torstai 13. heinäkuuta 2017

MAISEMA SUVIYÖSSÄ


Vanha korpi, öljy, 1974. Kuva SJT.


Olen nähnyt maaseudun, onneksi, vielä silloin kun se oli maaseutua, kun se oli kunnossa.
Veikko Vionoja


Kirjoitin kritiikin K. H. Renlundin museon 1999 kokoamasta Veikko Vionojan 90-vuotisnäyttelystä. Jutun otsikoksi olin pannut Pohjalaismaisema pirtin ikkunassa, mutta lehden toimituksessa se oli korjattu vetävämmäksi: Vionoja on vanginnut pohjalaisuuden kuviinsa. Ehkä tuo vangitseminen oli hieman liikaa luvattu, mutta en ottanut siitä paineita. Kun on tuuleen huutanut, on tuuleen huutanut.

Vionojan maalausten värimassaan alistettu ja äärimmilleen niistetty valaistus teki jo heti ensimmäisillä katsomiskerroilla hämmentävän vaikutuksen. Kaikki tuntemani maalarit höpisivät koko ajan valosta ja sen kirkkaudesta – ja sitä etsittiin mediterraanisia sfäärejä myöten. Mutta tässä oli maalari joka ihannoi hämäryyttä ja viimeistä lepattavaa valon ripettä pimeyden syrjällä. Siinä oli vähintäänkin jotakin arkipäivän sankarillisuutta. 

Mieleen juolahtaa Picasson maalausmatka Hollantiin. Mutta eihän niin pohjoisessa maalaamisesta mitään tullut, kuten Pablo totesi, paikallinen valokin oli kuin pässinpaskaa. Entä jos Picasso olisi rohkeasti suunnannut kohti pohjoista, yli Jyllannin hiekkasärkkien suoraan suomalaiseen yöttömän kesäyön maagiseen valoon. Ei sellaista uskalla edes kuvitella.

En ole innostunut kaikista Vionojan hikisen lakkapinnan kiilloista – niissä on oma leipääntynytkin puolensa. Mutta kirjoitin lähinnä siitä vapauttavasta elämyksestä, joka kumpuaa Vionojan maisemien alakuloon pysähtyneestä maailmasta – että sielläkin selvitään ja eletään täyttä elämää. Ehkäpä siellä eletään jopa varsinaisempaa elämää kuin monessa muussa epävarsinaisemmassa paikassa.

Katsottuani nyt pitkästä aikaa uudelleen Vionojan maalauksia Seinäjoen taidehallin näyttelyssä, olen yhä vaikuttunut, vaikka tässä näyttelyssä ei noita valohämyyn vaienneita kesäyön visioita olekaan. En ryhdy kuitenkaan uudelleen mestarin maalauksia ruotimaan, vaan tyydyn tuohon vanhaan tekstiin joka ilmestyi Ilkassa 17.8.1999:


Veikko Vionoja aloitti taidemaalauksen omin päin itsekseen virheistä oppia ottaen. Hän oli ehtinyt jo maalata Ullavan kirkon alttaritaulunkin ennen kuin hän vasta lähes kolmekymppisenä 1936 lähti opiskelemaan taiteentekemistä taideyhdistyksen piirustuskouluun. Opettajina olivat Uuno Alanko ja William Lönnberg.

Pitkään itseoppineena maalannut taiteilija ei tuntunut saavan koulusta mitään irti jo kehitteillä olleeseen omaan tyyliinsä. Vionojan maalauksissa avautuu tiheätunnelmainen pohjalainen maisema ja miljöö. Luonto on karua ja lähes autiota, vain siellä täällä kasvaa vertauskuvallinen yksinäinen puu. Rakennukset ovat jykeviä ja jyrkän suorakulmaisia. Sama ankara geometria hallitsee sisätilaakin, esineet ovat lattialla olevia mattoja myöten suoraviivaisen järjestyksen piirissä.

Ihmiset ovat Vionojan maalauksissa yhtä harvinaisia kuin puutkin. Jokin siluettimainen olemiseensa eksynyt anonyymi hahmo saattaa vilahtaa pihapiirissä tai tuvan lattialla. Läsnä ovat ennemminkin ihmisten aikaansaannokset, työn ja uurastuksen leimaama miljöö ja kaikkialle yltävä armoton järjestys.

Kesäyön ja varsinkin juhannusyön kuvissa tunnelma on mystisen latautunut. Myös tuo hiljainen eksistentiaalinen hahmo on pukeutunut värikkäämmin ja ilmestynyt marginaalista keskelle maisemaa. Koko luomakunta on pysähtynyt pakahduttavan valon ja varjojen kauneuden äärelle – yksinäisyyden tunne on kosmisen viiltävä.

Vionojan maalausten valaistus on äärihetkien valoa, aamunkajon ja illanhämyn rajapintojen väreilyä. Tämä hämyjen maailma yhdistettynä vankkarakenteiseen sommitteluun on kuin allegoria jostakin hitaasta ja raskaasta, jossa on kuitenkin läsnä värien kepeys: ilakoiva kukkapuska pöydän kulmalla, papukaija maitokannun kyljessä tai murheellisten mattojen värikkäät raidat.

Vionojan pohjalaismaisemat ja asetelmalliset pirttikuvat ovat muodostuneet lajinsa arkkityypeiksi. Niitä on yritetty myös jäljitellä, mutta aina huonolla menestyksellä – Vionojan herkkäviritteinen valaistus on jäänyt saavuttamatta.

Taide-lehden haastattelussa (4 /1963) Vionoja luonnehti taiteensa lähtökohtia seuraavasti: ”Luonto ei saa tulla sellaisena kuin se arkipäivänä esiintyy – se on elettävä. Kesäyön näkymät ovat sielunmaisemia, niistä täytyy karsia pois kaikki realistinen liikatodellisuus, kunnes jäljellä on vain kauneus tai ehkä paremminkin muisto.” ”


Veikko Vionojan maalauksia, Seinäjoen taidehalli 17.6.–20.8.2017.
Veikko Vionoja – Tekijämies, toim. Timo Huusko, Maahenki 2009.

Kuvat Veikko Vionojan 90-vuotisnäyttelystä, K. H. Renlundin museo 1999.





Mökin ikkuna, öljy, 1977 / Syysillan ikkuna, öljy, 1974. Kuvat SJT.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

SYNTYMÄPÄIVÄ FIRENZESSÄ


Unta? Grotta del Buontalenti. Firenze 2010. Kuva SJT.


Tie on näyttäytynyt
mutta kun on muita
kiireitä. Ja sitä paitsi,
mihin hittoon se vie!


Naapuri huikkaa syntymäpäiväonnittelut pensasaidan raosta: – Ei taida sinunkaan elämässä olla muuta seksikästä kuin ikäluku: 69. En tiedä mitä seksikästä numeroissa voisi olla, luku mikä luku. Toisaalta minulle riittää, että asiat ja oliot ovat niin kuin ne ovat. En piittaa pätkääkään siitä, mihin ne viittaavat tai mitä ne symboloivat. Kaikki on ihmeellistä sellaisuudessaan. Ymmärrän kyllä naapurin vihjeen, jos aion ylipäätään mihinkään ryhtyä, niin nyt olisi korkea aika.

Vilkaisin kuitenkin Googlesta. Luku 69 viittaa harmoniaan. Tuollaiseen ikään ehtinyt on saavuttanut täydellisen tasapainon kanssaihmisten keskuudessa ja maailman tapahtumien pyörteissä. Näinköhän. Eilen vielä risoi jokin asia melko rajusti mieleni syövereissä. Tänään vaikuttaa seesteisemmältä. Tosin täytän tuon maagisen 69 vasta iltapäivällä muutaman tunnin kuluttua. Vetäydyn sitä hetkeä vartomaan tofunakkien ja punaviinin kera puutarhaan. Grilli käy jo kuumana!

Sillä aikaa muistelen syntymäpäivää joitakin vuosia sitten Firenzessä. En yleensä muista uniani, ja en kai niitä kovin paljon näekään. Mutta tuolloin ehkä pitkän matkan uuvuttamana näin merkillisen unen, josta heräsin oudossa huoneessa vieraiden esineiden piirittämänä ikään kuin toiseen uneen. Sen jälkeen todellisuus on ollut vähemmän todellista, paikka paikoin ja aika ajoin.


SYNTYMÄPÄIVÄ FIRENZESSÄ

Herään kuumissani ensimmäiseen firenzeläiseen aamuun. Paksujen ikkunaverhojen raosta siroaa kirkas valopiikki hämärään huoneeseen ja tanssittaa pölypartikkeleita ilmassa. Kadulta kantautuu kaukaisia kaupungin ääniä. Vähitellen todellisuus paljastaa itsensä: katto yläpuolellani ei ole kotoinen kattoni eivätkä seinillä olevat maalaukset ole tuttuja maalauksia. Olen täysin vieraassa paikassa.

Olen ajautunut levotonta unta etsiessäni irtotyynyjen ja patjanraon kurimukseen. Ei ihme, että öinen painajainen yhä vetää puoleensa:

Aamuruskon ensisäteiden valaisemalla aamukasteisella pihamaalla ajelehtii kookkaita kirjekuoria ja paketteja. Pihapiirin ja rakennusrykelmän taustalla virtaa joen tumma kalvo. Yhdessä rakennuksista nutturapäinen tyttöystäväni nyplää vimmalla kudintaan.

Paikalle on kerääntynyt joukko ilveilijöitä, jotka esittävät syntymäpäiväjuhlaani juhlistamaan tullutta kirkollista väkeä, piispa etunenässä. Yhtäkkiä he ryhtyivät lausumaan pilkkarunoja elämästäni ja taiteestani.

Yksi rakennuksista on ateljee – pakenen sinne. Stafliassa kohoaa lähes kattoon saakka keskeneräinen suuri kangas, jossa kirkkaitten värien kirjo yhtyy risteilevien viivojen loputtomaan kaaokseen. Ateljeen lepakkotuolissa oikoo sorjia sääriään entinen tyttöystäväni.

Seuraavassa kohtauksessa tanssimme pihatantereella lantiot tiiviisti vastakkain kuin survimet. Ohimennen hän latelee paikalle kerääntyneille kiusallisia kommentteja kiihkeästä suhteestamme. Hän suutelee minua raukein mansikanmakuisin huulin ja puree ilakoivasti alahuultani.

Sortumaisillaan olevan vajan takana vartoo mustahuulinen tanakka nainen. Meillä ei ole ollut suhdetta, koska minä olen vätys enkä ole osannut tulkita merkkejä oikein. Täyttymyksen vuodet vartovat yhä edessäpäin, kuiskaa hän käheästi korvaani.

Avoimista ikkunoista kajahtaa kiivas kurkkulaulu ja tablan raivoisa rummutus. Syöksyn suin päin saunalle. Hämyisten lauteiden vaiheilla virittelee kitaroitaan mustalaisorkesteri. He ovat kaikki kääpiöitä, paitsi basisti on pitkä hujoppi. He polkaisevat jatsin soimaan.

Kiihkeä musiikki kumisee yhä pääni sisällä kun hämärä huonetila vähitellen ryhtyy näkyväksi ja karkottaa unikuvat mielestäni.

Pöydällä kilisee kännykkä: – Hauskaa syntymäpäivää, kai sinä ostat kakun?


Totta? Asuinkorttelin sisäpiha keskellä kaupunkia. Firenze 2010. Kyva SJT.


Välimerellinen kuuma ilma leyhähtää sisään parvekkeen avoimesta ovesta. Korttelin yhteinen sisäpiha avautuu viidakoksi, jollaista ei kadulla kulkeva osaisi edes kuvitella. Suljettu piha kasvaa villiintyneitä hedelmäpuita, bambupensaita ja kaikkialle kiipeävää murattia. Parvekkeilla roikkuvien pyykkien ja varjokangasripustusten lomitse ja lävitse näkyy ilmastointilaitteita, minipuutarhoja, kodinkoneita, rottinkikalusteita ja säilytyslaatikoita.

Duomon aukiolla ihmiset kulkevat toisiinsa törmäämättä kuin valmiita pakolinjoja noudattaen. Suurin tungos pyörii Paratiisin portin edessä. Ghiberti ei tätä näkyä todeksi uskoisi.

Vanhat auringon haalistamat kivet eivät vieläkään kerro mitään. Eräänä iltapäivänä 1909 de Chirico istui juuri tässä paikassa Santa Crocen aukiolla auringonvalon leikkiessä kirkon fasadissa ja syvien varjojen heittyessä vanhaan muuriin – kivet vaikenivat silloinkin.

Siinä kaupungissa kivetkin laulavat.


Nousen jyrkkää katukuilua ylös Bobolin puutarhan ylätasanteelle lepuuttaakseni katsettani kaupungin yllä. Belvederen linnoitus on suljettu, mutta enhän minä sinne ole menossakaan, naurahdan kuivasti. Kauan sitten nautin siellä, kaupungin yllä leijuen, ikimuistoisen piknikin – kunhan muistaisin kenen kanssa.

Ohuen silkkipaidan alla hänen rintansa törröttivät kuin naskalit.

Kaupunki näyttää tismalleen samanlaiselta kuin 30 vuotta sitten, vaikka niin monien uudelleen nousseiden päivien raivoisa valo on sitä huuhtonut. Yön hidastamat silmät eivät huomaa, miten se hitaasti polttaa ajallisen ja tilallisen näkymättömäksi pölyksi.

Runoilija oli tullut kaupunkiin hankkiakseen paikallisen keksinnön – oculariumin – ja jälleen hän näki kirjoittaa. Mutta hän on jo vetäytynyt Padovaan eikä vaella enää näillä kukkuloilla. Tämä on minun kaupunkini näkyjen valtakunnassa – tänään valo ei soimaa, se siunaa.

Näkymä avautuu yli autereisen maiseman, katse kiertyy lumoavista kukkuloista kohti kaupungin keskustaa, kunnes nostokurjen kaula työntyy Palazzo Vecchion tornin eteen paljastaen inhimillisten toimien sietämättömän välttämättömyyden. Tietoisuus viriää näköhavainnossa ja murtautuu esiin varjon ja valon rajankäynnissä. Kaikkea ahnehtiva katse vie harhaan ja vangitsee mielen, kuten Augustinus varoittaa. Katseensa houkuttamana ihminen on kuin kärpästä jahtaava gekko, jonka silmissä maailma näyttää luotaantyöntävän absurdilta.

Kun päättyy silmän työ,
alkaa sydämen lankeemus.


Parantava voima ei löydy kivien laulusta, vaan taiteesta. Vain taide voi avata reaalisuuden solmun ja murtaa tympeyden kahleet. Vain taide sallii maan maana, kiven kivenä, taivaan taivaana ja pilvien pilveillä. Runoilija on vaiti, mutta kirkkoisää ei tässä maisemassa vaienna pirukaan.

Istun ruohikolle ja kaivan laukustani eväät: leipää con sale, oliiveja, viiniä ja vahvaa gorgonsolaa. Viinilasi unohtui mutta juon suoraan pullosta. – Salute runoilija, filosofi ja synkkä kirkonmies!

Oikaisen kuivalle ruohikolle ja annan silmieni tapittaa kuopissaan. Sypressien siluetit vaappuvat pääni yllä vasten taivaan sineä.

Yksi ainoa pilvenhattara kiertää Santa Maria della Fioren lanterniinin piikkiä.

Paluumatkalla ostan Coopista hedelmäkakun, sen pakkauksessa lukee taivaansinisin kirjaimin: SOLO BURRO!”


Psalmi 69
Pelasta minut, Jumala! Vesi on noussut kaulaani saakka.
Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata.
Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.
Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä.


Unta vai totta? Omituisia ötököitä Uffizi gallerian ikkunassa. Firenze 2010. Kuva SJT.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

KIROTTU KOKOELMA


Harri Äijälä: Nimeämätön, 1994. Kuva SJT.

Tänä keväänä on ollut harvinainen mahdollisuus tutustua Pohjalaisen Taiteilijaliiton taidekokoelmaan Nelimarkka-museossa. Tätä luettaessa kokoelma on jälleen siirretty takaisin varaston uumeniin. Kokoelmaa alettiin koota Eero Nelimarkan ehdotuksesta heti liiton perustamiskokouksessa 1943. Hanketta vauhditettiin mahdollisuudella kuitata teoslahjoituksella liiton jäsenmaksut. Teoksia kertyikin jo 1950-luvun puoliväliin mennessä 44 kappaletta.

Yhdistys ei tietenkään voinut toimia ilman jäsenmaksuja, joten maksut palautettiin myöhemmin. Kokoelman teoksia yritettiin sijoittaa Vaasan kouluihin ja muihin julkisiin tiloihin vaihtelevalla menestyksellä. Aikaa myöten kokoelma hajosi yksittäisinä teoksina mitä erilaisimmille seinille. Pysyvää paikkaa ei kuitenkaan löytynyt, joten teokset varastoitiin 1962 Vaasan maakunta-arkistoon. Näyttelyn muodossa kokoelmaa esiteltiin Pohjanmaan museossa 1980, Seinäjoen taidehallissa 1985 ja Nelimarkka-museossa 1994.

Kokoelma kartuttaminen keskeytyi useiksi vuosiksi, sillä taiteilijat eivät halunneet lahjoittaa teoksiaan varastoon. 1980-luvulla kokoelma siirrettiin Vaasasta Seinäjoen taidehallin varastoon. Seinäjoella puuhattiin innostuneina taidemuseota, jonne kokoelma oli tarkoitus lopullisesti sijoittaa. Mutta eihän siitä mitään tullut. Seinäjoellakin haluttiin päästä kokoelmasta eroon, joten se deponoitiin 2003 Lapuan taidemuseon varastoon.

Lapualla kokoelma ei ollut koskaan esillä – muutama teosta lukuun ottamatta – ja sielläkin siitä haluttiin päästä eroon. Joten tänä keväänä kokoelma muutti vähin äänin Alajärvelle Nelimarkka-museoon. Jos Eero Nelimarkka eläisi, voitaisiin todeta että äikkis, lopultakin syypää sai sen kontolleen. Mutta eihän kokoelma vieläkään kotonaan ole, vaan yhä se etsii paikkaansa tulevasta pohjalaisen (modernin) taiteen museosta. Minne ikinä se sitten pystytetäänkin.

Sijoituspaikka on se kynnyskysymys, joka on estänyt kokoelman kehittämisen. Tosin kokoelma sai näyttelyn yhteydessä uuden lahjoituksen, Saima Alapotin maalauksen. Tällä hetkellä teoksia on jo yli 80. Melko vähän satapäisen liiton jäseniltä, varsinkin kun suurin osa teoksista on edesmenneiden mestareiden käsialaa. Mutta kokoelma on määräänsä laadukkaampi – silti sitä on häädetty paikasta toiseen ja tungettu varastojen uumeniin. Ja salaa toivottu, että joku heittäisi avaimen jorpakkoon.

Väkisinkin muistuu mieleen, että varastossa köllöttää myös Seinäjoen Taiteilijaseuran taidekokoelma. Vaikka sitä ei nyt tässä muistellakaan. Ihmetellä kuitenkin voi, miksi pohjalaiset eivät halua omaa taidettaan esille.


Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 7.6.2017


1. Yngve Bäck: Tyttö bensiiniasemalla (1951); 2. Saima Alapoti: Kesämekko (1988); 3. Aini Lähdesmäki: Hedelmäasetelma (1952); 4. S. J. Tanninen: Torrid Evening (1999); 5. Sulo Iivonen: Satamakuva (1947); 6. Annie Krokfors: Akorjen tienoota (1948); 7. Matti Annala: Tyttö läksyjen ääressä (?); 8. Veikko Vionoja: Tytön pää (1948); 9. Lars Höglund: Elämän syke (2002); 10. Arvi Mäenpää: Maisema Etelä-Ranskasta (1926); 11. Hanna Kantokorpi: Pyhä Sebastian (1995); 12. Yrjö Vihantola: Silta (1948). Kuvat SJT.

maanantai 15. toukokuuta 2017

ÄIDIT LÄHTEVÄT


SJT: Äidit lähtevät, 1966, öljy, 110x130 cm. Kuva SJT.


Tosi taide ei halaa eikä hoivaa – se täräyttää ilmat pihalle!
    – SJT

Muistikuvat pieneltä paikkakunnalta 1960-luvulla ovat muuntuneet ajan saatossa unen kaltaisiksi. Kouluajoista en muista juuri mitään, paitsi alituisen linja-auton odottamisen joko matkahuollossa tai kirjastossa. Yhteiskoulusta kaikki muistot ovat kammottavia. Sodan jälkeisiä traumojaan potevat opettajat saarnasivat vaihtoehdotonta totuuttaan ja oppilaat istuivat pulpeteissaan kuin kidutuspenkeissä. Katselin ikkunasta oravien mellastusta männikössä ja vaivuin henkiseen horrokseen, josta heräsin vasta vuosien jälkeen ryhdyttyäni maalaamaan.

Matkahuollon savuisessa baarissa vanhat äijät joivat valeriaanalla terästettyä pilsneriä ja söivät kuumassa vedessä turvotettuja makkaroita. Mieluummin istuin kirjastossa, jossa sentään saattoi paeta kirjojen kiehtovaan maailmaan. Pahajoelle linja-auto kulki vain illansuussa viiden aikoihin, joten vartomista riitti joka päivälle. Jostakin luin, että Pahajoella oli avattu ”kyläkirjasto” jo 1859. Mutta kukaan ei muistanut missä sellainen kirjasto olisi voinut olla. Ehkäpä se oli siirretty 1908 valmistuneelle kansakoululle, jossa oli lasiovellinen ”kirjakaappi”, jonka sisältö oli äkkiä luettu. Pääasiassa siellä olikin ns. poika- ja tyttökirjoja.

Meillä kotonakaan ei paljon kirjoja ollut. Isoisäni luki venäläistä kirjallisuutta – etupäässä sotaromaaneja. Isäni luki satunnaisesti mitä tahansa, mikä sattui käteen osumaan. 1960-luvun alkupuolella hän osti minulle joululahjaksi Sarten Inhon (1938/1947). Yllättäen isäni halusi lukea sen ensin. Jälkeenpäin emme sanallakaan keskustelleet kirjasta – kai se veti meidät sanattomiksi. Olin tuolloin vasta neljäntoista, joten minulle kirjan merkitys jäi arvoitukseksi. Yhä muistan sen inhon, jota kirjan päähenkilö koki maasta poimimansa kiven kosteaa ja niljakasta alapuolta kohtaan. Ehkäpä vastenmielisyyteni kivien kääntelyyn juontuu sieltä.

Asuin Pahajoella suurten mäntyjen ja yhden kuusen vartioimassa talossa keskellä kylää kohoavalla mäellä. Vinttihuoneeni ikkunasta näkyi suoria männynrunkoja ja niiden läpi metsän laidassa kulkeva kylätie. Iltaisin auringonlasku väritti männynrungot kuparinhehkuisiksi, kun taas aamupäivisin puiden varjostamassa huoneessa vallitsi salaperäinen hämäryys. Kirjoitin ikkunan ääressä männyistä ja mäntyjen läpi. Yhteiskoulun äidinkielenopettaja vieraili kerran huoneessani ja tunnisti heti ikkunasta avautuvan maiseman runojeni näkymäksi.

Minä kirjoitan
puut ulkoa sisälle
minä kirjoitan
tien mutkaan talon
talon taakse puutarhan
    – SJT (julkaisematon runo 1960-luvun alusta)


Jo tässä runossa aavistaa uhkakuvan, joka konkretisoitui Sartren Inhon luettuani. Inhon päähenkilö oli myös puiden riivaama, hän pelkäsi että eräänä päivänä puut nousevat maasta juurilleen ja lähtevät liikkeelle. Puut valtaavat koko ihmisten rakentaman miljöön, tunkeutuvat sisälle rakennuksiin ja kasvavat kaiken umpeen. Minä jos kuka elin tällaisen uhkakuvan varjossa; puut vartioivat jokaista askeltani ja myrskyöinä niiden oksat piiskasivat ikkunoita. Mutta jos joku aikoi kaataa yhdenkin puun pihastamme, kahlitsemme sisareni kanssa itsemme puuhun kiinni.

Tähän taloon ei tule sanomalehtiä, joten kuulin vasta muutama päivä sitten, että Jevgeni Jevtusenko on kuollut. Ostin Jevtusenkon runoteoksen Olen vaiti ja huudan (1964) Alavuden kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin join olutta kirjan suomentajan Markku Lahtelan kanssa Ähtärin Kantakrouvissa. Jälleen olisi ollut hyvä mahdollisuus keskustella kirjallisuudesta, vaikkapa Jevtusenkosta. Vaan minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mistä me keskustelimme. Ei kai mistään sen kummemmasta.

Taivaasta
minä putoan
huvipuiston kuoppaan
ja taas ylös
sen yläpuolelle.
Minä näen sinistä
minä näen punaista
nyt kaikki hävisivät
jäivät vain värit!
    – Jevgeni Jevtusenko (runosta Karuselli 1960)


Isäni oli ostanut kinofilmikameran joskus 1960-luvun alussa. Eräänä päivänä kuvasin potkukelkkailevaa isoäitiäni. Myöhemmin katsoessani kuvia diaheittimellä päätin tehdä aiheesta maalauksen. Yleensä maalasin melko ekspressiivisesti, mutta nyt sain päähäni käyttää pelkistettyä valokuvaa ja jättää pensselöinnin vähemmälle. Maalaus oli jo melkein valmis, kun huomasin mummon siluetin kelkkailevan yhtä aikaa kahteen eri suuntaan. Ensin mummo näytti olevan tulossa kohti katsojaa, mutta yhtäkkiä hahmo vaihtoikin suuntaa – mummo olikin menossa ties minne, ehkäpä Karjalaan takaisin. Se oli järisyttävä huomio.

Maalauksen nimen otin Jevtusenkon runosta Äidit lähtevät (1960), jossa runoilija kirjoittaa herkästi ja taitavasti: ”He eivät lähde äkkiä, / he menevät hitaasti / oudosti, lyhyin askelin pitkin vuosien askelmia.” Siis aivan toisin kuin maalauksessani, jossa mummo kiitää vinhaa vauhtia niin kuin vain juorun perässä kiidetään. Jevtusenkon runo ei ole – ainakaan enää – niin hyvä kuin sen muistin olevan. Runossa on paljon tyhjäkäyntiä ja haparointia eri suuntiin mahdollisimman suuren paatoksen löytämiseksi. Se on niin venäläistä mutta totta: ”kyynelet salaten me katsomme: / hiljaisina karuina rivistöinä / äidit kulkevat pois meidän luotamme.”

Omaan kirjoittamiseeni ei Jevtusenko juurikaan vaikuttanut. Ei minulla ollut sellaista eikä minkäänlaista maailmaa kapinoitavaksi. Noihin aikoihin ajauduin kirjoittamisessani
kriisiin ja pitkään hiljaisuuteen. Muutin Helsinkiin opiskelemaan maalaustaidetta ja jouduin monien yksioikoisten ihmisten mielipidemyrskyjen vaikutuspiiriin. Päiväkirjaani kirjoitin tylyn arvion toimistani: ”En kadu mitään muuta niin paljon kuin sitä, että lähdin käymään edes naapuripitäjässä. Olisi pitänyt pysyä Pahajoella.”

Tosi runous ei ole mikään kaunis kilpa-auto, joka mieltä vailla kiitää ympäri suljettua rataa, se on ambulanssi, joka ajaa lujaa pelastaakseen jonkun...

    – Jevgeni Jevtusenko


Jevgeni Jevtusenko: Olen vaiti ja huudan, suom. Markku Lahtela, Kirjayhtymä 1964.
Jean-Paul Sartre: Inho, suom. Juha Mannerkorpi, Tammi 1947.

SJT ja J. Manninen esittelivät uusia maalauksiaan yhteisnäyttelyssä Alavudella keväällä 1968. Taustalla SJT:n öljymaalaukset Äidit lähtevät (1966) ja Tie (1965). Kuva SJT.

tiistai 9. toukokuuta 2017

AURINGONLASKUN AIHEUTTAMA MIELENHÄIRIÖ


Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen joka ei ole laskeutunut kellarin tiedostamattoman hämärään ja noussut vinttihuoneen häikäisevään tiedostuksen valoon. Turhaan eivät runoilijoiden kammiot keiku puidenlatvojen tasalla. Kuva SJT.


Me näimme uudet tyrannit, vahvat ja lukuisat, pystyttämässä lippuaan rannalle. Taivas taisteli puolestamme. Se satoi heidän päälleen ja nostatti myrskyt ja myrkylliset tuulet. Heitä ei enää ole, ja me elämme vapaana.
 – Évariste de Parny (1787)


Keväinen päivä kääntyy iltaan, aurinko paistaa. Nousen yläkerran vinttikamariin kokemaan laskevan auringon lumoa. Tähän aikaan vuodesta paiste on raakaa porottamista ohi puutarhan lehdettömien koivujen ja haapojen. Kesällä ja syksyllä kaikki on toisin, kun auringonsäteet etsivät tietään läpi tuuheiden lehvästöjen. Jos kaikki parametrit osuvat kohdalleen, on illan valoshow täydellinen. Olen siitä onnellinen, vaikka vähemmilläkin yllätyksillä olisin voinut elää.

Kääntäessäni katseeni koivunlatvoista sisätilaan huomaan lattialla ajelehtivan kaikenlaista pikkuroskaa ja pölyn kajehtivan esineiden pinnoilla. Pölyn toki ymmärrän, mutta mistä nämä roskat ovat tulleet huoneeseen, jossa kukaan ei ole käynyt koko talvena. Yhtä visainen arvoitus on pyyhkeiden ripustuslenkit, jotka ovat joka ikinen kerta niin tiiviisti kiertyneinä etteivät koukusta irtoa – vaikka kukaan ei ole niitä käyttänyt.

Päivänselvää on että ihminen ei ole asuntoa sotkenut, vaikka kaikkialla on pölyä ja töhnää kuin kunnottomat hipit olisivat sitä asuttaneet. Ainoa järkevä johtopäätös on, että asunto sotkee itse itsensä. Ei kai tässä sentään tarvitse ryhtyä uskomaan pikkuväkeen – kotitonttuihin ja maahisiin. Tosin sopivassa valaistuksessa – ja mielentilassa – puutalon narisevalla vintillä on helppo uskoa mitä vain.

Kaupunkien kerrostaloissa asuvat ”tasa-asujat” ovat kokonaan kadottaneet nämä salaperäiset mahdollisuudet, joita omakotitalossa asuminen tarjoaa. Sitä on vaikea ymmärtää ihmisen joka ei ole laskeutunut kellarin tiedostamattoman hämärään ja noussut vinttihuoneen häikäisevään tiedostuksen valoon. Turhaan eivät runoilijoiden kammiot keiku puidenlatvojen tasalla.

Huomenna siivoan, tänään kuuntelen musiikkia. Kirjastosta jäi sopivasti käteen kokoelma Maurice Ravelin lauluja, esittäjinä Nora Gubisch ja Alain Altinoglu. Aikoihin en ole kuunnellut Ravelia, en varsinkaan lauluja. Olisikohan niin, että olen jopa pitänyt niitä tylsänpuoleisina. Sitäkin olen usein ihmetellyt, että miksi jotkut CD-levyt äänitetään niin hiljaisiksi, että joutuu kääntämään nupin kaakkoon ennen kuin saa minkäänlaista äänivallia aikaiseksi.

Tämä on niitä levyjä. Mutta tarpeellisella volyymilla alkaa määrätietoinen piano raivata uutta maaperää, kyntää kivistä peltoa – siihen on laulun tultava. Voimalla ja yllättävällä kepeydellä laulaja liitää pianon luomassa voimakentässä. Uskon, että se on ollut Ravelin tarkoituskin. Jos jokin tässä musiikissa on jo varhain tunnistettua impressionismia (ellei peräti ekspressionismia), se on sitä juuri pianosäestyksen kepeässä ja nopeasti tunnetiloihin reagoivassa ilmeessä.

Sehän soi kuten säveltäjä sen on tahtonut, mitä muuta tahtoa sillä voisi olla. Levykokonaisuuden aloittaa sarja Histoires naturelles (1906) Jules Renardin proosarunoihin vuodelta 1897. Ja kuten tapana oli, ensiesitys tammikuussa 1907 aiheutti skandaalin – moista paskaa ei ollut aiemmin kuultu. Tällaiset affektit tunkeutuvat sieluuni. Silti on kyettävä sanomaan, että Nora Gubisch ei laula erityisen kauniisti, vaan paremminkin kylmän tehokkaasti. Pianisti Alain Altinoglu ei hänkään armoa tunne, piano soi paikoin kuin riivattuna.

Yllättäen musiikki iskee nahkeaan tajuntaani hämmästyttävän kauniina – perun kaiken aiemmin sanomani. Gubischin ääni soi salaperäisenä, syvänä ja selkäpiitäni koetellen. Teos on Trois chansons madécasses (1925– 1926). Se on sävelletty Évariste de Parnyn (1753–1814) runosarjaan (Three Madagascan Songs, 1787), jota on sanottu kaikkien aikojen ensimmäiseksi proosarunoksi. Sävelkudokseen on ilmestynyt myös kaksi ylimäärästä soitinta, huilu ja sello.

Ajattelin raapaista runosta häikäilemättömästi pari julman kaunista säettä suomeksi, mutta katseeni harhautui ilta-auringon viime säteiden ilotulitukseen ja koivunoksien mustanpuhuvaan grafiikkaan. Ja se vei mielenkin mennessään. Osasyynä tietenkin italialainen punaviini, joka ei ole yhteensopiva ranskalaisen musiikin kanssa. Joten de Parnyn innoittamana aloitettu mutta sfääreihin karannut raapustus on pantava omiin nimiin:

Varhainen kaste
hiuksissani kuuntelen
yölinnun huhuilua.
Täysikuu ilmoittaa
hetken koittaneen.
Lehvistä koostettu
vuode on valmis.
Olen sen yrtein
koristellut.

Salaman leimaus
ja lumous on poissa.
Hengityksesi rohisee,
turvonneet silmäsi
tuskin avautuvat.
Hervoton pääsi
retkahtaa rinnalle.
Vähänkö olet kaunis,
rakkaani.
            – SJT (2017)


Maurice Ravel: Mélodies, Nora Gubisch & Alain Altinoglu (2012).

Osasyynä tietenkin italialainen punaviini, joka ei ole yhteensopiva ranskalaisen musiikin kanssa. Kuva SJT.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

SUUREN ULKOPUOLEN METSÄSTYS I


Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Kuva SJT.


Ihmiset käyvät levolle päivän iloista kylläisinä,
(…) tyhjänä rypäleistä ja kukista ja käsitöistä
lepää markkinatori.
Friedrich Hölderlin


Tuuli tyyntyy ja tienoo hiljentyy iltaan. Ollaan missä tahansa maailmassa kuten maailmassa ollaan. ”Rauha on kauttaaltaan, kadut hiljenevät vähitellen, / vaunut soihtuineen vierivät jyristen.” Ihmiset ovat vetäytyneet asumuksiinsa. Vain puistosta kantautuu luutun ääni – ehkä siellä rakastavaiset kohtaavat tai yksinäinen trubaduuri näppäilee kaihoaan yötaivaan alla. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi jossakin kuvaamansa maailman ulkopuolella. Vaan ei hän ole – hän on yhä tornissaan tai vinttikammiossaan – joka on yhtä ja samaa maailmaa kuin kaikki muukin kokemuspiirissä oleva.

Kyseessä on Friedrich Hölderlinin elegia Leipä ja viini (Brot und Wein), joka on kirjoitettu noin 1800 useampana eri versiona. Ainutlaatuiseksi runoelman tekee se, että se kuvaa jumalten lähdön aiheuttamia tunnelmia maailmassa. Jumalat ovat poistuneet vähin äänin ja hylänneet ihmiset oman onnensa nojaan syvään kosmiseen yksinäisyyteen. Lohdutukseksi ihmispoloille jumalat ovat jättäneet jälkeensä leivän ja viinin mysteerin. Näin arvellaan, mutta tulkinnassa orastaa jo kristillisen ajattelun kaipuu alituiseen lohdutuksen sanomaan. Luultavasti jumalat vain unohtivat leivän ja viinin niin kuin kaiken muunkin.

Jo runoelman ensimmäisessä runossa kokijan – paikalle osuvan vaeltajan – yllättää outo autius ja vierauden tunne. Puiden latvusten ylle noussut kuukin on salamyhkäinen, ja vaikka taivas on tähdistä täysi, se herättää vain hämmästystä. Meistä ihmisistä se ei enää piittaa.

Henkäyskin viriää, puun latvuksissa se tuntuu.
     katso: on meidän maan varjona nouseva kuu
niin salamyhkäinen: ylikiihkeä yö syvä joutuu
     taivaan tähtiä täys, meistä ei piitata voi,
kummana loistaa tuo sekä outona kansojen kesken,
     synkkänä niin yli maan, vuorien huippujenkin.


On koittanut unohduksen yö ja varjomainen nykyaika, jota vallitsee harhaisuus ja tietämättömyys. Vanha maailma on kadonnut jumalten myötä, ja siitä voidaan enää vain runoilla. Adornon mukaan katastrofin jälkeisessä vaikenemisen maailmassa itää jo uuden transsendenssin mahdollisuus. Runoelman 4. runossa tämä mahdollisuus tulee ilme, kun salaman iskun tavoin transsendentti – täydellinen ulkopuolinen – ilmestyy jälleen maailmaan, ”missä se onnea täynnä, ilma kun kirkas on, lyö jylisten näkyviin?” Syystäkin runoilija päättää säkeen varovaiseen kysymysmerkkiin.

Runoilija antaa ymmärtää, että jumalten poistuminen on allegoria läsnäolon puutteelle, joka riivaa nykyaikaa. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa tekstissään Runoelman taustaksi (1996), että ”moderni aika oli Hölderlinille väliaikaa, jolloin läsnäolo kätkeytyy, mutta jota on yhä mahdollista muistaa kielessä”. Moderni maailma kääntyy varsinaisen läsnäolon ja suoran kokemisen todellisuudesta kohti merkkien maailmaa. Odotetaanko tässä ihmiseksi tulleen Jumalan merkkiä. ”Oi Isä! Sees! Kajahtaa ylt'ympäri tuo ikivanha merkki....” Vaan ilmitulo ei ole kristillinen, huomauttaa Niemi-Pynttäri, ”vaan aivan muuta: kreikkalaisen taivaan kirkastuminen”.

Vaikkakin runoilija kirjoittaa sarjan viimeisessä 9. runossa: ”Poikana Korkeimman, pyhän soihdun tuojana saapuu / tänne se Syyrian mies nyt alas varjojen luo.” Eräässä versiossa runoilija on korvannut tuon kohdan arvoituksellisilla säkeillä: ”...nimittäin henki kotona / ei ole alussa, ei lähteellä. Häntä jäytää kotimaa. / Siirtomaata rakastaa, ja urhoollista unohtamista henki. / Kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Heideggerin mukaan tässä nousee jo esiin runollisen asumisen teema: ”Yhteisen hengen ajatukset ovat runoavia. Jos henki milloinkaan haluaa tulla ihmiskunnan historian ”hengeksi” tämän maan päällä, täytyy hengen runoavien ajatusten kokoontua ja täydentyä runoilijan sielussa.”

Ihminen ei ole kuin eläin metsässä tai lintu puussa. Ihmisen olemisen muoto on asuminen, ja asumisen poetiikka voi toteutua vain taiteen kautta.


Selittymättömän arvoituksen äärellä on helppo tyytyä kotiinpaluun kuvaukseen. Ilman poissaolon kodittomuutta ei voisi palatakaan. Matkoillaan riutunut henkiparka on unohtanut kreikkalaisen taivaan ja palannut kotiin. Sentään ”kukkamme ilahduttavat ja metsiemme varjot...” Ketäpä ne eivät ilahduttaisi. Henki – ”tietävä tahto” – on kaikkialla kotoisessa asumisen kulttuurin piirissä ja ”runollinen asuminen” voi alkaa, kunhan se ensin on saanut täyden mittansa runoilijan sielussa: ”Se on ihmisen mitta. / Ansioituneena mutta runollisesti ihminen asuu / tämän maan päällä.”

Transsendentaalisen filosofian mukaan on ollut järkevää ajatella, että jotakin on tuolla ulkopuolella (transsendenssi) ja jotakin on täällä sisäpuolella (immanenssi) ulkoisesta maailmasta havaintoja suorittamassa. Havainnointi (transsendoiminen) tapahtuu ikään kuin sisäisen itsen (immanentin) ylittämisenä. Heidegger päätyi kuitenkin hylkäämään transsendenssin vanhentuneena ja ehkäpä turhana jahkailuna. Läsnäolo (täälläolo) on jo aina ylittänyt sisäisen itsensä – täälläolo on jo valmiiksi sielläoloa (Dasein), joka ilmenee ”ajallisessa tapahtumayhteydessään” perusteen poissaolon kautta. Vain suuri ulkopuoli voisi tuon suureen tyhjyyteen rajautuvan perustan täydentää.

Yhä käännämme katseemme sisimpäämme ja tutkailemme sisimpiä tuntojamme, vaikka sellaista ”sisintä” (paikkaa) ei olekaan. Kaikki havainnointi ja tiedostus tapahtuu jo oletetusti siellä tai täällä. Siellä ja täällä ovat sama asia – siis ikään kuin samaa aikapaikkaa. Jos ei ole sisäistä (immanenssia) ei ole ulkoistakaan (transsendenssia). Suuren ulkopuolen metsästys on vetänyt vesiperän. Mitään havaintoja ulkopuolelta ei ole, minkäänlaista viestiä ei ole sieltä tullut – kukaan ei ole siellä käynyt. Syystäkin ulkopuolen ilmenemistä millään tasolla on alettu vahvasti epäillä. Siitä huolimatta metsästys käy yhä kiihkeänä.

Mutta minne menivät jumalat? ”Missä ne nyt ovat? Missä on tunnetut, juhlien kruunut?” Onko kukaan nähnyt niitä, kyselee epätoivoinen runoilija. Yllättäen tähän löytyy vastaus Jorge Luis Borgesin novellista Ragnarök (1959/1969). Kertomus alkaa nasevasti: ”Tapahtumapaikka oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta; päivä oli illassa. Kaikki oli vienosti outoa...” Alakaupungin suunnasta alkoi kuulua äkillistä meteliä, inhimillisiä ja eläimellisiä karjahduksia. Joku huusi: ”Ne tulevat, jumalat tulevat!” Laumasta erkani neljä viisi otusta ja nousi korokkeelle. ”Me kaikki taputimme itku kurkussa käsiämme, vuosisatoja jumalat olivat olleet maanpaossa, nyt ne palasivat.”

Jumalat olivat kehnossa kunnossa. Philippe Lacoue-Labarthe kirjoittaa tekstissään Poismeno (1966) Borgesin jumalhahmoista ammoisten kauhujen ja halujen merkkeinä, sekasikiöinä vailla vertaa, ”joiden myötä ihminen muuttuu siksi mitä ei ole, tukahtuu höyhen- tai karvapeitteen alle, seuraa voimattomana oman äänensä särkymistä rääkäisyksi ja tuntee verensä kylmenevän, kenties aavistaen ruumiinsa jonakin päivänä jähmettyvän patsaan iättömäksi marmoriksi”. Lacoue-Labarthe vertaa Borgesin tarinaa tyyliltään amerikkalaiseen rikosromaaniin, roman noiriin, ja eritoten Dashiell Hammetin dekkareihin.

Tapahtumapaikalla rähjäiset jumalat röyhistelivät rintojaan ja heiluttelivat kynnekkäitä käpäliään – torahampaat, mulatinviikset ja hevosenturvat kielivät olympolaisen rodun rappiosta. Yhtäkkiä jumalat puhkesivat vihellykseen, korinaan ja kaakatukseen. Se sai kirjoittajan seurueineen havahtumaan. Borges päättää tarinan tapansa mukaan iskevän tyylikkäästi: ”Ne olivat ovelia ja julmia kuin vanhat pedot, ne tuhoaisivat meidät oitis jos sääli tai pelko saisi meidät avaamaan niille tien. Tartuimme raskaisiin revolvereihimme (unessa ne ilmestyivät käsiimme noin vain) ja teurastimme jumalat muitta mutkitta siihen paikkaan.”

Tapahtuneen käänteen myötä leivän ja viinin riitti on karannut käsistä ylensyönniksi ja humalahakuiseksi juopotteluksi. Hengen on nähty harhailevan kotitanhuvillaan kännissä kuin käki. Jumalat ovat unohtaneet meidät ja me olemme unohtaneet jumalat. Ulkopuolen löytyminen ratkaisisi perustan ja perusteen ongelman. Voisimme ajatella ajatuksia, jotka ovat ilmiöiden tuolla puolen eli mahdottomia. Runoilijat kirjoittavat usein ylimuistoisista ajoista, mutta silti tuntuu kuin he kirjoittaisivat aina nykyisyydestä – minun ajastani. Mutta ehkä se on vain subjektin ylimielisyyttä.

Mutta sen täytyy myös, edes jotta sen empivän hetken
     pohjan sais jotenkin kestävän myös pimeys,
lahjoittaa unohdus sekä autuas juopumus meille.
     niin sana vuolas kuin rakkauskin uneton
maljat täydemmät sekä rohkeemman elon juoksu,
     myös pyhä muistaminen, yön läpi valvominen.


Friedrich Hölderlin: Leipä ja viini, suom. Teivas Oksala, Risto Niemi-Pynttäri, Jyväskylä 1996.
Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha, suom. Matti Rossi, WSOY 1969
Philippe Lacoue-Labarthe: Poismeno, suom. Kaisan luokka, Tiede & Edistys 4/2016.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

SIINTÄVÄT EPÄTOIVON HUIPUT


Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.” Rainer Maria Rilke. Piirros SJT 2017.


Ja kun joskus tulen tienristeykseen ja löydän paikan, jossa harhaanmenoni alkoi, silloin aloitan uudelleen alusta työn ja tien, niin luontevasti ja vakavasti, kuin vain alusta-alkaja voi...
(Rilke, Viareggio 8.4.1903)


E. M. Cioran ei ollut ollut koskaan palkkatyössä, jonka hän muisti ehkä ainoana asiana, josta voisi olla hieman ylpeä. Se ei ehkä pitänyt aivan kirjaimellisesti paikkaansa, mutta mikäpä pitäisi. Asiahan on taiteilijalle perin tuttu, olen itsekin rehvastellut sillä, etten ole koskaan ollut oikeissa töissä. Sekään ei pidä aivan kirjaimellisesti paikkaansa, sillä koulupoikana olin kesäisin isäni maalausfirmassa lankkumaalarina. Cioran oli ennen Pariisiin muuttoaan toiminut Romaniassa opettajana 1936–1937. Jo silloin hän huomasi, miten helppoa on mieltyä askareiden houkutukseen. ”Se on vaara, joka uhkaa laiskuutta, tuota kuin ihmeen kaupalla henkiin jäänyttä paratiisin jäännettä.”

Kadunlakaisijoista snobeihin kaikki tuhlaavat rikollista jalomielisyyttään, kaikki jakavat onnen reseptejä, kaikki haluavat ohjata kaikkien askeleita, mikä tekee yhteiselämästä sietämätöntä ja elämästä oman itsen kanssa vieläkin sietämättömämpää.
(Cioran, Antiprofeetta)


Toinen asia joka ilahdutti Cioranin synkkää elämää, oli jättäytyminen epäilyn ja täydellisen ristiriidan tilaan, jossa olemassaolo saattoi löytää omimman olomuotonsa ilman turhia illuusioita elämän tarkoituksesta. Epäilemättä Cioranin yksinäisyys oli yhtä syvää kuin Rilken runoilijan yksinäisyys. Rilke oli kyllä naimisissa, kuten myös Cioran, mutta sitä ei lasketa. Rilke hoiti suhdetta vaimoonsa Claraan kirjeenvaihdon kautta. ”Yksinäisyyteni pitää ensin olla luja ja varma kuin metsä, johon kukaan ei ole vielä astunut”, hän kirjoitti Vireggiossa 8.4.1903 päivätyssä kirjeessään. ”Luulenpa, että olen aina luonut näin: kasvot kaukaisten asiain katselussa, kädet yksinään.”

Kädet yksinään” jossakin – ikään kuin niillä ei olisi mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa. Huomio on niin järkyttävä, että tekisi mieli huutaa. Rilke käsitteli ”käsien teemaa” jo varhaisessa runossaan Rukous (1902). Kirjoittaminenkin on tietysti paskapuuhaa, illuusioiden luomista ja kiintymistä omiin mitättömiin ideoihin. Cioran – niin paljon kuin hän toimettomuutta arvostikin – valitsi fragmentaaristen aforismien kirjoittamisen, ne sopivat eräänlaisena proosan ja lyriikan ristisiitoksena hyvin ikävystymisen, tyhjyyden ja ”naurettavan ihmisen” kuvaamiseen. Mitä muutakaan voi kaiken uskonsa kadottanut kuin tarrautua sanoihin, joista tulee todellisuuden korviketta ja viimeinen lääke olemattomuutta vastaan.

Yhäkö räikeästi nostan katsettani
erilleen esineistä? Tutki käteni:
työkaluina ne lepäävätkö nöyrästi?
Sormuskin sormessa on yksinkertainen
ja valo, täynnä luottamusta, yllä sen, –
kuin valaistuja teitä, jotka keskenään
risteilevät häipyäkseen pimeään...
(Rilke, Rukous)


Rilke kirjoittaa (Meudon 15.9.1905) jälleen Claralle, lyhyen kuumeisen viestin. Hän on yksinäisellä vaelluksellaan löytänyt lähes täydellisen runoilijan kammion, jossa on työhuone, makuuhuone ja garderobi. Siis suuri mustanpuhuva vaatekaappi, jollainen hallitsee eteläisen Euroopan vaatekomerottomia makuuhuoneita. Kun avioliittoaikeet olivat ajaneet Kierkegaardin hulluuden partaalle, hän muutti asumaan tuollaiseen garderobiin. Rilke ylistää asumuksensa esineiden kauneutta ja katsoo ikkunasta avautuvaa Sévren laaksoa ja sen kaukaisia kyliä. Hän lopettaa kirjeen pakahduttavaan huudahdukseen: ”Ajattele, miten hyvä minun nyt on... Ja eläydy siihen...”

Revi siitä, sanottaisiin nykyään, kun meillä on yhä vähemmän mistä repiä. Cioranin mukaan elämän erityislaatuinen käytännöllisyys on siinä, että se tarjoaa täydellisessä merkittömyydessäänkin tolkullisen elämän kaikille. Olipa elämä millainen tahansa – rikas, köyhä, onnellinen, ahdistava, lyhyt, pitkä ja mitä hyvänsä – se antaa kaikille varman ja järkevän alustan, jonka pohjalta voi laatia liikuttavan elämäkerran tai uskottavan profiilin ”someen”. Mutta tällainen varmuus on itsepetosta, sillä ”suurta kertomusta” ei koskaan ole ollutkaan.

Yöaika, jolloin moni valittaa,
eläimet huutavat ja ärhentävät,
on meille kuin kauhuntäysi maa,
ja mitä päiväksi nimittävät,
ei taida olla yhtään tutumpaa.
(Rilke, Itäinen päivälaulu)


On ryhdyttävä toimeen ja opeteltava ”ajattelemaan epäilyjämme ja varmuuksiamme vastaan”, huomauttaa Cioran. Tämä ei ole tie, ei edes polku, tämä on upottava suo, loputon umpihanki. Cioranista ei ole enää mitään kirjoitettavaa, kaikki on jo sanottu. Kirjoittajan kohtalo on sanoa yhä uudestaan se, mikä on jo sanottu useaan kertaan. Nietzsche ajoi meidät torille (”siinä missä yksinäisyys loppuu, tori alkaa”), mutta Cioranin jälkeen torilla on puhaltanut hyinen viima. Mihinkään ei ole luottamista, suvaitsevimmat ja mukavimmat ihmiset löytyvät misantrooppien joukosta. ”Olemassaolo on poikkeustila.”

Muiden nimissä puhuva on aina huijari.” Entä mikä on omissa nimissään puhuva? Jo henkilökohtainen nimi merkitsee ”eksaktia romahtamista”, kirjoittaa Cioran. Huomasin jo varhain, että olin itse romahtanut omaan ”seppouteeni”, siksi valitsin uuden salaisen nimen, Ensio Mäntyaho, ja myöhemmin taas uuden, Oski Kalte. Se oli kivinen ja päättymätön tie. Ulkomailta tulleissa kirjeissä oli lisää nimivaihtoehtoja: Sepo Tanninenu, Heppi Tanni ja ehkä karmein kaikista, Seppo Jeesus Tanninen. Uusi nimi olisi pitänyt virallistaa, jotta sen arka voima olisi ylittänyt vanhan nimen vahvan hegemonian. Mutta uuden nimen myötä olisin vain romahtanut ”oskiuteen” tai johonkin muuhun nimeen. Mitään ei ollut tehtävissä.

Jälleen kerran – kiertääkseni tosiasioiden vuoren – valitsin epämääräiseen suuntaan viittaavan keskimmäisen nimen, eräänlaisen taiteilijanimen. Juuri taiteilija – jos kuka – on nimensä panttivanki. Jokaisen nimen takaa löytyy romahtanut ”jokakuka”, jonka täytyy yhä uudelleen täyttää – brändätä – nimensä tiukasti rajatut ulottuvuudet. Nimi heiluu kuin piilu nimetyn vaiheilla, siitä ei pääse koskaan eroon, ei edes kuolemalla. Taiteilijan – tuon ”luojaparan” – ”vanhuus on todella loputon”, toteaa Cioran ja tekee ehkä ainoan mahdollisen johtopäätöksen: taide turmeltui lopullisesti, kun se kadotti anonyymiutensa ja ryhtyi omistamisen kohteeksi.

Olla olematta mitään – loputon voimavara, päättymätön juhla.” Alzheimerin tauti – tiedostuksen ”liiallinen kirkkaus” – vapautti lopulta Cioranin sanojen vankilasta. Tämä on jo kolmas aamu tällä pisteellä, eikä minulla vieläkään ole mitään sanottavaa Cioranista. Luen takkuisen akanan lailla kurkkuun tarttuvan aforismin: ”Kaikissa vesissä on hukkumisen väri.” Aforismi on jo sinänsä kirjoittamisen tyylilajina mahdoton – kuivakkaa pikkusievää näsäviisastelua. En sano, että aina olisi näin, varsinkaan en sano, että Cioranin kohdalla olisi näin. En, sitä en sano. Minä en sano mitään!

Mitä enemmän olemme ihmisten kanssa, sitä enemmän ajatuksemme synkkenevät; ja koska niiden kirkastumisen tarpeessa siirrymme takaisin yksinäisyyteen, löydämme sieltä varjon, jonka ajatuksemme ovat sinne levittäneet.
(Cioran, Tyhjyyden lähteillä)


Simo K. Määttä: Cioran – itsetuhosta itseilmaisuun, teoksessa Misantropian historia, toim. Juri Nummelin, Savukeidas 2013.
Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin, Kirjeitä vuosilta 1900–1926, suom. Liisa Enwald, TAI-teos 1997.
Rainer Maria Rilke: Uusia runoja – Neue Gedichte, suom. Liisa Enwald, ntamo 2016.
E. M. Cioran: Katkeruuden syllogismeja, suom. Juhani Ihanus ja Carla Schubert, Loki-Kirjat 2004.
E. M. Cioran: Hajoamisen käsikirja, suom. Simo Määttä, niin & näin 2009.