se kauppiaan kätkemä aarre? Lopulta tuli hankittua tarpeeksi pitkät tikkaat, joiden avulla onnistuin ikkunan kautta vilkaisemaan tuota perin outoa vinttihuonetta.

Vastoinkäymiset nousevat tyhjästä kuin arka tuuli aamunkajon jälkeen. Tulee vesivahinko, viemäritukos, peltikatto vuotaa, saunan kaakeliseinä romahtaa ja lämmitysjärjestelmä tekee lakon pakkasen paukuttaessa nurkkalautoja. On käännyttävä vakuutusyhtiön puoleen ennen kuin saapuvat asianomaiset tahot työmiehineen, kaivinkoneineen ja sorakuormineen. Lopulta talo hyväksyy uuden asukkaansa ja suostuu tarjoamaan suojaa ja turvapaikan maailman murheita vastaan. Auliisti se tarjoaa myös tilat asumisen kätkeytymiseen ja luovaan työskentelyyn. Ja mikä tärkeintä, talo antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa, kuten Mestari huomauttaa mustaseljapuun varjosta.

Murhe lehahti pihaan,
istui koivunoksalle, räpiköi
räystään alla ja mittaili vanhaa
kiviaitaa, vaan ei löytänyt
sopivaa pesäkoloa.
(2015)


Eräänä päivänä sain kutsun opetusministeriöstä tärkeään tilaisuuteen. Hieman kyllä ihmettelin kun kirjekuoressa nimeni yläpuolella oli titteliksi merkattu ”Kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla palkitsematon taiteilijamitättömyys”. Ajattelin, että ehkä se oli sellaista valtiotason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan. Juna kiisi halki maiseman ja olin perillä jo hyvissä ajoin. Kuuntelin hartaan näköisenä suuren salin perällä kun viereeni työntynyt pitkänhuiskea ministeriön virkamies kuiskutteli korvaani:

Suomessa on hyvä asua ja nauttia kohtuuden ja tasapuolisuuden ilmapiiristä. Meillä Suomessa kaikki on kohtuullista ja kaikki saavat ansionsa ja mittansa mukaan. Miten se toisin voisi ollakaan. Sinäkin olet juuri saanut taiteilijaeläkkeen ja onnittelukortinkin siltä opetusministeriltä, joka kättä vatkaten sen jo ajat sitten lupasi sinulle ja kaikille muillekin 5-vuotisen apurahan saaneille, kunhan vain muistat pysyä oikeassa puolueessa. Kelpaa tällaisessa maassa taidetta tehdä tai olla vaikka tekemättä.


Tuollaisen karmean unen näin eräänä yönä talon vintillä nukkuessani. Niiltä seisomilta tein jo lähtöä konjakkipulloa ostamaan. Miten se muutenkaan voisi olla. Mutta eihän se totta ollut. Unen ja valveen rajamailla on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Taidemaailma ja puoluepoliittinen todellisuus eivät hevin kohtaa minkäänlaisessa järjellisessä ulottuvuudessa. Poliittiselle establishmentille taidemaailma on turha ja tarpeeton kummajainen – se kaivetaan esille vain juhlapuheissa ja vaalipropagandassa. Karmean apuraha- ja taiteilijaeläkeruletin puitteissa ylläpidetään alituista koston kierrettä. Näennäiset taidepolitiikan uudistukset ovat johtaneet maailmaan, joka on kadottanut antiikin hyveistä niin tasapuolisuuden kuin kohtuudenkin.

Oikea todellinen elämä on karannut kauas horisonttiin – ani harvat siitä enää edes unta näkevät. Jo antiikin aikana yhteisön (poliksen) koettiin jakautuvan luonnollisesti rikkaisiin ja köyhiin, niihin joilla oli poliittinen puhe ja niihin joilla sitä ei ollut. Yhä nykyään tuo antiikin hyväksi havaittu käytäntö on politiikan johtotähtenä. Kuinka muutenkaan voisi olla. Poikkeustilasta on tullut sääntö, sanoo Mestari, ne tahot (puolueet, järjestöt) jotka ajavat jotakin asiaa (epäkohtaa) ovat ilman epäilyksen häivääkään valmiit tekemään myös kaikkensa, että asiat pysyvät juuri sellaisina kuin ne ovat. Kuinkas muuten.



Työskentely- ja näyttelytiloja. Kuvat SJT.



Kukaan ei koskaan näe unta sellaisesta maailmasta, eikä kukaan koskaan herää sellaiseen todellisuuteen. Sotien jälkeen isät ja äidit panivat parastaan ja kasvattivat työvoimaa jällenrakennuksen ja kasvun ihmeen tarpeisiin. Nyt nuo suuret ikäluokat ovat suuri rasite, josta pitäisi päästä nopeasti eroon – mutta miten. Taiteilijaeläkkeitten määrä on vakio tai niin nyt vain on sovittu – niitä kutsutaankin ylimääräisiksi, ei niistä riitä edes kaikille ”ansioituneille”. Sitä paitsi päätökset heiluvat poliittisten mielipiteiden tuulessa – ei sellaisessa pelissä kukaan ole tarpeeksi ansioitunut. Mutta ei hätää, ruletti pyörii – ja aika tekee tehtävänsä.

Taiteilijan vapaus – muut ihmiset eivät vapaudella mitään teekään – voi toteutua vain asettumalla työskentelemään poliksen ja sen instituutioiden ulkopuolelle. Mutta järjestelmän vankila – panoptikon – on sillä tavoin rakennettu, että se ei ole mahdollista. Historian ja järjestelmän langettamasta roolista (tuomiosta) ei ole muuta pakotietä kuin taide – ja sekin on silkkaa illuusiota. Poliksen vallitseva puhe pitää yksilön vallassaan kuin hypnoosi – oudot sanat ja puheenparret tulvivat suustani, vaikka lähes epäinhimillisin ponnistuksin yritän jotakin muuta sanoa. Sumun tavoin kaiken peittävä puheen pölinä on nostettu suureen arvoon. Olemme hukkuneet alituiseen molotukseen, siitä huolimatta sitä halutaan lisää radioon, televisioon ja kaikkialle. Puhun, olen olemassa. Lörpöttelyni rajat ovat maailmani rajat.

Lyijynsinisenä kaartuu taivas.
Aurinko helottaa täydeltä terältä
kunnes paiskautuu horisontissa
ryskyen metsän vehreyteen.
Illan mittaan ilmaantuvat pilvet.
Tuulenpuuskat takovat ikkunoita
ja paukuttavat kattopeltejä.
Välillä on aivan tyyntä.
(1999)


Herättyäni ei painajaisesta ole jäljellä muuta kuin jääkylmä otsa ja kuumottavat korvat. Elämähän on unta, onneksi – heräämistä yhdestä unesta toiseen. Aamu ei ole vielä valjennut, katulamppujen kajo heijastaa seinille oksien ryteikön. Vedän housut jalkaani ja villapaidan ylleni ja palaan talon muodostamiin käytäntöihin. Keitän teetä ja paistan kikhernejauhomunakkaan. Avaan radion ja kuuntelen uutiset. Taidemaailmassa on tunnistettu simulakrumi – aito kopio – jolla ei ole rasitteenaan originaalin taakkaa. Mitä siitä pitäisi sanoa, että lopultakin on löydetty jotakin aidosti aitoa. Helvetti soikoon, aivan sama.

Kierrän kellarissa pannuhuoneen ja tiedostamattoman pakolinjoja ylläpitävän hiukkaskiihdyttimen. Katselen kellariklubin seiniä, joilla roikkuu vielä viimevuotiseen ”Avoimien ovien” -tapahtumaan ripustettuja teoksia. Siirrän muutaman maalauksen nojaamaan seinää uutta kesää ja uutta näyttelyripustusta silmällä pitäen. Talven aikana lattialle on ilmestynyt tyhjiä pahvilaatikoita, listanpätkiä ja sahanpurua. Nousen portaat työhuoneeseen, avaan tietokoneen ja nostan maalaustelineeseen uuden kankaan. Aloitan äärimmäisen hitaan meditatiivisen matkan läpi imaginaaristen tilojen kohti vinttikammion ikkunoista tulvivaa tiedostuksen valoa.

Mielikuvitus rakentaa seinät ja talon vaikka varjoista, toteaa Mestari, kun taas mielenkykynsä piteille kadottaneelle paksuimmatkaan muurit eivät suo turvapaikkaa. Maailma on maailmallistanut tiedostuksemme irti alkuperäisestä kosmisesta yhteydestä ja tehnyt meistä kaikkeuden taloon kelpaamattomia vaeltajia ja levottomia tien etsijöitä. Jos ja kun oleminen löytää vähäisenkin suojan, alkaa luova ajattelu viritä heti ja tehdä työtään tuhansine esiin ryöppyävine kuvineen. Turhaa on etsiä kotipaikkaa kaukaisuuksiin pakenevasta taivaanrannasta.

Mestari (Laozi)

Muutin tähän taloon
parikymmentä vuotta sitten
eräänä vähälumisena talvena.
Keväällä, auringon paistaessa
jo pälviin, ilmestyi rapulle
iso harmaa kissa.
Siinä se istui päivittäin
ja katseli hiljaista kylänraittia.
Toisinaan istahdin sen viereen
ja puhuin sille niin kuin
kissalle puhutaan.
Elämä oli verkkaista ja
tapahtumaköyhää, vain
naapurin mummo saattoi
sujahtaa rollaattorilla ohi.
Täällä eletään vaarallisesti,
sanoin kissalle, kissa nyökkäsi.
Yhtäkkiä kissa katosi,
häipyi kaukaisille vuorille,
ikään kuin se olisi saanut
kaiken sanotuksi.
(2015)


Talossa harjoitetaan myös julkaisutoimintaa:
Juha Ilvas – Tellervo Lahti: Maalattu maailma – Painted World, Non Art Books 2009.

Talossa on AVOIMET OVET – OPEN DOORS 70/50 -tapahtuma 9.–10.6.2018



Talossa työskentelee myös vierailevia taiteilijoita. Kuvat SJT.



keskiviikko 14. helmikuuta 2018

TAITEEN KAPINA JA KUMOUS / PAKO SISÄISESTÄ PUUTARHASTA



Jotkut muistavat minut runoilijana, jotkut maalarina. / Nimeni ja tyylini he voivat tulla tuntemaan. / Mutta mieltäni ja sydäntäni he eivät tavoita koskaan.” Wang Wei. Kuva: "Wang River Scroll", yksityiskohta 1600-luvulla tehdystä kopiosta.



Yhä vain kuljen täällä
joutilaana vetelehtien.
Puut huojuvat jo syksyn väreissä
ja viimeinenkin lintu
on lentänyt pois.
 – SJT (2002)


Maiseman estetiikkaa pohtiessaan David B. Richardson päätyy visaisen kysymyksen äärelle. Kummat olivat ensin, ”luonnon vai taiteen esteettisen arvostamisen konventiot”. Oliko mahdollista poimia osa luonnonnäkymästä esteettiseksi kokonaisuudeksi – ”maisemaksi” – ja tarkastella sitä ikään kuin taideteoksena vai antoiko vasta maalaustaide tarpeelliset konventiot maiseman esteettiseen kokemiseen. Kirjoittaja viittaa A. N. Whiteheadin näkemykseen, jonka mukaan taide ikään kuin parantelee luontoa ja tarjoaa luonnon havainnointiin esteettiset parametrit. Tämähän on läntisessä maailmassa varsin yleinen näkemys.

Richardson kiinnittää huomionsa kiinalaisten ”metafyysiseen kosmologiaan”, jossa luonnon tarkastelu esteettisenä kokemuksena on paljon vanhempaa kuin lännessä. Kiinalaisessa maailmankuvassa Taon läsnäolo kaikkialla orgaanisessa luonnossa luo kosmisen ykseyden, josta näyttää tyystin puuttuvan kaipaus ylimaailmalliseen perustaan. Luonnonnäkymät jylhine vuoristoineen, puunkäkkyröineen, puroineen olivat suoraan koettua sielunmaisemaa niin runouden kuin maalaustaiteenkin kuvastossa.

Lännessä tyhjyyttään kumisevasta maisemasta ei ollut taideteoksen aiheeksi – tuskin se oli edes näkyväksi saakka havainnoitavissa. Sen sijaan Kiinassa maisemamaalaus saavutti itsenäisen aseman jo 600-luvulla. Wang Wei (699–759), zen-buddhisti, vegetaristi, maisemamaalari, runoilija ja musikanttti oli ja asui jo luontevasti maisemassa tilan, valon ja värisävyjen ympäröimänä ilman vähäisintäkään tyhjyydenkammoa. Wang Wein runot nivoutuivat hänen maalauksiinsa, jopa niin että maalari-runoilija ja monitoimimies Su Shi (1037–1101) totesi, että Wangin runous on maalausta ja hänen maalauksensa ovat runoutta.

Syksyiset kukkulat sieppaavat viimeisen valon.
Linnun lentävät toinen toistaan seuraten.
Loistava vehreys hehkuu etäisyyksiin saakka.
Illan sumutkaan eivät löydä lepopaikkaa.
– Wang Wei (699–759)


Ympäristöesteettinen luontokokemus ei ole taideteos lainkaan, koska se ei ajallisesti ja tilallisesti näyttäydy taideteoksen tavoin sosiaalisessa instituutiossa – taidemaailmassa. Niin tai näin. Havainnon fenomenologian näkökulmasta sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Gaston Bachelardin mukaan ”poeettinen kuva” on aina läsnä jo havainnossa, eräänlaisena äkillisenä leimahduksena ilman esikatselua ja tulkintaa. ”Kun kuva on uusi, on maailmakin uusi.” Bachelard ei rajoita tarkasteluaparaattiaan yhteen teoriaan, vaan vaihtaa tarpeen mukaan fenomenologian psykoanalyysiin tai päinvastoin.

Bachelard vetoaa siihen, että vaikka fenomenologisen reduktion kautta havaittu maailma onkin uusi ja erilainen, se on myös idealistinen, joten se ei kelpaa oikeudessa todistukseksi reaalisen maailman todellisista tapahtumista. Siitä huolimatta, että meillä on kyky erottaa tosi ja epätosi, suurin osa havainnoistamme on reaalisen vaatimuksen suhteen vääriä. Ennakko-oletukset sotkevat reduktiota, näemme yleensä vain sen, mitä haluamme nähdä. Sitä paitsi maailman ilmenemiset ovat epävakaita ja arvaamattomia, valaistus vaihtelee alituisesti ja kohteet ovat näkyvissä kerrallaan vain yhdeltä puolelta.

Esteettisen taidekokemuksen suhteen havainnon vertaaminen todellisuuteen ei ole ongelma. Todellisuudeksi ryhtynyt näkymä on tylsä ja mielenkiinnoton – ja vähitellen se taantuu lähes näkymättömäksi. Bachelard viittaa Proustiin ja toteaa, että nykytaiteilijalle kuva (maalaus) ei ole aistitodellisuuden korvike, vaan se se on kokonaan uusi todellisuus. Proust kuvaa Elstiria maalaamassa ruusukimppua, jota taiteilija ei voinut edes katsella ”ennen kuin oli siirtänyt sen siihen sisäiseen puutarhaan missä meidän on pysytteleminen”. Immanentin puutarhan tai taideteoksen ruusujen poikkeavuus aistitodellisuuden ruusuista ei tarkoita, että ne olisivat vääriä tai että teos olisi epäonnistunut.

Tässä akvarellissa hän oli tuonut näytteille näkemänsä ruusut, joita kukaan ei muutoin koskaan olisi nähnyt; näin ollen saattoi sanoa taiteilijan kuin taitavan tarhurin ikään rikastuttaneen Ruusujen heimoa uudella lajikkeella.
Marcel Proust (Kadonnutta aikaa etsimässä 7, 1922/1989)


Proust koki vapautuvansa sisäisen puutarhansa vankeudesta Jean-Baptiste Chardinin maalausten äärellä. Chardinin maalaamat asetelmat rähjäisten keittiöiden arkisen kuluneista tavaroista puhkesivat kirjailijan silmissä lumoaviksi näkymiksi taianomaiseen esineiden ja olioiden maailmaan. Kurjinkaan maan asukas ei enää jäisi esteettisten elämysten ulkopuolelle, sillä tavallisimmatkin astiat voivat hehkua kuin jalokivet. ”Keittiössä kävellessänne sanotte vain itsellenne: tämä on erikoista, tämä on suurta, tämä on kaunista kuin Chardin.” Montaa eri mieltä on oltu Chardinin maalausten kauneudesta, eikä suotta.

Proust kirjoitti aiheesta esseen, mutta sai osakseen ankaraa kritiikkiä, jossa todettiin kirjailijan unohtaneen että maalausten ylevä kauneus ei ole aiheuttanut pienintäkään muutosta todellisessa maailmassa – siellä vallitsee edelleenkin sama brutaali todellisuus. Taiteen kapina ei yllä maalauksen ulkopuolelle – itse asiassa maalauksella ei näytä olevan minkäänlaista viestiä todellisen maailman asukkaille. Niinpä Proustin essee jäi sillä kertaa julkaisematta kirjailijan erinomaisen pätevästä perustelusta huolimatta.

Olen juuri saanut valmiiksi pienen taidefilosofisen tutkielman, jos sitä sellaiseksi tohtii nimittää, jossa pyrin osoittamaan miten suuret maalarit vihkivät meidät ulkoisen maailman tuntemukseen ja rakkauteen sitä kohtaan, miten he »pudottavat suomukset silmiltämme» ja varsinaisesti avaavat silmämme maailmalle.
Marcel Proust


Deleuze toteaa, että taiteen tärkein ja ehkä ainoa tehtävä on kapina ja vastarinta. Mikä suhde taideteoksella on kommunikaatioon?, filosofi kysyy itseltään ja vastaa kysymykseen. Vastaus on tyly niiden kannalta, jotka yhä uskovat että taideteos on viesti ja että taiteilijalla täytyy olla jotakin sanottavaa. No, siinä meni sekin myytti.

Ei minkäänlaista. Taideteos ei ole kommunikaatioväline. Taideteoksella ei ole mitään tekemistä kommunikaation kanssa. Taideteoksessa ei kirjaimellisesti ole pienintäkään määrää informaatiota. Sen sijaan taideteoksen ja vastarinnan välillä on perustavanlaatuinen läheisyys.
Gilles Deleuze (1987)


Puoli vuosisataa ennen Deleuzea kirjaansa kirjoittanut Proust tiesi kyllä tämän. Ehkäpä siihen sisältyy se ainoa opetus, joka tässä yhteydessä irtoaa. Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen maailmanmaineen myötä herättiin myös Illiersin kunnassa, jota Proust oli kuvannut kirjassaan nimellä Combray. Matkailumainokset lupasivat, että juuri Illiersin maisemista ja kylämiljöistä löytyisi Proustin kirjan aito Combray. Mentiin niin pitkälle, että Illiers muutti nimensä Proustin syntymän satavuotispäivän kunniaksi 8.5.1971 Illiers-Combrayksi.

Jo 1922 kuollut Proust ei tiennyt kirjansa aiheuttamista tapahtumista mitään, mutta antoi kuitenkin vastauksen jo etukäteen 1906 John Ruskinin Sesame and Lilies -kirjaaan kirjoittamassaan esipuheessa. On turha lähteä etsimään ”lumousta” taideteoksissa kuvatuista paikoista, ne tuottaisivat vain pettymyksen, varoittaa Proust. Taiteilijan näkemystä ei voi enää tavoittaa, sitä paitsi oli täysin sattumaa minkä maiseman esimerkiksi Claude Monet maalasi, monet muut aiheet häneltä jäivät maalaamatta ja valaisematta siveltimensä taikavoimalla.

Mutta meillä kaikilla on mahdollisuus taiteen avaamin silmien itse löytää omat pakotiemme sisäisestä puutarhastamme ja oppia valaistumaan maailmasta sellaisena kuin se on. Proustin esimerkin mukaan se kaikki voi löytyä omalta takapihaltamme – näin voimme herättää tavallisimmatkin maisemat ja mitättömimmätkin miljööt lumottuun elämään.

Lähtisimme mieluusti katsomaan peltoa, jonka Millet näyttää meille Keväässään, ja toivomme, että Monet veisi meidät Givernyyn siihen joenmutkaan, jonka hän sallii meidän juuri ja juuri erottaa aamu-usvan läpi. Karu totuus kuitenkin on, että Millet tai Monet sai puhtaan sattuman kautta valita maalauksensa aiheeksi juuri kyseisen tien, puutarhan, pellon tai joenmutkan eikä jotakin toista.
– Marcel Proust



David B. Richardson: Luonnon arvostamisen konventiot ja taidemaailma (1976), teoksessa Alligaattorin hymy, Ympäristöestetiikan uusi aalto, toim. Yrjö Sepänmaa, Gummerus 1994.
Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, Nemo 2003.
Gilles Deleuze: Mitä on luomisteko?, suom. Jussi Vähämäki, Tutkijaliitto 2005.
Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, suom. Hanna Tarkka, Otava 2007.
 


Ei pakottavaa tarvetta runon kirjoittamiseen,
vain vanhuus vääjäämättömänä kumppanina.
Epähuomiossa he tekivät minusta runoilijan,
vaikka kauan sitten olin myös maalari.
Syvään juurtuneissa käsityksissään
sellaiseksi on maailma minut määrittänyt.
Nimeni ja tyylini he voivat tulla tuntemaan,
mieltäni ja sieluani he eivät tavoita koskaan.
 – Wang Wein runon mukaan




tiistai 16. tammikuuta 2018

TYHJÄN SILMÄN KATSE / MIHIN KATOSI NÄKEMISEN TAITO


Nostimme kissan kaivonkannelle ja seurasimme miten sen ”tyhjä katse” hitaasti pään liikkeen mukana vyöryi yli pihamaan. Pahajoki 1966. Kuva SJT.


Havainnossa on annettava mahdollisuus kaikkea syleilevälle vapaalle tuijotukselle.
Anton Ehrenzweig

Rakastakaa sitä, mitä ette koskaan uskoisi kahdesti!
Rakastakaa sitä, mihin olette aina jo uskoneet!  
Alain Badiou


Kaikki on tulkintaa, jo pelkkä ihmisen osa – eksistentiaalinen oleminen – vaatii tulkintaa. On valittava miten, milloin ja missä mitkäkin ajatukset ovat ajateltavissa ja mitkä objektit havaittavissa. Ja alituisesti on varottava ennakko-oletuksiin ja mielipiteisiin sortumista. ”Mielipiteitä, mielipiteitä koko siitä monikertojen laajuudesta, jonka tämä erityinen monikerta, ihmiseläin, tutkii intressiensä itsepäisessä päättäväisyydessä, (…) mielipiteitä vailla grammaakaan totuutta”, kirjoittaa Alain Badiou ja antaa ymmärtää, että vain mielipiteillä – noilla ”tiedon anarkistisilla tähteillä” – voidaan kommunikoida. ”Sen sijaan se, mikä kuuluu totuusprosessiin, ei kommunikoidu. Totuus panee viralta konstituoidut tiedot ja asettuu mielipiteitä vastaan.”

Ennen tulkintaa on kuitenkin suoritettava havainnon reduktio. Anton Ehrenzweig (1908–1966) lanseerasi vaihtoehtoisen ”tyhjän silmän katseen”, jossa havainnointi on ”piilotajuista, synkretististä, fokusoimatonta, artikuloimatonta, kokonaisvaltaista ja vapaasti leijuvaa”. Ehrenzweigin mukaan tyhjä katse ei tee valintoja eikä pyri tekemään selkeitä havaintoja, ”siinä asiat ja objektit vain virtaavat ja sekoittuvat toisiinsa”. Tämä kaikki viittaa tiedostomattomaan sumeaan havainnointiin, jolla on aivan toiset pyrkimykset kuin selkeys ja kirkkaus.

Tällaista vaeltavan silmän katsetta harjoittelimme lapsina kissaa apuna käyttäen. Olin jostain lukenut, että kissoilla on luontainen kyky ei minkään näkemiseen – siis kyky tarkkailla ympäristöä ilman erityisiä kohteita. Nostimme kissan kaivonkannelle ja seurasimme miten sen ”tyhjä katse” hitaasti pään liikkeen mukana vyöryi yli pihamaan. Seurasimme esimerkkiä ja annoimme silmiemme lipua yli tienoon kiinnittämättä katsetta mihinkään nimenomaiseen, mutta useimmiten näkökenttään ilmestyi jotakin joka vaati katseen kohdentamista – linnun pyrstön heilahdus ruohikossa tai naapurin tytöt pelaamassa sulkapalloa joen töyräällä.


Kun näkemätön ryhtyy näkemään, avautuu samalla näkemisen näyttämö, jossa näkyväiset ilmiöt näyttäytyvät ikään kuin ne olisivat aina olleet näkyvillä.
Oski Kalte (Olemisen kuokkavieras, 2005)


Silmien tyhjänä pitäminen on äärimmäisen vaikeaa, jo tottumus pakottaa havainnon kiinnittymään kohteesta toiseen. Tämän ilmiön voi huomata tarkkailemalla vaikkapa junassa vastapäisen matkustajan silmiä, miten ne nykivät edestakaisin etsiessään pakonomaisesti näkemisen kiintopisteitä ohi vilistävästä maisemasta. Harjoittelu tekee tässäkin asiassa mestarin. Mutta se on myös vaarallista, kuten Jussi Saarinen huomauttaa artikkelissaan Psykoanalyyttinen taiteentulkinta (2009). ”Mielen primaariprosessointiin kuuluvaa tiedostamatonta havainnointia on kuitenkin aktiivisesti torjuttava, jotta maailma objekteineen pysyisi jossain määrin turvallisesti ja ennakoitavasti paikoillaan.”

Otetaan uusiksi. Siis tiedostamatonta tyhjän silmän havainnointia on aktiivisesti torjuttava, että maailma objekteineen pysyisi turvallisesti ja ennakoitavasti paikoillaan. Tämä on suurin piirtein järisyttävin julkilausuma, johon olen törmännyt. Tämän väitteen jatkoksi on asiallista olettaa, että tällainen tiedostettu tai tiedostamaton pelko on synnyttänyt piilotajuiset torjunnan rakenteet – eräänlaiset silmälaput – jotka estävät meitä ryhtymästä näkemisen uhkarohkeille alueille. Tämän kirjoittaja on psykoanalyyttisten tulkintojen suhteen melko viaton. Mutta kokemuksesta tiedän ilman tulkintojakin, että maailmalle paikoiltaan horjuttaminen tekee vain hyvää.

Marcel Proustin mukaan ihmisen joka tahtoo sivistyä, on alistuttava jonkinasteiseen tietämättömyyteen. Jacques Rancière puolestaan viittaa ”tietämättömän opettajan” kautta Hollannissa saatuihin hyviin oppituloksiin, jotka mahdollisti oppijaa tietämättömämpi opettaja. Samoin näkemään ryhtymisen tahtotila edellyttää tietynlaista sokeutta. Tuttua on miten maalarit siristävät tai jopa sulkevat silmänsä nähdäkseen paremmin – vaikkapa tarkan komplementtivärin. Epäilemättä Proust kehitti näkemisen taitonsa äärimmäiseen herkkyyteen, mutta joskus taitavakin joutuu pulaan. William Blaken runon kotkakaan ei tiennyt, mitä on kuopassa, vaan lopulta oli nöyrryttävä kysymään myyrältä.

Does the Eagle know what is in the pit?
Or wilt thou go ask the Mole?
Can Wisdom be put in a silver rod?
Or Love in a golden bowl?
William Blake (Thel's Motto, 1789)


Palataan hukkapolulta takaisin Ehrenzweigiin, joka kehottaa katsomaan taidetta – ja nimenomaan maalauksia – vaeltavalla tyhjällä silmällä. Hyvän kohteen tarjoaa Jackson Pollockin suurikokoiset maalaukset, joiden ”tyhjän ranteen tekniikalla” sivallettujen väripintojen autiomaassa voi saavuttaa vapaasti soljuvan ajattoman meditatiivisen näkemisen tilan. Saarinen vihjaa, että maalausten erityinen ”taiteellinen” jännitys syntyy tuosta rajankäynnistä, jossa piilotajuinen kohtaa itseään alati esiin tyrkyttävän todellisen maailman. Tuossa mannerlaattojen kaltaisessa törmäyksessä syntyvä ristiriita on yhtä aikaa luova ja traumaattinen.

Saarisen mukaan taideteoksen aikaansaama ohitus piilotajuisen havaitsemisen torjunnassa antaa taiteelle sen salaperäisen myyttisen voiman. Taideteoksen hyökkäys psyyken suojamuurien ohi avaa uusia näkemisen ja kokemisen mahdollisuuksia, vaikkakin taideteoksen lopullinen arvoitus jää kaikista tulkinnoista huolimatta selvittämättä. Sanomattakin on selvää, että tällainen näkeminen on suoraan yhteydessä kunkin kokijan omaan henkiseen kapasiteettiin, joka määrittää millaisia sielun voimia on vapautettavissa ja millaiset salaisuudet eivät anna periksi minkäänlaisen muurinmurtajan edessä.

Tämä taiteen yhteys piilotajuisiin kerroksiin selittää senkin, miksi taideteoksen elämyksellinen voima laimenee kokemuskertojen myötä, jolloin psyyken voimat vahvistuvat ja vetävät niin sanotusti hilat kiinni. Saarisen sanoin: ”Silmä tottuu hämmästyttävän nopeasti ja taltuttaa vaarallisimmatkin kuvat tavallisiksi, helposti tunnistettaviksi kohteiksi.”

Nyt on ajauduttu jo kauas arveluttaville vesille – ehkä olisi heitettävä ankkuri tai käännyttävä takaisin. Teoria ja tulkinta ovat kyllä tässä psykoanalyyttisessa mallissakin uskottavia – ehkäpä liiankin uskottavia. Luultavasti melko vähäisellä vaivalla jostain löytyisi vaihtoehtoinen tulkinta, joka selittäisi taiteen kokemisen prosessia yhtä pätevästi ja yhtä tyylikkäästi. Vaikka turhahan sitä on epäillä jos kirjoittaja sanoo, että ”psykoanalyysi tulee jatkossakin olemaan merkittävä osa taidemaailmaa”.

Abstrakti taide on auttanut meitä kokemaan puhtaaseen muotoon sisältyvän emotionaalisen voiman.
Anton Ehrenzweig


Vaihtoehtoista näkemistä Brion Gysinin tapaan:

Sigmund Freud taideteoksen tulkkina:

Jussi Saarinen: Psykoanalyyttinen taiteentulkinta, kirjassa Freudin jalanjäljillä, toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo, Teos, 2009.
Anton Ehrenzweig: The Hidden Order of Art, University of California Press, 1967.
Jacques Rancière: Vapautunut katsoja, suom. Anna Tuomikoski ja Janne Porttikivi, Tutkijaliitto, 2016.  

SALE NERA

Musta kissa istui lattian virkaa tekevällä
lankulla tarkkaillen levollisesti ympäristöä;
se vakuutti seesteisellä olemuksellaan, että tämä
ei ollut mikä tahansa talo, vaan tämä talo oli koti –
kissan koti. Koko tienoo, rakennuksineen kaikkineen,
oli kissojen aikaansaannosta. Ihmiset täällä olivat vain
kissojen suopeuden tähden, kissojen tahdosta
pitämässä talot lämpiminä ja hyvin varustettuina,
että nämä patalaiskat kissat voisivat viettää ylellistä
elämäänsä ilman että turhat ajatukset vaivaisivat
niiden uneliaina nuokkuvia päitä.

Joki oli tulvillaan virtaavaa hyistä vettä;
se kohisi raivoisasti sillan alla, syöksyi läpi
pajuryteikön ja päätyi lopulta pyörteisenä
aaltoilevaan laajaan suvantoon. Joen toisella
rannalla oli muutamia punaisia taloja, joiden
savupiipuista nousi ohutta savua. Kesä ja sen
aurinkoon taotut muistot olivat kadonneet yhtä
yllättävästi kuin ne olivat ilmestyneetkin. Oli
koittanut ensimmäinen syksy tässä tiettömässä
maailmankolkassa. Vihdoin polkupyörää taluttava
hahmo ilmestyi polun päähän kauppakassia ja
pitkävartista harjaa kantaen. Kissa hyrähti
käyntiin – se hallitsi tilanteen täysin.

SJT (1983)